Toipumista ja suunnittelua

 

Olen jaksanut viikonloppuna vaikka mitä! Mies osti minulle rollaattorin ja sen tukemana on helppo kävellä vaikka kaupassa. Tosin lauantaina kaupassa voimat hupeni kassajonossa kyyneliin saakka, kun en olisi jaksanut sekuntiakaan enää! Rollaattoriin on hyvä istahtaa, jos tulee äkillinen voimien kadotus, mutta selälle siinäkään ei ole tukea, eli se on vain hätätilanteita varten. Mun selkä kaipaa vielä paljon tukea ja mietinkin, että miten treenaisin sitä tässä tilanteessa.

Lauantain ajelu ja kauppakäynti suorastaan ylitti omatkin odotukseni siitä mitä jo jaksan. Sunnuntaina pitempi ajelu maaseudulla ja munkkikahvit Vehoniemessä, kyläily mökillä ja grilliruokaa! Vielä enemmän jaksamista siis, kuin edellisenä päivänä. Olen ollut hemskatin pirteenä kesän räjähtämisestä ilmoille ja kierrellyt jo omassa puutarhassakin vähän. Ihastellut uusia tulppaaneja, narsisseja ja hyacintteja!

Öisin saatan herätä siihen, että sänky on likomärkä! Se on mulle uutta, sillä ne mun edellisleikkauksesta saakka alkaneet kuumuuskohtaukset on olleet pelkkää kuumuutta, ei hikitsunameja. Nyt näköjään on ja ihmettelen, että miksi muutos on tapahtunut vasta nyt, kun tässä uudessa leikkauksessa ei ole mitään hormonaalisia juttuja klipsitty pois. Kohtuullisen epämiellyttävää, etenkin kun jo toivoin, että pääsisin kohta kokonaan vaihdevuosioireista.

Seuraava etappi on ne sytot. Niihinkin liittyy taistelua omien oikeuksien puolesta ja parhaillaan eräs hoitaja Taysissa hoitaa asiaani. Se on kummallista, miten tässäkin asiassa pitää itse vaatia ja taistella! Mutta siitä myöhemmin enemmän. Olen hyvin onnellinen siitä, että mieli on nyt valoisa. Viimeksi niin ei ollut ja tajuan vasta nyt miten huonossa kunnossa olin. Joinakin päivinä mietin, että olisiko vain parempi kävellä rekan alle. Pikku hiljaa ajan myötä pääsin syvyyksistä ja itkuisista päivistä pinnalle kuitenkin. Siihen en ainakaan saanut mitään hyvää apua. Siksi kirjoitan näistä nyt, ettei muiden tarvitsisi käydä samaa läpi. Voi olla, että joku edes havahtuu oman tai läheisen tilanteelle!

Olen siirtänyt katseen tulevaan. Toipumisen ja sytojen välissä on ihan pieni aikaikkuna, että pääsisin vielä käymään lapsuudenmaisemissa! Tai oli. Tänään sekin suli pois, sillä ensi viikolle kaavailemani matka tyssää pariin käyntiin Taysissa. No, aina on takataskussa Plan B. En vaan vielä tiedä mikä se on, mutta kyllä se selviää ennen pitkää. Nauttikaahan hiirenkorvista ja Suvivirrestä!

Minkälaista kotona on leikkauksen jälkeen

 

Olen pohtinut, että annan ehkä palautetta TAYSiin siitä kotiuttamiseen liittyvästä häsläyksestä. Ja lähinnä siitä, että potilasta ei kuunnella ja luvataan katteettomia ja perutaan annettuja lupauksia. Kenties. Nyt alkaa tosin uudet väännöt koskien sytoja, joihin mun pitää keskittyä ja paneutua ihan 100%. Siitä projektista enemmän joku toinen päivä.

Siitä olen onnellinen, että kotona on mennyt oikein hyvin! Kun ummetus alkoi helpottaa, eikä hengenahdistustakaan ole, voin keskittyä vain leikkauksesta toipumiseen! Sairaalasta sain mukaani neljä pilleriä, joita otetaan kaksi päivässä, jotka on pitkävaikutteisia särkylääkkeitä ja joita en saa apteekista.  No ne loppui jo eilen. Jatkossa mennään nyt siis vain Buranalla ja Panadolilla. Leikkaus oli suht iso, vaikkakaan ei niin iso kuin viimeksi, joten sen voi vaan kuvitella että kolme Buranaa ja Panadolia päivässä ei riitä pitämään kaikkea kipua poissa. Tähystysleikkauksen kokoisessa toipumisessa ne riittäisivät vielä ihan hyvin. Nyt tiedän vain, että tähän auttaa aika; päivä päivältä on helpompaa.

Nukkuminen kotona on ihanaa!! Ei mitään häiriötekijöitä. Paitsi aamuyöstä hiipivä kipu, johon ei voi ottaa lääkettä, koska sitten aamun lääkkeet olisi jo käytetty. Mutta samat säännöt pätee kotona kuin sairaalassakin; sänkyyn mennään niin, että ensin istutaan sängyn reunalle, sitten kallistutaan käden varassa sivulle ja kun ollaan tyynyssä kiinni, nostetaan jalat varovasti yksi kerrallaan sänkyyn. Vatsalihasten käyttö on kielletty noin 4-5 viikkoa leikkauksesta! En saa kumartua, en saa kyykistyä, en saa kantaa mitään painavaa kuukauteen. Käveleminen on hidasta. Muistuttelen itseäni koko ajan näin: ’Selkä suoraksi! Hartiat alas! Älä köpöttele! Rentoudu!’ Hankaluus tässä on se miltä vatsa tuntuu. Kuvittele, että vatsanahkaasi olisi ommeltu kengurupussi, johon olisi mätetty viisi kiloa kiviä. Siltä vatsa nyt tuntuu! Se on muodoton, raskas, vetää alaspäin ja sitä pitää kannatella käsillä. Lisäksi se kiristää niin, että helposti tulee oltua hiukan kumarassa. 

Jos jotain tippuu lattialle, en voi kumartua nostamaan sitä. Jos äkkiä tulee täysuupumus, en voi istahtaa lattialle. En voi peseytyä yläkerran kylppärissä ammeessa, sillä en voi istua sen pohjalle. Lisäksi voimat on kortilla. Mutta parhautta on kevät, aurinko ja puutarhan räjähtäminen eloon! Ehkä jaksan tänään käväistä ulkona.

Kotona; ja menikö ihan putkeen?

 

Minähän oon nyt sitte eilen kotiutunu ja huh, olipa se rankka päivä! Olin tosi vihainen, pettynyt ja turhautunut. Lupaukset, joita lääkärit antoi kirkkain silmin ja hymyssä suin koko edeltävän viikon ajan, ei pitäneetkään paikkaansa. Ihan samalla kaavalla meni kuin viimeksikin (6.8.23) ja siksi oon pettynyt ja vihainen. Mulle sanottiin vielä tiistaina, että miltä susta tuntuis lähteä kotiin keskiviikkona tai torstaina? Sanoin, että mä pelkään sitä, en ole vielä yhtään valmis (koska olin odottamatta kipeimmilläni tiistaina!) ja että saisiko ihan pari päivää vaikka jostain Pirkanmaan terveyskeskuksesta lisäaikaa, että ei sen tarvii olla oman kunnan tk. He katsoi toisiinsa ja arveli, että niihin on kyllä 2-3 viikon jonot (vaikka toisaalta sit samana päivänä kuulin, että päivänkin varoitusajalla on Taysista päästy tk:een ihan lähiaikoina.) He lupas selvittää asiaa. Eilen selvis, että mitään tk-asiaa ei ole selvitetty, että mun kotiutus oli päätetty jo edellispäivänä ja tiedettiin varsin hyvin, että leikossa on kaksi ihmistä keskiviikkoaamuna, joille on saatava tilaa osastolle iltapäivällä. Arvakkaa mikä mua tässä erityisesti vituttaa? Että miks ne sitten kysyy jos asia on kerran päätetty jo valmiiksi?! Ja sitten asia vääristyi tällaiseksi; ’et sä kuule sielä teekoossa viikkoja makaamalla kuntoudu yhtään sen enempää!’ Ihan kuin joku olisi puhunut viikoista? Halusin vain turvaa ekoille yhdelle tai kahdelle päivälle!

Mun varsinaiset leikkauskivut on melko hyvin hallinnassa, mutta suurin ongelma tässä alkuviikolla olikin se, että vatsa jumittui lauantain lounaan (se saakelin jauhelihakastike!) jälkeen ja lopulta heijailin itseäni sängyssä tuskien vallassa päivä päivältä enemmän. Sellaisessa kohdassa nämä lääkärit ja hoitajat hymyilee mulle, että kyllä sä kotiin voit mennä, että muista vaan olla lempeä itsellesi, (tyypillistä terveen puhetta, joka ei yhtään tajua mitä tässä tilassa voi tehdä ja tulee edes mieleen tehdä) ja että teet vaan niitä tavallisia pieniä kotihommia. Tässä kohtaa korostan, että olisin itse ollut varmasti valmis lähtemään kotiin vaikka tiistaina, jos ummetus ei olisi pusertanut sellaista koko ajan pahenevaa tuskanhikeä pintaan. Missähän ihmeen todellisuudessa ne lääkärit oikein elää?

Mähän siis alkuunsa jo pelkäsin, että he työntää mut kotiin ns liian aikaisin ja puhuin siitä heille jo heti leikkauksen jälkeen. Puhuin siitä miltä tuntui viimeksi. Ja he lupasi, että niin ei käy. Käytännössä asiat meni eilen niin, että jo ti-ke välisenä yönä multa oli purettu kaikki letkut ja yököt ei enää tehneet vakikierroksiaan mitaten verenpaineita, kuumeita ja happisaturaatioita. Siitä vähän arvasinkin mitä on tulossa; mut ollaan heivaamassa ulos. Keskiviikkona jo aamuvarhain kerrottiin, että kyllä nyt on se tilanne, että sun täytyy lähteä heti lounaan jälkeen. Olin sitäkin varmistellut, että voinhan sitten lähtöpäivänä lähteä vasta klo 17, jotta mies voi hakea mut ja se oli juuri eiliseen saakka ollut oikein jees kaikille. Nyt mun piti luovuttaa petipaikka klo 13 ja vaihtoehdoksi ehdotettiin kelataksilla kotiutumista. Kelataksi kuitenkin maksaa 25€, joka mun tämänhetkisessä rahatilanteessa on ihan överisumma, koska olen peruspäivärahalla ja heti kesäkuussa kelataksimatkoja tulee olemaan useita kuukaudessa. (Plus lääkkeet ja sairaalalaskut ym). Jäin siis mieluummin istumaan osaston päiväsaliin, vaikka olinkin tuskissani ja selkä ei kestä istumista kovin pitkää jaksoa kerrallaan. Lopulta mut ajettiin ulos päiväsalistakin, kun siellä oli joku palaveri. Voi hyvää päivää vaan.

Mä olin niin lopussa, että en jaksanut kävellä kuin muutamien metrien matkaa hitaasti laahustaen ja mä en pystynyt itse pukemaan tai pakkaamaan tai kantamaan reppuani (enkä lähimpään kuukauteen saakaan kantaa mitään). Onneksi sain ystävän, joka sattumoisin oli juuri Taysissa eilen, auttamaan mua ja sitten iltapäivällä jälkikasvu pääsi paikalle työntämään pyörätuolia, jotta pääsin edes pois ankeaksi käyneeltä osastolta. Illalla kun pääsin kotiin, olin tuhottoman poikki ja pettynyt tilanteeseen kaiken kaikkiaan. Vatsa on alkanut vähän hellittää paineitaan ja sen puoleen olo alkaa olla aika hyvä. Kuitenkin; sitä ei eilen vielä tiennyt ja pahimpien tuskien hetkellä se käsky kuului ulos!

Seitsemäs päivä sairaalassa

 

Sairaalapäivillä on oma rytminsä. Se riippuu toipumisen vaiheesta ja tietysti toimenpiteistä. Aluksi kaikki on harsoista ja sumuista ja haluaisit vaan nukkua, mutta et voi, koska ääniä ja kolinoita ja tarkastuksia on tuhkatiheään. Sitten uni alkaa ottaa vallan ja nukahtelet pitkin päivää. Jossain vaiheessa uni alkaa sijoittua enemmän yöhön kuin päivään. Siinä ollaan nyt, vaikkakin herään jo neljältä.

Nyt olen lääkityksen siinä pisteessä, että kipupumpun lukema on laskettu vitosesta kolmoseen ja sellainen menkkasärky jomottaa alaselässä koko ajan. Tänään suunnitelmissa on, että mulle annetaan pitkävaikutteinen lääke tablettina ja sitten selkäydinlääkkeen taso lasketaan kakkoseen ja se otetaan kokonaan pois ja pissakatetri otetaan myös pois, koska koko lantion alueen turruttavia lääkityksiä ei enää ole. Tämän jälkeen lääkitys tapahtuu suun kautta. Kädessä on vielä yksi kanyyli, joka pitää olla tuon selkäydinkatetrin vuoksi varalla, joka käsittääkseni sekin saa lähtöpassit. Sitten ei jääkään muita piuhoja kuin happiviikset ja luullakseni nekin alkaa olla vaan ’varmuuden vuoksi’. Pahalta näyttää, että kotiutus lähestyy. Kääks, en tunne olevani valmis!

Sairaalassaolon hyviä hetkiä; se kun on viisi päivää hionnut sängyssä ja jaksaa sitten ekaa kertaa hiipiä suihkuun. Istahtaa suihkutuoliin ja ottaa omasta suihkusaippuasta tilkan käteensä, sivellä mandariinintuoksuista saippuaa iholle ja vain istua suihkutuolin armeliaassa sylissä. Kun hiukset tuntuu taas puhtailta ja iho tuoksuu hyvältä! Suihkun jälkeen sängyllä maatessa oli sellainen olo, kuin olisin kuorittu vehnänjyvä, puhdas ja suloinen.

Vierailut! Mies ja jälkikasvu on olleet luonani tiuhasti. Myös eräs valoisa ihana ystävä on käynyt olemassa aurinkona täällä. Vierailuja ei jaksa paljon ja viimeksi minulla olikin sellainen olo, että en halua oman perheen lisäksi ketään sairaalaan. No, silloin olinkin aika huonossa kunnossa monin tavoin!

Jos olisin joku roopeankka, kellisin tietysti yksityishuoneessa, joka ei yhtään muistuttaisi rumaa sairaalahuonetta. Sitä ei terveenä tajuakaan, miten nopeasti joku vieras ihminen alkaa ärsyttää samassa huoneessa, etenkin jos hän ei ole yhtään pisaraa ystävämateriaalia. Ja kuka helvetti keksii ne maalatut boordikuviot sairaalan seinille? Kammottavampaa kuin suolaton vesikaurapuuro.

Aluksi ärsyynnyin ruokajakelijoitten kysymyksistä: ’mitä haluat lounaaksi?’ No onko vähän vaikea sanoa, jos ei tiedä valikoimaa!! Tässäkin asiassa opin, että vain vaatimalla saa mitä haluaa - tai no, hampurilaista ei kuulemma ole. Minään päivänä ei millään ruokailulla ole ollut hedelmää (paitsi puoli desiä melonia tai persikkaa kuutiona salaatissa toisinaan) ja tänään älysin aamupalan kohdalla tiedustella, että eikö sulla ole hedelmiä? Löytyi toki, oikein valikoima! Sain kauan kaipaamaani mandariinia, mutta salaisuudeksi se olisi jäänyt, jos en olisi osannut kysyä.

Toisaalta kaipaankin jo kovasti kotiin! Mutta kipuja ja heikkoa oloa pelkään. En ole vielä valmis olemaan 10 tuntia yksin päivisin, talossa, jossa on kerroksia ja portaita. Mutta valoa tässä kaikessa jo pilkahtaa kuitenkin!

Sairaalagourmet

 

Huomenta ja hyvää äitienpäivää kaikille! Olen tässä - sairaalasängyssä - ollut hereillä viidestä saakka. Ja koska nyt tuntuu olokin paremmalta kuin aiemmin, niin miksipä en kirjoittaisi samalla pikkuisen. 

Kuvassa on ihana hetki, kun toissapäivänä kahvitunnilla sain pienen siivun rähmäpullaa! En tosin jaksanut syödä aivan kaikkea, kuten kuvasta näkyy, heh. Mutta ruoka on kyllä yks niitä isoja asioita sairaalassa. Toissapäivän aikana mulla oli vielä osittain soseruoka ja eilen mulle sitten kannettiin lounaaksi perunaa ja jauhelihakastiketta (kenen helvetin hyvä idea?!) jonka tämä likka sitten vetäsi napaansa paljonkaan miettimättä. Siitä alkoi tuskainen loppupäivä, oksentelu ja vatsan kivut sekä ruokatorven korvennus. Semmoinen tähän heikkoon oloon lisänä oli aika vittumaista! Siihen ei ole mitään ihmelääkettä, pitää vaan odottaa, että vointi menee eteenpäin. Jotenkin sain illalla joskus kymmenen jälkeen vähän unen päästä kiinni ja yö meni paremmin. Aamulla sitten vessaan ja vatsa onneksi toimii hiljaksiin taas! En varmaan syö ikinä enää jauhelihakastiketta!!

Mutta palataanpa ajassa vähän taaksepäin. Tämä on nyt viides päivä sairaalassa ja kelataan tästä takaisin keskiviikkoon. Leikkaussaliin astuin klo 7.30 ja pääsin sieltä pois kuulemma noin klo 12, eli leikkaus kestikin kauemmin, kuin oli oletettu 2-3 tuntia. Syöpää ei löytynyt enempää kuin ennalta oletettu 2 kasvainta, mutta vatsan alue oli niin täynnä kiinnikkeitä edellisistä leikkauksista, että niitä ratkoessa meni tunti jos toinenkin. Nyt olen siis puhdas ainakin syövän pirulaisista! Kaikki silmillä nähtävä syöpä on poistettu. Ja nämä kaksi oli siis munasarjasyöpää, joka on hyvä juttu, eikä esim imusolmukesyöpää yllättäen lisänä tässä.

Keskiviikkona mut nostettiin jo istumaan sängyn laidalle, jos nyt oikein muistan, koska torstaina jaksoin nousta seisomaan  ”Fordilla” (jonka nimi on ’Seppo’ - alakuvassa) ja perjantaina jo kävelin sillä huoneesta ulos vessaan. Toki päivät on välillä kipua (jolloin selkäydinkanyylin lääkepumpun annosta nostetaan) ja olo on uninen ja aika hemmetin monin tavoin toistaitonen koko ajan.

Joka päivä pitäis jaksaa enemmän; enemmän istumista, enemmän kävelyä, enemmän pulloon puhallusta (jonka välineet harmaa pullo ja letku näkyykin ekassa kuvassa), jotta keuhkot sais enemmän voimaa ja tilaa. Enemmän kaikkea, kunnes sut pullautetaan ulos sairaalasta, niin kuin linnunpoika pesästä. Se on kyllä vähän shokki. En tiedä vielä kotiutuspäivääni, mutta tuskin se ihan alkuviikosta vielä tulee olemaan.

Elossa!

 

Täällä sitä kuulkaa ollaan! Eipä voisi parempi merkki kaiken sujuvuudesta olla, kuin tuo kuvassa liihotteleva zeppeliini! Enpä ollut koskaan livenä moista nähnyt, mutta nyt sellainen liihottelee Tampereen taivaalla. Kuvassa myös mun lempimännyt, joille sanoin huomenta jo viime leikkauksen jälkeen sairaalassa hengatessani. Sälärit on vedetty ylös, jotta saan moikata mäntyjä tälläkin kertaa.

Leikkaus meni hyvin, mutta en jaksa mennä vielä yksityiskohtiin, sillä olen lähes koko ajan äärettömän väsynyt! Leikkausta edeltävä yö jäi 4 tunnin pituiseksi ja nää sairaalayöt nyt tiedetään. Etenkin jos huonekaveriksi osuu huonokuuloinen ikäihminen; monta kertaa vuorokaudessa ovet tempaistaan auki ja valot päälle ja joku kailottaa kuin viimeistä päivää. Uh huh.

Mutta minä olen elossa! Piuhoja on tällä kertaa vain neljä. Kivut talttuu selkäydinkanyylilla. Itkenyt olen vain kerran; kun käsikanyylia äherrettiin kivuliaasti viiteen kohtaan, ennen kuin onnistui. Pläägh! Muuten kaikki suht hyvin!

Leikkausaamuna

Voimakoru Perkele taas kädessä! Voimaa, psyykkausta, rohkeutta ja sisua tässä tarvitaankin, sillä tänään on leikkauspäivä! Se hartaasti odotettu. Fiilis on kuitenkin täysin erilainen kuin viimeksi, heinäkuussa -23, kun mulle tehtiin ’iso tyhjennysleikkaus’ eli saksittiin pois munasarjat, kohtu, munajohtimet, vatsapaita, osa suolta ja monta pientä syövänalkua (jotka ei näkyneet TT-kuvassa) vatsakalvolta ja maksan pinnalta. Siitä toipuminen olikin iso prosessi, josta kertoilin täällä blogissa tiuhaan ja tarkasti. Mutta myös siihen valmistautuminen ja sen odottelu oli kylmäävää ja kauhistuttavaa. Nyt on siis toisin.

Nyt multa leikataan alavatsalta noin 1cm syvyydessä möllistelevä syöpäpallukka, kooltaan noin 1,5cm. Arvellaan, että se on lähtenyt syöpäsolusta, joka kulkeutui paikalleen silloin kun ennen sitä isoa leikkausta mulle tehtiin tähystysleikkaus. Syöpäsolu tarttui instrumentteihin ja tipahti vatsarasvaan, niinku joku saatanan punkki tai hirvikärpänen! Lääkäri sanoi mulle, että se on aika yleistä, että jostain syystä arpien luona alkaa kasvaa syöpää uudelleen. Se ei siis ole kiinni arvessa, vaan sen alla vatsarasvassa. Ja nyt myös yksi imusolmuke on suurentunut ja se leikataan pois. Siitä ei ole otettu koepalaa, mutta arvellaan, että siinä on syöpää myös. (Olis kyllä helpotus, jos ei olisi!) Tämä toinen pallukka on varmuudella syöpää, koska siitä otettiin koepalat. Viimeksi leikkaus kesti 8 tuntia ja nyt arvioitu aika on 2-3 tuntia. Tähystyksenä tätä ei voida tehdä, sillä vatsa on täynnä kiinnikkeitä.

No, miltä nyt tuntuu? Olen nukkunut hyvin kaikkina öinä leikkauksen lähestyessä. Olen syönyt normaalisti (ja lihonut), olen puuhastellut kivoja juttuja ja tavannut ystäviä, saunonut (viimeksi maanantaina Rajaportin saunassa ja puhunut japanilaisten nuorten naisten kanssa saunoista) ja ryystänyt edelleen cappuccinoja. Syöpä on joka päivä mielessä, mutta jostain syystä jäätävä pelko ei ole tullut tällä kertaa mieleen. Pieni huolestuminen ja asioiden miettiminen on kyllä aivoissa läsnä. Tuntuu helpottavalta ja kummalliselta! Toisaalta varaudun henkisesti jo vähän siihen, että kaikki ei menekään hyvin tai että ylläreitä löytyy tälläkin kertaa. Mulla on täydellinen luotto syöpälääkäriini, joka on huippuetevä. Ja mä myös ajattelen, että okei, jos tapahtuu jotain dramaattista, että vaikka kuolisin leikkaukseen, niin minähän en itse siitä tiedä mitään ja se olisi armeliain tapa kuolla. Siinä tapauksessa tulisin haahuilemaan rakkaitten ja tärkeitten ihmisten ja paikkojen luo joksikin aikaa. Lepattaisin tuulessa luhdalla! Kraakkuisin korppien kanssa mettässä. Olisin vanhan talon narina portaikoissa. Pistäisin radion päälle tyhjässä huoneessa tai tipauttaisin maljakon lattialle. Odottakaas vaan!

Mutta nyt olen yllättynyt itsekin siitä, miten reippaalla mielellä tässä olen. En ole ihan varma, että onko tämä nyt sitä henkistä näkijäsuvun perintöä, että tiedän, että kaikki menee hyvin. Olen myös saanut hyvin paljon lämpimiä kommentteja ja halauksia, jopa puolitutuilta, joiden en edes luullut olevan halaavia ihmisiä. Olen saanut paljon myötäelämistä ja rukouksia (lämmin kiitos niistä) ja tuntuu, että ympärillä on paljon hyvää. Olen asettanut fokuksen etäälle. Aion vielä istua rakkaan kummisetäni kanssa ulkona ja katsella lintuja ja puhua menneestä. Ja jos me molemmat kuollaan ennen sitä, niin sitten me istutaan siellä henkinä, perkele! Pohjalainen sisu ja päättäväisyys!! Olen myös saanut viime viikolla ihan oman syöpätukihenkilön, josta olen tosi onnellinen! Tuntuu vähän niin kuin joululahjalta, että onko tämä ihan totta mulle?

Tulen taas höpisemään tänne, kunhan toinnun kaikista huumauksista ja tajuan taas jotain ja jaksan tarttua tablettiin. See you! Voikaa hyvin siellä missä olettekin!

 

Leikkauspäivä tiedossa

 

Just kun mä huokailin, että ei ne soittaneetkaan, niin eilen sain varmaan kolme puhelua TAYSin hoitajalta!  Mulle käy usein niin, että kun puhisen ja kiroon jotain asiaa, niin sit asia hoituu saman tien. Oon ehkä liian kärsimätön (no joo, olen!) ja voi olla että joku henkimaailman otus ottaa koppia mun ajatuksista. Hyvin todennäköistä! Juuri minun; maailmankaikkeuden vaikuttajan. Tai sitten ehkä ei.

Elikkä se leikkaus! Sitä aikaa piti hiukan säätää, mutta se on nyt sitten tasan kolmen viikon kuluttua. Jännä, että tähän kaikkeen tuhrautui kuitenkin melkein neljä kuukautta, ennen kuin leikkaukseen todella pääsen. Siis laskien siitä, että ilmaisin oman huoleni kunnostani syöpälääkärille tammikuussa. Hyvä kuitenkin, että nyt kaikki rullaa ja vieläpä lopuksi aika hyvällä vauhdilla! Mulla on nyt sellanen olo, että he tekee parhaansa ja kaikki menee hyvin. Epäuskoisena siis kuulostelen itseäni, koska aina ennen olen ollut ihan hullun peloissani kaikista leikkauksista.

Syöpäleikkaus

 

Sitä mennään sitten samaan mankeliin taas. En oikein tiedä miten reagoin; mieliala sahaa ylös-alas. Tässä on niin paljon hyviä ja huonoja puolia nimittäin. No, mutta kerronpa ensin mitä se lääkäri kertoi. Mulle on tulossa leikkaus, joka ei olekaan tähystys, kuten aiemmin sanottiin, vaan ihan avoleikkaus. Great, siitä en ole oikein innoissani. Tähystystä on kuulemma hankala tehdä, kun mun sisuksissa on kolmen aiemman leikkauksen kiinnikkeet häiritsemässä. Ja tämä avoleikkaus tulee ihan lähiviikkoina. Kuulemma se on pienempi kuin edellinen koko vatsan ylhäältä alas viilletty järjettömän kokoinen aukko! Hyvä niin.

Tämän leikkauksen jälkeen mulle tulee sytostaatit, sillä todennäköisesti mikroskooppista syöpäsolua on verenkierrossa. Vielä en tiedä niistä mitään muuta, eikä varmaan kukaan tiedä, koska se riippuu siitäkin, mitä siellä leikkauksessa sitten näkyy. Kuten lääkäri sanoi: ”Täytyy toivoa, ettei siellä ole mitään pientä, joka ei näy kuvissa!” Viimeksihän mulle siis kävi niin, että pientä syöpäkasvainta oli monessa paikassa, eikä ne näkyneet kuvissa. Leikkauksessa ne operoitiin pois (kuten lääkäri silloin kuvaili, että ”niin kuin pieniä nenäliinoja irrotettais vatsakalvon ja maksan pinnoilta”) eikä mitään niistä jäänyt. Sitähän mä nyt eniten ehkä pelkään, että sellasta olis taas. Vaikkakaan syöpäantigeenilukema ei nyt oikein viittaa siihen, onneksi!

Se imusolmuke, joka on ilmeisesti myös syöpäinen, on jossain vähän maksan alapuolella, aortan lähellä ja kuulemma hankalassa paikassa. Sekin on tässä sitten yksi jännitysmomentti, että onnistuuko leikkaus niin hankalassa paikassa ja onko se vaikka suurentunut entisestään ja vielä lähempänä aorttaa, kuin kuvissa. Mähän jo näen sieluni silmin, että tyyliin aortta repee kesken leikkauksen ja sitten musta tulee verisuihkulähde. No, jos niin käy, niin mä en itse tiedä siitä mitään, ei satu, eikä ole muuta kuin pois hiipuminen nukutuksen aikana. Silti se ei ole toivelistalla ollenkaan.

Sytostaatit alkaa varmaankin aika pian leikkauksen jälkeen, kunhan olen toipunut leikkauksesta tarpeeksi. Viimeksi syto alkoi kuukauden kuluttua leikkauksesta, mutta luulen, että tämä on pienempi ja helpompi ja siten toipuminenkin on helpompi ja nopeampi. Kerroin lääkärille, että paklitakseli ei sovi mulle, että siitä tuli aikamoinen neuropatia käsiin ja jalkoihin ja itse asiassa se hiukan vaikuttaa vieläkin päkiöissä. On sellainen olo, niin kuin joku barbin tyyny olis päkiän alla. Ja sitten kerroin, että mun suonet on vähän haasteelliset ja että viimeksi mun suoni hajosi viimeisen sytokerran viimeminuuteilla, mutta että onneksi se syto (docetakseli) ei ollut niin vaarallista kuin joku toinen, ettei kättä tarvinnut amputoida. Tässä lääkäri keskeytti mut tiukasti ja sanoi kaikki sytot on kovia myrkkyjä, jotka ei saa joutua kudokseen!! 

Kääks … jaa. No, joka tapauksessa nyt vaihtoehtona mietitään sitten laskimokatetria, joka olis mulla koko sen sytokauden ajan ja siitä voitais laittaa syto joka kerta näppärästi sisään. Sellainenhan mulla oli sairaalassa muutenkin koko sen 10 päivän ajan, jonka siellä viimeks olin. Siitä otettiin verikokeet ja siihen laitettiin lääkkeet ja se oli hirmu kätevä! Se sijaitsi kaulan oikeassa alakulmassa, jos niin voi sanoa, eli solisluun ja olkapään välimaastossa suunnilleen. Siitähän mä voisin ujuttaa verenkiertoon pikkuriikkisellä suppilolla vaikka pontikkaa, jos oikein alkaa ahdistaa. Luulis senkin tappavan muutamia soluja. Aivosoluja, syöpäsoluja, who cares! Että tämmöstä sitä sitten on tulossa. Mulle soitetaan ensi viikolla aikataulut, mutta ihan lähiviikkoina se operaatio on. Nyt en ole jäätynyt kokonaan paikoilleni, kuten viimeksi, vaan osaan jo jollain lailla odottaa mitä tulee. Vaikka aina syöpähoidot onkin erilaisia, niitä ei voi verrata yks yhteen. Mutta silti se jotenkin helpottaa tätä tilannetta, että kerran se on käyty jo läpi.