Hiljattain Pälkäneen rauniokirkko on saanut lasisen katon. Nyt kirkossa voidaan paremmin järjestää vaikka vihkimisiä. (Kuvissa kattoa ei vielä ole.) Sama kirkko oli otsikoissa myös vuosi pari sitten, kun Tukholmasta palautettiin täältä vietyjä luita takaisin haudan lepoon. Samalla on tehty muinais-DNA-tutkimusta, josta on näyttely Vapriikissa Tampereella. Aiheesta on julkaistu myös hyvin mielenkiintoinen kirja!
Rauniokirkolla on tehty useaan kertaan myös arkeologisia kaivauksia, joista eräästä hyvä tutkimus löytyy täältä.
Olin itsekin kerran kokeilemassa kaivausta täällä ja silloin tehtävänäni oli koota metrin syvyisen kuopan pohjalta luut talteen. Se oli sikäli mielenkiintoista, että kuopassa (kooltaan 100 x 100 x 100 cm) oli kaksi aikuista vainajaa vierekkäin ja heidän jalkansa polvista alaspäin menivät kirkon perustusten alle. Heidät oli siis haudattu ennen tämän kirkon rakentamista, joka on tapahtunut noin 1495-1505. Vainajat lepäsivät päätyoven vasemmalla puolella, kirkon ulkopuolella. Vaikka vainajilla oli ikää yli 500 vuotta, heidän luunsa olivat edelleen poimittavissa maasta. Maatumisen nopeuteen vaikuttaa maaperän laatu ja happamuus enemmän kuin aika. Yleensä väitetään muuta, mutta ihminen ei maadu kovin nopeasti jäljettömiin.
Kävin täällä kirkon sisällä ensimmäisen kerran kesällä 2001. Silloin seinien sisällä oleviin portaikkoihin pääsi vielä kiipeilemään. Silloin en vielä tiennyt, että tulen kaivamaan täällä.
Vaikka en pidä kirkoista organisaatioina, pidän etenkin vanhoista kirkkorakennuksista. Niissä on ikään kuin edelleen läsnä se satojen vuosien aikana tiivistynyt henki; ihmisten toiveet, surut, lohtu ja haaveet.
Ihastelen aina täällä käydessäni tuota vanhaa tiilentekijän merkkiä. Kuka sen teki, miksi, mitä hän halusi sillä viestittää, missä se tehtiin ja koska? Aavistikohan hän, että ehkä 500 vuoden kuluttuakin joku vielä ihmettelee hänen teostaan? Kirkon nettisivuilta selviää, että kyseessä saattaa olla dominikaanimunkkien tunnus, koska tuohon aikaan kirkko oli katolinen. 50 vuotta myöhemmin uskonpuhdistus valtasi kirkot ja silloin tässäkin kirkossa tehtiin muutoksia. Esim puiset pyhäinkuvat poistettiin, mutta ne on onneksi talletettu kansallismuseoon.
Kaivaessani tuolla, muistan ajatelleeni, että olis niin hienoa, jos täällä olisi esi-isiä! Että miltähän tuntuis kaivaa esi-isien luita? Vuosia myöhemmin sain selville, että Pälkäneen kirkkoherra Olaus Castren (1666-1737) on esi-isäni! Minun sukuni lähtee hänen tyttärensä Annan kautta kohti nykypäivää. Olauksen ensimmäinen vaimo ja myös Annan äiti oli Kristina Lignipaeus, jonka äidin äiti Johanna Carstens on syntynyt Helsingissä 1600-luvun alussa. Johannan isä oli oikein Helsingin pormestari Henric Carstens ja voin oikein aistia sen pönötyksen määrän, joka siellä vallitsi. Henrik taas oli syntynyt Lyypekissä, mutta se on jo toinen tarina.
Joka tapauksessa Pälkäneellä on muutamia esivanhempia, jotka on varmaan haudattu juuri tänne rauniokirkkoon ja sen maalle. Annan mies oli näet Pälkäneen Epaalan kylästä, Vaijalan talosta. Olisipa hauska nähdä heidät ja heidän talonsa. Olisi hauskaa, jos esi-isien haudat voisi identifioida ja luista saisi tutkimustietoa. Olisi hauska saada selville, että onko minussa jotain heistä periytyvää.
Rauniokirkko eli oikeastaan Pyhän Mikaelin kirkko on kaunis! Se kärsi pahasti Kostianvirran taistelun aikaan 1713, jolloin se ryöstettiin venäläisten toimesta lähes kokonaan. Kirkko alkoi käydä ahtaaksi ajan mittaan. Hiekkamaalle rakennetun kirkon perusta alkoi pettää ja alttaritaulu vajosi. Lopulta kirkko hylättiin 1839, kun Pälkäneen uusi kirkko valmistui. Kirkon katto sortui lopulta joulukuussa 1890 raivonneessa myrskyssä. Kirkko toimi tuolloin heinälatona ja kirkkomaa vasikkahakana. Että sillä viisiin. On sitä ennenkin näköjään osattu epäkunnioittaa pyhiä paikkoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti