Keittokirjavimma

Minua vaivaa keittokirjavimma!

Joku voi ajatella että tämä liittyy ikuisuusprojektilta tuntuvaan laihdutuskuuriini (josta ei sen enempää), mutta todellisuudessa innostus ryöpsähti alkuun viime keväänä, kun työn kautta tutustuin laajaan kokoelmaan vanhoja ja vielä vanhempia keittokirjoja. Nykyään parkkeeraan kirjakaupassa mieluiten keittokirjahyllyn tienoille. Minulle kelpaa kaikki; sienikirjat, riistakirjat, historialliset keittokirjat, esihistorialliset keittokirjat, kakkukirjat, suklaakirjat, leivoskirjat, thairuokakirjat, terveellisen ruoan kirjat, smoothiekirjat, vihermehukirjat, säilöntäkirjat, raakaravintokirjat, salaattikirjat, valkokankaan herkut ja ihan mikä vaan! Ei sillä, että mitään saisin aikaiseksi niistä kirjoista. Mutta hiljaa hyvä tulee, eikös niin?

Sienessä

Eilen voivottelin sitä kun en ehdi puutarhan satoa kerätä, mutta sienessäpä olen ollut enemmän kuin koskaan ennen. Johtunee ehkä myös siitä, että sieniä on nyt enemmän kuin ikinä olen metsissä nähnyt. Olen kerännyt tatteja, kangassieniä ja karvarouskuja. Tateista pyöräytinkin jo sekä kastikkeen, että keiton ja osan laitoin pakkaseen. Muut sienet suolasin kellariin odottelemaan joulupöytää. 

Beskowin sienten maailma on aika söpö.

Hiljaiseloa, kirjoja ja leffoja

Lääkärissäkäynti, uuvahdus, teetä ja sohva.

Onneksi mitään tulehdusta ei ole, eikä jälkitautia. Pitkittynyt ja ärhäkkä syystauti vain. Ulkona notkuu muutama marjapensas ja omenapuu; en ole jaksanut tehdä niille juuri mitään tänä syksynä. Taskuuni nappaan ohimennen muutaman herkkupalan, mutta yhden yhtä mehupulloa ei ole keitetty, eikä hilloa hillottu. Mutta en minä siitä stressiä ota, katselen vain ikkunasta ja ajattelen, että ensi vuonna sitten paremmalla ajalla ja energialla!

Taidan kaivaa esiin muutaman katsomattoman leffan ja lukea sitä sun tätä, näiden saikkupäivien aikana, kun muutan sohvalle troppeineni lepäämään. Onneksi aurinko paistaa, vaikka viiltävä tuuli ulkona riepookin.

Aurinkoista saikkua kaikille sairastaville!

Sitkeä flunssa ja pimenevät illat

Yli viikon kestäneen vuolaan nuhan ja pienen kuumeen jälkeen päätin jäädä kotiin lepäämään. Uudet pehmeät villasukat, flanellipyjama, vaaleanpunainen topattu "bedjacket", silmissä kuumeinen katse ja kädessä kuppi hunajalla ryyditettyä teetä, sitä on tämä päivä ollut. Nukkumista puolille päivin, lepäämistä televisiota katsellen, ulkona riehuvan syysmyrskyn kuuntelemista. Mietin miksi olen nyt flunssaisempi kuin ikinä aikaisemmin, vaikken ole puoleentoista vuoteen sairastanut minkäänlaista nuhaa ja kuumetta? Mahtoiko peruskuntoni romahtaa keväällä sairaalakeikkojen myötä. Juuri kun aloitin kansalaisopistojen kurssit, alkoi sairastaminen, enkä voikaan osallistua! Harmittavaa, mutta jaksan kyllä odottaa! Illat pimenevät, kynttilät syttyvät ja tee höyryää kupissa. Vielä minä ponkaisen sohvalta ja sängyn uumenista ulos kuulaaseen tai vaikka sadetihkuiseen syksyyn entisin voimin!

Hiukan eleganssia

Miten käyttää hyväkseen kaksi vapaapäivää?

Singahtamalla Helsinkiin, jossa alkajaisiksi käynti kampaajalla nutturoitavana 50-luvun malliin. Hauskaa! Ensimmäistä kertaa aikuisiällä uskaltauduin kampaamoon, enkä todellakaan pettynyt. Tämä nurinpäin oleva kukkaruukku keikkuu edelleen pääni päällä nukutun yön jälkeen! (Ei pidä olla turhan tarkka jos jokainen hius ei ole kuosissaan. Kyllä ne ovat tarpeeksi elegantisti edelleen.)

Seuraavaksi juoksin Sjödenille ostamaan joogahousut ja tulinpa siinä ohimennen herätteenä ostaneeksi vielä talvihameenkin itselleni. Vähän teetä ja kakkua Fazerilla ja hiukan ennen iltaohjelmaa herkullinen päivällinen Silvoplee-ravintolassa. Varsinainen elämys oli kuitenkin Helsinkiin lähtöni syy; Il Divon konsertti Hartwall-areenalla!

***

Loistavaa!

Wow wow wow!

***

Yöllä paluu kotikunnaille, tämän päivän vapaa harhailu kaupungissa, johon muun muassa kuului Mielensäpahoittaja-elokuvan aamunäytös.  En ole koskaan nauranut niin paljon vedet silmissä elokuvateatterissa! Suosittelen lämpimästi! 

Jäipä vielä puoli päivää aikaa ryntäillä kotona rätti ja tiskiharja kädessä, puutarhaa unohtamatta.

Tälläiset vapaapäivät antavat virtaa ihan tavattomasti. Huomenna jaksaa taas pureutua työasioihin aivan uudella innolla!

Kesä män justiinsa

Kesän ja syksyn rajoilla ollaan ja vanha tuttu pirteä hektinen syksyn fiilis on vallalla. Elämääni kuuluu tällä hetkellä paljon työtä, harrastuksia, liikuntaa, leffoja, ystävien tapaamista, pieniä kotimaan matkoja, mutta etenkin kaipuuta siihen että ehtisi vielä enemmän. Onkohan minuun iskenyt maanisuus? No ei kai, perusolemukseltani kun olen rauhallinen nautiskelija, jopa laiska. Ei ole pelkoa maniasta.

Eräs uusi työkaveri on saanut minut jälleen innostumaan vanhoista esineistä, tekstiileistä ja klassisista merkkituotteista. Pitkään elinkin jo etäällä kirppiksistä, toisaalta siksi etten niihin ehtinyt mennä, toisaalta siksi että nyt eletään siinä äärirajalla, että onko iskemässä ahdistus liiasta tavarasta. Mutta mikä nyt on toisin kuin ennen? En osta enää kaikkea mikä mieltä kutkuttaa, en osta välttämättä mitään. Osaan kierrellä ja nautiskella katselusta ja ajatuksista ja kysymyksistä joita esineiden näkeminen herättää. 

Olen innostunut muovittoman syyskuun ajatuksesta, jonka tosin jo itse rikoin viidentenä päivänä ostamalla mansikoita muovirasiassa ja -pussissa. Seuraan kiinnostuksella ekokauppojemme taistoa oikeudestaan myydä pesuaineita täyttöpulloihin. Olen käyttänyt tuota palvelua jo reilusti yli 10 vuotta ja harmistuisin, jos Suomi olisi ainoa maa jossa luetaan asetuksia kuin piru raamattua kieltämällä myynti kokonaan vaikka asetuksessa puhutaan vain siitä, että täytettävässä tuotepakkauksessa tulee olla täydelliset sisällön tuotetiedot. Sehän ei ole ongelma; yleensä pesuainepullo on se tarvittavilla tiedoilla (etiketti)varustettu alkuperäinen pakkaus jota vain uudelleentäyttämällä käytetään vuositolkulla. Vähenee muovin kulutus taas jonkin verran.

Minusta aina pitää olla joku matka suunnitteilla. Nyt meillä, pienellä tyttöporukalla, on suunnitteilla Tukholman matka. Se toteutuu ehkä vasta joulusesongin aikaan, mutta sitä herkullisempi sitä on suunnitella! Erityisen viehättynyt olen Tukholman keskiaikataloista, joista ehkä joissakin on asunut esi-isiä... Minun keskiaikataloni tuossa tarjottimella saavat aina talvella pikkuruiset ledit sisälleen.

Omenat ja muu sato

Syksyn ihana sato kypsyy puutarhassa niin nopeasti, että en ehdi reagoida! Muutenkaan en tunnu nykyään ehtivän reagoida juuri mihinkään. Tosin siihen löytyy perusteltu syy; herään viideltä, hyppään bussiin ennen kuutta, vaihdan bussia kaupungissa ja olen töissä hiukan yli seitsemän. Töitten jälkeen sama rumba toiseen suuntaan. Kotona olen puoli seitsemän kieppeillä tai myöhemmin. Illaksi suunnittelen yleensä jonkun pienen kotityön jo etukäteen niin, että se tulee varmasti tehtyä; muuten kaikki kasautuu. Silti olen tyytyväinen tämänhetkiseen olooni ja elooni! Kansalaisopistojen kurssitarjonta kutkuttaa ja syksyn mukanaantuoma virkeys saa suunnittelemaan kaikenlaista.

Taidan olla salaa aamuvirkku, vaikka koko elämäni olen luullut olevani iltavirkku! Nimittäin olen tottunut yllättävän pian heräämään viideltä, enkä edes nykyään nuku aamulla bussissa, vaan luen sanomalehteä! Kummallista miten itsestään voi löytää uusia piirteitä aivan odottamatta.

Shoppailumatkalla Virossa

Vietin pitkän viikonlopun Virossa muutama päivä sitten. Kuvitelkaa joka päivä 30 asteen hellettä ja autoa jossa ei ole ilmastointia! Autossa oli 36 astetta lämmintä, vaikka suurin piirtein roikuin puoliksi ikkunasta ulkona. Aika voimille käypää! Todellakin odotan innolla syksyn viileitä päiviä.

Shoppailen mielelläni tavallisissa marketeissa, pikkukaupoissa ja museokaupoissa. Siis lähes joka paikassa, jossa voi jotakin ostaa! Löysin muunmuassa mustaa "Black wood" hammastahnaa! Suhtaudun siihen tietyllä varauksella, vaikka se on merkitty ekotahnaksi; alkuperämaa Venäjä.  Oli pakko silti kokeilla.

Tavanomaisten naamarasvojen, hiusvärien ja teelajitelmien lisäksi tein pienen vaatemerkkilöydön. Kyseessä oli ihan vaan sukat ja sukkahousut (joihin minulla on nykyään lähes pakkomielteenomainen keräilyvimma), mutta kuviomallin innoitus tuli selvästi kansanomaisesta vaatetuksesta; kansallispukuhenkisistä kuvioista. Merkin nimi on Etno. Hassua kyllä, Tarton kansallismuseon kaupassa samaiset sukat ja sukkahousut olivat halvempia kuin paikallisessa Prismassa. Meillähän asia menee aina ihan päinvastoin. Erikoiskaupoissa hinnat ovat tuntuvasti korkeammat kuin marketeissa.

Myös kuviollisia polvisukkia Virossa tuntuu olevan ihan itsestään selvänä asiana. Eikä mitään kamalia rusehtavia mummovärejä vaan railakkaita värejä! Kotiin päästyäni kyselin Kapp Ahlista ja Sokokselta jotakin vastaavaa, mutta ilmeisesti ajatus on täällä niin ufo, että myyjät tuijottivat minua kuin olisin puhunut marsia. Vinkatkaa jos tiedätte kivoja sukkakauppoja. (Polvisukilla tarkoitan siis niitä ohuita "sukkahousumaisia" perinteisiä polvisukkia, en paksuja talvimalleja.)

Suosittelen!

Suosittelen jokaiselle muodin historiasta ja vaatetuskankaista kiinnostuneille Vapriikin Revontuli-näyttelyä!

Vaatteet ja niiden herkullisen karamellimaiset kankaat ovat vastustamattomia. Aikaa näyttelyn katsastamiseen on vielä vuosi. 

Huh hellettä!

Veneilimme Näsijärvellä koko viikonlopun. En voi kuvitella mitään muuta paikkaa, jossa olisin kestänyt tämän viikonlopun helteen, kuin vene ja järvi! Täytyy sanoa, että viimeksi olen kekkaloinut bikineissä teini-iässä (ja siitä on KAUAN!), enkä ole lapsuuden jälkeen uinut näin paljon yhden päivän aikana, kuin uin nyt lauantaina. Veden lämpötila oli isolla selällä, jossa syvyyttä oli yli 50 metriä, 29.2 astetta!

Kävimme myös kahdessa rantaravintolassa syömässä makoisat hampurilaiset, rantauduimme muutamiin saariin ja söimme maailman parasta jäätelöä; Minettiä nimittäin! Ryhdyin myös lukemaan "Kuutamolla"-pokkaria, jonka ostin kirppikseltä hiljattain. Pidän kyseisestä elokuvasta ja luulen, että kirja on vielä parempi.

Kotiuduttuamme täällä oli odottamassa 31-asteiset huoneet...

Eihän toki siilinkään suu tuohesta ole!

Yhtenä iltana istuin portailla nauttien viileästä myöhäisillan ilmasta. Äkkiä viereisestä kukkatarhasta alkoi kuulua rapinaa ja ryskettä. Ällistellen odotin, että mikä kumma sieltä kömpii esiin; mäyrä? Karhunpoika? (Juu, on mulla vähän korkeahkoja rikkaruohoja kukkatarhassa, onhan nekin ihan nättejä!) Lopulta esiin rytisi aivan tavallinen keskikokoinen siili. Huh, ei sentään mitään sen vaarallisempaa. Vaikka on siili kyllä kerran purrut minua sormeen. Nostin käden ylös ja siinä se siili roikkui, sormi suussa, MINUN sormi!

No, tällä siilillä oli parempi maku. Katselin siilin puuhastelua hetken ja minusta alkoi tuntua siltä, että tarhasta kuului massutusta. Maiskis maiskis tuhinaa tuhinaa maiskis. Zoomailin siinä aikani siilin toikkarointia ja niinhän selvisi sekin, että siilin ruokalistaan ei tosiaankaan kuulu pelkät etanat ja madot, kuten olen aina luullut, vaan tarhasta väheni hitaasti mutta varmasti huolella vaalimani villimansikat. Samana päivänä olin katsellut mansikoita todeten etteivät ne vielä ole aivan täysin kypsiä...

Siilin mielestä ne olivat. Ok, eihän siinä muuta voinut kuin katsella siilin touhuja hymyillen heltyneenä. Minä voin ostaa niitä mansikoita vaikka tuhat kiloa, siili ei voi.  Ei kai siilinkään suu tuohesta ole!

Täällä ollaan!

Ei vain ole yhtään aikaa kirjoittaa blogia.

Eikä useimmiten energiaa edes avata konetta.

Mutta eiköhän tämä tästä taas.

Mukavaa viikonloppua!

Kellotettua elämää

Aamu-uniselle kuudelta ja viideltä herääminen (viiden ja kuuden tunnin yöunien jälkeen) on aika shokeeraavaa, mutta onneksi on olemassa viikonloput! Tänään nukahdin bussissa ainakin viisi kertaa puolen tunnin matkalla. Mutta kun pääsin kotiin, nykäisin ylleni vintage-kotitakin ja ryhdyin leikkaamaan nurmikkoa! Eikä tunnu yhtään siltä, että menisin vielä pitkään aikaan nukkumaan. 

Näytän tässä kotitakissa muuten paljon typerämmältä kuin tuo kuvan vasemmanpuoleinen leidi... Minusta on hauskaa näyttää typerältä aina välillä. Joskus huvittelemme mieheni kanssa pukeutumalla aivan pöyristyttävän ääliömäisiin vetimiin ja ehkä asun mausteena keikkuvat vielä jotkut kammottavat silmälasit. Sitten otamme itsestämme kamerakännykällä selfien (tätä olemme harrastaneet ainakin 10 vuotta, emme siis ole mukana selfie-iloittelussa muodin vuoksi) ja lähetämme sen jollekulle sukulaisparalle. Kerran tosi läheinen sukulaiseni ei edes tunnistanut minua kuvassa! Ihmetteli vain, että minkä kumman hiipparin kuvan hänelle lähetin. Että terveisiä vaan eräälle, jota veljeksikin kutsun...

12 yrs a slave

Kävin katsomassa elokuvan kaksitoista vuotta orjana. Pidin siitä ja se herätti pohdintaa vielä elokuvan jälkeenkin. Miten vähän oikeastaan tiedän koko aiheesta; koska ensimmäiset orjat on laivattu Amerikkaan, koska viimeiset on vapautettu, onko koko ajan ollut myös vapaita mustia jne jne.

Ja elokuvan päähenkilöön liittyen (elokuva perustuu tositapahtumiin) ihmettelin että miten niin hänen kuolinaikaansa, -paikkaansa ja -tapaansa ei tiedetä?! Eikö hänellä sitten olekaan jälkeläisiä? Vai eivätkö jälkeläiset tiedä olevansa hänen jälkeläisiään?

 

Sitten pohdin vielä sitä, että jos olisin itse ollut siihen aikaan etelän rikkaita tilanomistajia, olisin varmaan koettanut haalia mahdollisimman paljon orjia pahoilta isänniltä itselleni ja koettanut antaa orjille hyvät olot ja vapauttanut heidät jonnekin maan turvallisempaan osaan.

Lapsiarmeija ja hassu hattu

Lomat on lusittu ja reippahasti taas työhön käyty käsiksi. Mutta välillä työmatkalla voi nähdä jotakin ällistyttävää. Minä näin lapsiarmeijan! Sitä johti määrätietoinen äiti joka juoksi vauvanvaunujen kanssa (ei kiireen vuoksi, vaan koska he olivat lenkillä!) huutaen napakoita käskyjä pyöräileville lapsilleen. "Tien yli!", "Oikealle!", "Reunaan!" - ja kun pienin heistä sekosi jalkoihinsa, hän kun ei osannut vielä edes pyöräillä, vaan meni isompien perässä potkupyörällään minkä taisi, äiti palautti hänet ruotuun; "Oikealle!! Nyt mennään vastaantulijoiden kaistaa!" Minkähänlainen kersantti äiti mahtaa kotona olla? No, lastenkasvatus ei ole helppoa ja parhaiten sen taitavat ne, joilla ei ole mitään hajua tilanteesta (tai lapsista), mutta tässä kärysi kyllä aika tavalla armeijahenki, vähän liikaakin, vaikka en minä ole itsekään mikään pehmokasvattaja.

Ajattelin että kyseessä on joku sekopää, joka vetää koko elämän läpi juosten, kunnes samalla työmatkalla, jonkin verran myöhemmin, näin pariskunnan joka niinikään juoksi lastenvaunujen kanssa. Jaaha, tämä taitaakin olla joku buumi nykyään? Itse en olisi kyllä jaksanut moista kuntoilua todellakaan pienen vauvan kanssa! Huh, hengästyttää jo pelkkä ajatuskin.

Sitten yksi hattujuttu. Katselin kadulla lähestyvää nuorta mieshenkilöä. Hänellä oli sellainen juutalaisten käyttämä päähine, Kipa, päässään. Yleensähän se on valkoinen, mutta tämä oli kirkkaan vihreä. Siksi se kai kiinnitti huomioni. Tuijottelin häntä syrjäkarein kun hän käveli lähemmäksi. Ihmettelin miksi päähine on niin ryppyinen, tai oikeastaan soikea, vaikka yleensä ne ovat kauniisti päähän aseteltuja ja pyöreitä. Miksi hän on laittanut sen noin rumasti, pohdiskelin. Kunnes aivan lähellä vasta tajusin, että eihän se mikään päähine olekaan, vaan miehen oma tukka, sellainen ruispuikulan muotoinen, vihreä, geelillä litteäksi vedetty keko, jota kehysti tumma sänkitukka. Jos joku muu olisi tämän ajatellut, olisin tuntenut myötähäpeää, nyt olin vain erittäin tyytyväinen, etten pohtinut asiaa ääneen! Kuinkahan käynee vanhana...