Purentalihashierojalla käyty

 

Huh, olipas sitä sitten jumissa! Viime kerrasta purentalihashierojalla on kulunut reilusti yli vuosi, kuten arvelinkin. Asentoni on vino, lihakseni jumissa. Ja voi vitsi miten kipeetä teki, kun hän hieroi rintalastan yläosasta kylkiluiden välisiä lihaksia! Ja suun sisällä myös vasen leukanivel oli melko kiree.

Eihän se jumitus siitä tietysti mihkää sormia napsauttamalla yhden kerran jälkeen vielä lähde. Mutta aikomus on juosta hierojalla enemmänkin lähiaikoina ja tehdä sen lisäksi kotijumppaa. Kuulemma sellanen soutuliike olis mulle hyväksi. Epäilen nimittäin, että virkkaus ja muu etukenonyhertäminen on asianosainen tässä tapauksessa.

Burana 600 ja 400 sunnuntaista lähtien on olleet apuna ja olo on parempi. Mutta koska en ole koskaan ollut mikään lääkeorientoitunut ihminen, niin burana on vaan alkuhätään pieni apukeino. Ja nyt aion katella mistä niitä kalevalaisia jäsenkorjaajia sitten mahtais löytyä. Edellinen kokemus yli 15 vuoden takaa aiheutti pitkän nilkkakivun, joka on jatkunut aina näihin päiviin silloin tällöin. Että ihan semmosella pikkusella varauksella kuitenkin siihen hommaan lähen.

Lihapata takasta ja kylille

Tänään on pieni kaupunkipäivä. Taikka meen ”kylille” niinku meilläpäin tavataan sanoa. Aion notkua kahviloissa, syödä vähän sushia ja kierrellä kirppiksillä. Joskus näet murtaudun introverttiudestani ja sujahdan ihmisten ilmoille. Se tuntuu vähän hassulta, koska jotenkin olen käpertynyt enimmäkseen kotiin.

Kävin muuten juuri ottamassa takasta lihapadan pois. Se hautui yön yli ja on kypsää kuin mikä! Tein padan ihan oman mieleni mukaan ja heittelin sinne keittolihoja, perunaa, porkkanaa, paprikaa, sipulia, valkosipulia, pikkutomaatteja ja kotipihan pakastettuja yrttejä. Vähän lihalientä ja fondia sekaan ja se on siinä! Säästää sähköä ja saa aika huolettomasti parin päivän ruoan.

Mitä mielessä liikkuu

 

Näinä päivinä kaikista pienistä vastoinkäymisistä huolimatta perusfiilis on onnellinen. (Sain hartiasäryt talttumaan buranalla ja ylihuomenna menenkin sitten jo hierojalle.) Vaikka sähkötilanne pistää perusarkea hiukan toisenlaiseksi, olen tästä jotenkin enemmän innostunut kuin huolestunut. Vaikka liiton kassa on edelleen tahmainen, eikä rahoja kuulu. (Normaalitilassa olisin saanut ansiosidonnaiset jo kaksi viikkoa sitten! Nyt en tiedä yhtään koska ne rahat tulee.) Silti mieli on tyyni.

Voi olla, että osasyy on sillä, että sain töitä lisää! Aloitan helmikuun alusta ja olen aivan tohkeissani! Tämä oli juttu, jota odotin lokakuun alusta lähtien, mutta kaikenlaisten itsestä riippumattomien tapausten vuoksi asia vain venyi ja venyi. Maanantaina sain sitten varmistuksen. Olen edelleen osa-aikainen, enkä lähelläkään täysviikkotunteja, mutta se sopii minulle paremmin kuin hyvin. Voin joka viikko pitää ”pitkän viikonlopun” ja töitä teen keskellä viikkoa. Nekin päivät on lyhyitä, niin että koko elämä ei tunnu kuluvan pelkkään työpakkopullaan, kuten niin usein on aiemmin käynyt. Ihanaa!!

Olen ryhtynyt taas vähän kokkailemaan. Oikeastaan vain siksi, että rahaa säästyisi ja saisimme pakastimia tyhjemmiksi. Mutta kokkausinnostus herää ja vie mukanaan kaikesta huolimatta. Tein toissapäivänä makaroonilaatikkoa ja tänään aion tehdä jauhelihakeittoa, lihapataa ja salaattia. Meillä tehdään pahuksen harvoin salaattia, vaikka molemmat siitä tykätään. Laiskuus on varmaan se avainsana.

Kumma kyllä, mielessä on käynyt jo joulunkin purkaminen. Meillä joulu kestää yleensä kuukausia, mutta nyt pilkon kuusen ehkä kakluuniin lähipäivinä. Oikeastaan odotan aivan sikana niitä aurinkoisia kevättalven päiviä, kun tekee mieli vaihtaa verhoja, vaihtaa kukkamultia ja kylvää siemeniä itämään. Olenpa jo kertaalleen ruksaillut Korpikankaan kuvastoakin. Sellaista vähäeleistä, hiljaista, perusonnellista kotoilua!

Ja pettymyshän siitä tuli

 

Eilisestä keramiikkajälleennäkemisestä siis. Oikein superpettymys!

Että olenkin kauniisti osannut tuon lasitteen noihin lusikanpesiin laitella. Ilmeisesti ihan liian paksusti söhrätty. Muuten tykkään lusikoitten muodosta ja varsista oikein paljon, etenkin tosta vasemmanpuoleisesta. Mutta lasite on ku joku mansikkajäätelön jämä lusikassa. Pitäis kai aina tehä monia versioita, eikä jättää kaikkea yhden kortin varaan.

Ja sit tää pikkulautanen. Siis luulin, että mua odottaa valkoinen lautanen!! Miks se on ällöttävän sininen?! Kuvio näkyy kyllä hyvin, ei siinä mitään. Mutta se ei nyt auta yhtään asiaa. Olenkin jo löytänyt lautaselle uuden omistajan.

Kuusikko. En ole aivan varma mitä tarkalleen odotin, mutta jotenkin tuo sinivihreä on väärä ja etenkin tuo ylhäältä ”valuva” lumi on ihan väärä. Vaikka näyttää se nyt hitusen paremmalta kuin ensinäkemältä.

Tämä riippuvaksi tarkoitettu teos on ehkä melko jees. Kokeilin lasitetta toiselle syrjälle vähän ja toiselle paljon ja tältä se sitten näyttää. Vähempi olis riittäny. Kuviot vasemmalla reunalla vähän tukossa.

Ainoostaan tämä lautanen on mun mielestä onnistunut. (Paitsi miks oikeessa laidassa on melkein väritön kohta?! En tiedä!) Tykkään tästä sinisestä kauheesti ja tästä kuviosta myös! Tämähän on siis painettu sellaisella aidolla antiikkisella irtokauluksella, joka on ihan kevyt ja ohut, ettei siitä luulis edes tulevan mitään kuvioita. Mutta silti tää toimii! 

Savi on ensin kaulittu levyksi, sitten leikattu reunat käyttäen Finelin emalikulhoa muottina. Sit asetettu kaulus savilevylle, kaulittu ja annettu kuivua. (Kuulemma oikeasti työjärjestys olisi eri. Mutta minä olen jukuripää ja haluan tehä just nimenomaan näin päin!) Jonka jälkeen raakapoltto, lasitus ja loppupoltto. Voila! Halkaisijaltaan tää on vain 13cm. Eilen mulle sanottiin, että sä teet aina niin pieniä töitä. No kun aluks sanottiin, että ei sitten isoja töitä! Joskus mää oon kai vähän kirjaimellinen.

Keramiikkakurssi jatkuu loman jälkeen!

Tässäpä viime syksyn tuotoksista vihdoin osa. Tykkään noista kynttilänjaloista tosi paljon! 

Molemmat lasitteet toimii ja leima on kiva koristus muuten vähäeleisessä mallissa. Valkoinen on lempparini näistä kahdesta.

Talon seinämistä tuli kivat, vaikka tuo hölmö logiikkavirhe kaavan mittauksessa vähä häiritseekin. (Kapeaa seinämää ei tosiaan voi tehdä vaan kääntämällä kaavan reunoja sisäänpäin, koska katto on sit ihan eri kohdassa! En tajunnu tätä tunnilla.) Seinämiä sais olla kuitenkin enemmän, jotta niistä sais paremman kylänäkymän. Kaava on jäljellä, joten voin tehtailla niitä lisää. Tehdä pienemmät sivuaukot ja isommat ikkunat ja kokeilla erilaisia lasitteita.

Kuusikko odottaa valmiina koululla! Mulla on siitä suuret odotukset ja toivon, ettei se tällä kertaa oo kokenu kovia, kuten edellinen kuusikkoparka.

Nämä lusikat on jo tässä vaiheessa huikeesti paremmat, kuin ensimmäinen haparoiva kokeilu. Nekin näen illalla valmiina ensi kertaa. Toivottavasti uuni teki lasitteesta just sellasen, ku ajattelin.

Pää on täynnä uusia ideoita ja suunnitelmia! Odotan tilipäivää ja tilaan välittömästi kasan omia lasitteita ja muuta hauskaa. Oon niin innoissani keramiikasta, että voisin notkua koululla vaikka joka päivä!

Kun hartiaan vaan sattuu ja sattuu

 

Ihan tällee normimöllötyksessä ei satu. Mutta appajee jos yrität nostaa oikeeta kättä (huitoo bussille, solmia hiuksia, riisua anorakkia, ottaa halkoa käteen puupinosta… ym ym) niin käsipä ei nouse ja sattuu. Käsi siis vaivoin nousee vaakatasoon, mut ei yhtää sen ylemmäs. Ja se pahin liike on nostaa takaviistoon tai sivulle. Jo teepaketin nostaminen väärässä kulmassa sattuu.  Tää on pahentunut tässä loppuvuoden aikana ja nyt alkaa ottaa päähän. Mies auttaa mua riisumaan toppatakin, joka ei ole kokonaan auki edestä. Yöllä sattuu, jos nukun väärässä asennossa. Ja semmonen jännä pinkeys tuntuu hartiassa enenevässä määrin.

Melkein aattelis, että tällä on joku yhteys siihen, etten oo käyny hierojalla yli vuoteen. Ei oo muka ollu tarvetta, aikaa, rahaa… ja höpö höpö! Varasin nyt itelleni ajan purentalihashierojalle ens viikolla. Oon käyny siellä pari kertaa joskus aiemmin ja se on todella auttanu. Kerron sit, miten tällä kertaa auttoi! Koskaan tilanne ei oo ollu siis näin paha.

Aluksihan mun oireet on yleensä vaan hartian normijumitus-tunne, sit vähitellen huimaus kun meen nukkumaan. Pahemmassa tilanteessa huimaus liikenteessä, kun pelkään kaatuvani keskellä suojatietä. Nyt ei edes enää huimaa. Kaaduin eilen puuvajassa ensin toiseen suuntaan ja sitte toiseen. Ei tarvii pelästyä; en ollu puunhakkaushommissa. Enkä ollu punaviinipöhnässä. Mutta jotenki tuntuu, että ois hyvä viimein alkaa tehä jotain asian korjaamiseks. Tälläsissä asioissa tekosyy ei vaan voi olla se, että ”ei oo rahaa”! 

Ai niin. 26.11. oon näköjään kirjottanu vasemman käden puutumisesta. Mutta kun se meni ohi, niin miks olisin menny hierojalle? Nyt siis jumittaa oikea hartia. Ihminen on kovapäinen taukki, sen tästä ainakin oppii.

Ihan tavallista

 

Kello raksuttaa selän takana ja lyö puolen tunnin välein kumeasti. Aurinko nousee järven takaa ja värjää pilvet keltaisiksi ja lohenvärisiksi. Linnut eivät ole vielä löytäneet ruokapallojaan, jotka laitoin eilen telineisiin. Odotan etenkin ystäviäni närheä ja tikkaa. Kahvi maistuu hyvältä viileässä tuvassa, ennen kuin innostun taas asettelemaan puita takkaan. Luonto ikkunan takana on valkoinen. Ihanan valoisan valkoinen! Eilen kävin iltaseitsemältä kävelemässä ja koko tienoo oli ihan valoisa pelkästä lumesta. Anopin kotitalon tilalle tuohon naapuriin, nousi viime vuonna uusi pirteän punainen pikku talo, jossa on nyt vuokralaisia, luullakseni Helsingistä. Mikä kulttuurishokki se mahtaa olla, kun tulee sieltä vilinästä ja hälinästä tänne, jossa ei kuulu mitään, ei tapahdu mitään. Voivathan tykätäkin.

Mies murahtelee peiton alla, ei jaksa vielä nousta. Mikä lahja lepo onkaan! Muistan ne kiduttavat vuodet, kun piti nousta ennen viittä, jotta ehti töröttämään bussipysäkille kuudeksi. Joka ikinen aamu esitin mielessäni toiveen, että saisin tehdä osa-aikatyötä ja työmatka olisi lyhyempi. Nyt saan ja se on aivan uskomattoman hienoa! Tosin rahaa on hyvin vähän. Liiton kassa oli vuoden lopussa huollossa juuri silloin, kun olisi pitänyt täyttää ansiosidonnaishakemus jälleen kerran. Tein sen heti kun pystyin, vuoden ensimmäinen päivä, mutta päätöksestä ei ole vielä hajuakaan. Minun nykyisellä palkallani ei eläisi erkkikään, joten väijyn lisätöitä ja siksi pieni ansiosidonnaislisä on enemmän kuin paikallaan. Lokakuussa luulin jo saavani lisää töitä, mutta joku ryssi tilanteen. Nyt asia on uudelleen käsittelyssä ja olen toiveikas. Välillä tosin olen kiehuvan kateellinen niille onnenmyyrille, jotka aikoinaan jäivät eläkkeelle 40- tai 50-vuotiaina. Minä jäisin HETI, jos se olisi mitenkään mahdollista.

Eilen mietin syntyjä syviä. Sitä, miten minun on välillä tosi vaikea ymmärtää ihmisiä. Potkin itseäni ja yritän ottaa opiksi. Mutta se kaikki ei vain mene logiikkaani ollenkaan. Että jos 10 vuotta, tai 15 vuotta joka ikisellä tapaamiskerralla minulle valitetaan kurjaa elämää, niin se tarkoittaakin vaan tyhjää hölinää. Se ei tarkoita, että minulta joku haluaisi jotain apua tai neuvoa tai ratkaisuja. En minä lähtökohtaisesti halua sekaantua muiden elämään. Aluksi menee vuosia, että vaan kuuntelen ja olen empaattinen. Sitten olen vuosia tsemppaava. Ja lopuksi alan huolestua, alan ehdottaa ratkaisuja, sanoa konkreettisia vinkkejä ja olen valmis auttamaan. Koska minuun sattuu sellainen hätä! Mutta siinä teen ison virheen! Saan haukkuja. Olen ärsyttävä sekaantuja. Se on vähän kuin saavillinen kylmää vettä niskaan. Sellaisia asioita täällä elämässä kai sitten pitää oppia. Pitäisi vain oppia olemaan hiljaa ja huolehtimaan omista asioistaan. Mutta minun logiikkaani se ei mene. Tulee mieleen se vanha satu pojasta joka huusi ”susi, susi…”

Aurinko kipuaa korkeammalle ja tupa tuntuu koleammalta. Kahvikaan ei enää lämmitä. Taidan ryhtyä latomaan puita takkaan, jotta päivä lähtee tästä taas lämpimästi käyntiin. Nauttikaa kauniista hetkistä ja ladatkaa energiaa viikonlopun aikana. Toivoo ihan tavallinen Thilda.

Mökkiloppiainen

Kuukauden tauon jälkeen mökille. Sisällä -5. Harmittaa, ettei täällä ole varaavaa takkaa! Illalla takka voi olla vaikka kuinka kuuma ja sisällä olla +24, mutta aamulla se on aina ihan jääkylmä ja sisällä +16 tai jotain sinne päin.

Joskus täälläkin on ollut puuhella ja se olisikin hyvä edelleen. Vaan ei ole enää. Mikä vimma ihmisillä onkin ollut vaihtaa kaikki ”vanhanaikainen” moderniin, vaikka se vanhanaikainen on ainut varma keino pärjätä tilanteessa kuin tilanteessa? Onneksi mökki on pieni! Ei ole huoneita, vain tämä pieni tupa ja keittiösyvennys. Seinän takana oleva (ehkä maailman pienin) sauna on vain kesäkäytössä.

 

Illalla täällä on ehkä jo lämmin, vaikka sänky onkin aina ensimmäisenä iltana jäätävä, kun sinne kömpii.  Huomenna täällä pärjää jo ihan eri tavalla. Nyt on vielä se tilanne, että kolmet villasukat päällekkäin ei ihan riitä. Mutta minähän tykkään haastaa itseäni mukavuuden kanssa.

 

Tosi salakavala sähkösyöppö

Parin viikon päästä meillä on muutaman päivän ajan välivaihe sähkösopimuksessa ja se onkin sitten ihan hiton kallis ajanjakso. Kunnes 24.1. astuu voimaan uusi sähkösoppari, joka on sekin valitettavasti moninkertaisen kallis nykyiseen verrattuna. Niin kuin varmaan lähes kaikilla muillakin? Mutta huoli on iskenyt meitä halolla päähän jotenkin viime tipassa. Ollaan mittailtu meidän kulutuksia ja pohdittu, että missä voisi nipistää. Koska jos meidän kuukausilasku kotona on nyt vaikka 50€, niin jatkossa se on pahimmillaan 500€. Ihan tosi hirvittävää!

No meillä on iso talo (kolme asuinkerrosta) ja öljylämmitys. Iso arkkupakastin, pienempi kaappipakastin ja jääkaappipakastin, jotka vie sähköä koko ajan. No nyt onkin pakastimien supistus meneillään. Tavoite olis selvitä vain yhdellä pakastimella, eli sillä jääkaapin alapuolella olevalla hillityn kokoisella kaapilla. Parissa komerossa ja parissa kellarihuoneessa on sähköpatterit. Ne väännettiin eilen pohdintojen jälkeen kiinni tai ihan pienelle. Pitää tarkkailla asiaa. Jatkossa pesukonetta käytetään harvoin ja silloinkin mahdollisimman paljon yöaikaan. Tiskikone taitaa mennä tauolle. Plasma-TV (joka lämmittää käytännössä olohuonetta) taitaa olla vähemmän päällä ja katellaan pienemmästä telkusta makkarissa niitä iltaohjelmia. Kakluunia ja kellarin takkaa lämmitetään paljon! Ja pannuhuoneessa veden lämpötilan voi säätää niukasti alle 60 asteeseen. Valoja ei polteta juuri ollenkaan.

Ja sitten se yllärisyöppö; vesisänky! Sehän siis lämmittää itseään sähköllä koko ajan. Joskus kokeiltiin, että säädetään sen termostaattia asteen pienemmäksi, mutta mulla alkoi välittömästi kauheet suonenvedot jaloissa. Ei siis toimi. Vesisänky vie mieheni mittailujen perusteella tolkuttomasti sähköä näihin kaikkiin muihin laitteisiin verrattuna, eikä se siis lepää, vaikka oltais viikko pois kotoa. Ollaan tultu siihen tulokseen, että siitä on luovuttava. Muutenkin esim moottorisänky olisi meille se paras vaihtoehto, mutta koska sellainen on tolkuttoman kallis, niin varmaan siirrytään ainakin joksikin aikaa ihan tavallisen sängyn käyttäjiksi. Ja sitten katotaan tuonnempana, onko varaa moottorisänkyyn.

Huoneiden lämpötilahan meillä on ollut jo vaikka kuinka kauan hyvin maltillinen. Odottakaas kun lunttaan - olohuone +18, ruokailuhuone +17,9, konttori +14 - siis nyt kun ulkona on -12 astetta. Mulla saattaa olla neljä kerrosta vaatteita päällä ja tyytyväinen olen. Toki varmaan uunin käyttö loppuu ja haudutetaan takassa jos jotain haudutetaan. Hellalla laitetaan varmaan vähemmän ruokaa. Vedenkeitin kannattaa täyttää aamulla ja kaataa kiehuva vesi termariin, jotta siitä on ottaa illallakin. Autoa ei lämmitetä. Ai niin ja yks hupaisa huomio vielä; mitattiin television kulutusta toissailtana ja todettiin, että mitä pimeämpi ohjelma, sitä vähemmän kulutusta. Ihan totta! Jos ohjelma oli vanha ja mustavalkoinen, tai jotenkin hämärässä kuvattu, niin telkku vei vähemmän sähköä kuin kirkkaana loistava ohjelma! Kerron sitten miten selvitään talvesta ja auttaako tämä pyristely. Ja nyt harmittaa ihan sikana, että mökillä ei ole varaavaa takkaa, jotta voitais muuttaa sinne!

Sukukronikat 1) Pappani Kotivalo

 

Lapsensa sanoivat Himatuikuksi, vaikka en kyllä tiedä mistä Hanna ja Teutori keksivät hänelle tämän toisen nimen. No oli miten oli, pappa syntyi Fredriksbergissä, eli Pasilan asemalla (paikkojen nimetkin muuttuvat näköjään), Toralinna-nimisessä rautatieläisrakennuksessa syksyllä 1909. Se on se pitkulainen punatiilitalo, joka tönöttää edelleen radan oikealla puolella, jos pohjoisesta päin körötellään. Olisi kyllä enemmän kuin kiva selvittää missä rapussa tai asunnossa he asuivat ja että onko asunto sellaisenaan vielä olemassa! Pappa oli perheen viides lapsi, mutta ei suinkaan viimeinen.

Lapsuuskuvia papasta ei juurikaan ole, lukuunottamatta erästä perhekuvaa, jossa pappa on 6-vuotias. Seuraavaksi vanhimmat kuvat on näitä teiniaikojen hypertyylikkäitä poseerauksia 1920-luvulta, jotka hiukan saavat suupieleni nykimään, jos totta puhutaan. (Anteeksi pappa! Ja olen minäkin näyttänyt hölmöltä teinityyleissäni…)

Pappa oli nuorena töissä mm rakennustyömailla. Kotona puhuttiin esim hänen työstään Tampereen asematunnelin rakennustyömaalla. Tämän kuvan sijainti on vielä hämärän peitossa, mutta Tampereelta sekin oletettavasti on. Maaliskuussa 1930 pappa joutuu työtapaturmaan, jossa loukkaa oikean kätensä. Liekö sen ansiosta ryhtynyt syyspuolella opiskelemaan Tampereen Tekussa Kulkulaitososastolla, valmistuen toukokuussa 1932, keskiarvolla 7,0. Tekun jälkeen aukeaa elämänmittainen ura VR:llä.

Poseerauskuva rajaamattomana paljastaa, että kyseessä on Koskipuisto. Taustalla Ruuskasen talo. Jos pappa saisi aikakoneen ja siirtyisi nykypäivään, niin hän olisi aika lähellä Kahvila-ravintola Puiston etuovea ja siis samalla entisaikojen Rosson lähettyvillä.

Luullakseni tämä kuva on otettu Tampereen Toralinnassa, jossa perhe asui pitemmän aikaa. Siinähän se punatiilinen rautatieläisrakennus edelleen on Attilaa vastapäätä Yliopistonkadulla. Papan isä oli rautatieläinen, veturinkuljettaja, eli lokomotiv förare, kuten siihen aikaan sanottiin. Sille tielle vei suvusta monen tie. Tiedän rapun tarkkuudella missä he asuivat Toralinnassa, mutta asunnosta en ole varma. Kuvassa olevista esineistä mitään ei ole tietääkseni enää olemassa. Harmi!

Tämä kuva on oletettavasti 1930-luvun alusta. Kaveriporukka on lähtenyt retkeilemään Tampereelta ihan Aulangolle asti. Pappa on kuvassa toinen vasemmalta. Taustan patsas on Robert Stigellin ”Karhut”, joka on valmistunut 1906. Mutta eniten kiinnostaisi tietää, ketä nämä muut ihmiset ovat? Ja etenkin, että kuka on tämä tumma leidi tässä papan vieressä?! Joku Tamperelainen tyttöystävä varmaankin, koska hän esiintyy useammissa kuvissa papan kanssa. Tai sitten Hämeenlinnalainen? Kertokaa jos tunnistatte! Mamma se ei kuitenkaan vielä ole.

Maaliskuussa 1936 Kankaanpään nimismies lähettää papalle tiukan kirjeen, jossa muistuttaa sotilaspassiin merkitystä liikekannallepanomääräyksestä ja määrää ”valvonnanalaisen” papan saapumaan rangaistuksen uhalla luokseen nimismiehenkonttoriin tiettynä päivänä. Lieneekö pappa ajatellut, että tässä on tärkeämpääkin tekemistä; ratavartijan hommia ja sillä elätettävä nuori vaimo, joka odottaa kaksosia. No, mitään sen vakavampaa tästä huomautuksesta ei kuitenkaan tullut. Papan ja mamman ensimmäinen yhteinen koti oli ratavahdin mökki Kankaanpään Veneskoskella.

Puolustusvoimien palveluksessa pappa oli muutamaan kertaan. Ensin vapaa-ehtoisena armeija-aika Suomenlinnassa huhtikuusta 1927 maaliskuuhun 1928, sotilasarvona tykkimies. Seuraavan kerran merkintä vapautettu, määräys VR:n ratavartijaksi 1936. Vuonna 1937 kolmen viikon kertausharjoitusjaksolla radankorjausmiehenä. Ja viimein tammikuussa 1942 määräys ratavartijaksi. Vuonna 1944 määrätään papalle työvelvoite Sortavalassa; on tehtävä halkoja 8 kuutiota Sortavalan kaupungin polttoainetoimiston hyväksi. Aikaa 2 kuukautta.

Sota. Se oli papallekin kova paikka, vaikka hän ei ollutkaan rintamalla vaan rautateillä. Liikenteen piti sujua ja ammattimiehiä tarvittiin. Papan jäämistössä on kranaatinsirpale, joka oli osunut kuolettavasti työkavein vatsaan. Minulla on se yhä, sillä en halua heittää mitään sellaista pois, joka oli papallekin tärkeää. Sota-aikana myös vaimo ja kolme lasta evakuoitiin Kankaanpäästä ja he lähtivät Ruotsiin, Kristinehamniin. Tarkempi määränpää tuolla oli Kväggestorp.

Papan papereista löytyy esimerkiksi tällaisia propagandalehtisiä. Muutamista papan tekemistä merkinnöistä ja alleviivauksista voi päätellä, että hän vihasi syvästi vihollista, mutta että toinen naapurimaammekaan ei ollut hänen mielestään ihan mallikelpoisesti toiminut.

Jotenkin näistä lappusista tulee melko ajankohtainen olo myös… Lappuseen pappa on merkinnyt ”Srl (Sortavala) 16/7-44”. Äitini ja hänen kaksoissiskonsa aloittivat koulun Sortavalassa. Siellä ei kuitenkaan ymmärrettävistä syistä voinut asua pitkään. Mamma evakuoitiin neljän lapsen ja neljän tavarakollin (150kg) kanssa Joutsaan, mamman kotikonnuille. Tosin he palasivat vielä Sortavalaan, mutta seuraava suunta olikin sitten Hammaslahti.

Työura. Papan nuoruusvuosien työpaikkoihin kuuluivat mm Osakeyhtiö Sommers af Hällström & Waldens, A. Niiniön tukku- ja vähittäiskauppa, Sanomalehti-Osakeyhtiö Hämeenmaa, Kotiteollisuus Oy Pirtti, toimien näissä juoksupoikana tai varastomiehenä. Nämä kaikki olivat Tamperelaisia yrityksiä ja pappa oli kiitettävästi palvellut kutakin.

VR. Valtionrautateillä pappa sitten varsinaisen työuransa teki. Aluksi työnjohtajana Tampereen ratapihain laajennuksella, kaksoisraiderakennuksella ja tunnelityömaalla 1932-35, ratavartijana 4. ratajaksossa 1932-41, sekä työnsä ohella ajoittain apulaistyönjohtajana tavaramakasiini- ja laiturityömailla, määrätty takaisinvallatulle alueelle 1941, toimien työnjohdossa ratavartijan nimityksellä,  rataesimiehen virassa Joensuussa 1943-47, ratamestarin virassa vuodesta 1947. Vuonna 1963 hänet nimitettiin vanhemmaksi toimistorakennusmestariksi.

Pappa henkilönä. Asuin papan kanssa samassa talossa ensimmäiset kolme vuottani. En siis muista muuta, kuin että papalla oli taskussaan Sisupastilliaski, joka toki oli tuiki tärkeä havainto! Muiden kertoman mukaan pappa oli vakava, kohtelias ja fiksu, tiukka kasvattaja ja aikoinaan kujeellinen poikaviikari. Papan sisarusten välit olivat tiiviit ja lämpimät, hyvin huumorintajuisetkin. Papan lempiharrastus oli lukeminen ja sen lisäksi hän nikkaroi aina jotakin. Meillä on yhtä sun toista papan tekemää edelleen tallessa. Pappa käveli mielellään radalla, sillä samalla alueella, jossa minäkin yhä kävelen (en tosin ihan radalla). Mutta ehkä mystisin asia, josta haluaisin häneltä kysyä, on että mistä kumpusivat ne surumieliset runot, joita hän kirjoitti? Miksi hän oli surumielinen? 

Pappa kuoli vain 64-vuotiaana sydänkohtaukseen. Minun kolmivuotispäiväni oli seuraavana päivänä. Ei varmaan hirveän riemukkaat kemut. Itse en muista siitä mitään. Haluaisin muistaa paljon enemmän, haluaisin tietää paljon paljon enemmän! Nyt voin vain raapia kokoon tiedon hippusia ja koettaa luoda jonkinlaista kuvaa kaikesta. Virkamiesperheen kaupunkilaispojasta, jonka perhe oli tiivis ja vähän kultturelli. Vähän sinertäviä juuria, paljon rautatieläisiä. Elämän suunta siellä täällä, kovaa työtä ja oma perhe. Pelkkiä tyttöjä, joista miehen oli ehkä hankala päästä perille. Huolenpitoa ja murehtimistakin. Mutta silti; haluaisin niin tavata sinut kasvokkain ja viettää oikein juttelumaratoonin kanssasi ja halata lopuksi lämpimästi ja kiittää siitä, että olet minun rakas pappani!

Edit; Kuulinkin tuossa juuri, että ilmeisesti vanhemmat olivat koettaneet keksiä lapselle sellaisen nimen, jota ei voi vääntää miksikään ja josta ei voi kiusata. No pieleenhän se meni! En oikeastaan ole aivan varma oliko tuo alunperin syy, vai onko syy keksitty jälkeenpäin, kun nimestä nyt mitä ilmeisimmin riitti vääntöä. Jotenkin perheen humoristiseen luonteeseen voisi sopia tämä jälkimmäinenkin.

Pysyikö vaatehankinnat hanskassa 2022

 

Viime vuonna tiukensin vaatteidenostoaikojani. Asetin itelleni rajat, että sain ostaa vaatteita tammikuussa, toukokuussa ja syyskuussa. Siis yksi kuukausi vähemmän kuin edellisvuonna. Ja pitemmittä puheitta totean, että tämä rajoitus toimii ainakin mulla ihan loistavasti! Jos nyt aluksi teenkin pitkähköjä listoja hankinnoista, niin ehdin niitä myös pohtia järki kädessä ja lopulta hankin vain tosi vähän ja tarpeellista.

Tähän liittyy myös siis se, että samalla teen aika ajoin inventointeja ja poistan tarpeetonta. En siis heitä roskiin vaan laitan kiertoon. Roskiinheittämiselle olen allerginen! Kuten esimerkiksi huivit; pärjäiskö sitä vähemmällä kuin 60 huivilla? Aika läjä lähti muuten kiertoon! Mulla näet vaatemäärä on menny överiksi jo ajat sitten. Osan olen ostanut uutena (ehkä neljänneksen), osan olen ostanut käytettynä, osan olen saanut ja osan olen perinyt. Kuten esimerkiksi minkkiturkin, jota en todellakaan aio heittää pois vain siksi, että jonkun mielestä niin pitäisi tehdä. Ekologisinta on käyttää olemassa oleva loppuun!

Viime vuoden vaatehankinnat oli todella kohtuullisia. Syyskuun jälkeen olin neljästi tilanteessa, että oli hyvä hetki hankkia uusi vaate ja niin sitten myös tein. Yksi hetkistä oli, kun kadotin hanskani. Lopulta tuli niin kylmä tassuihin, että pakko oli ostaa uudet. Toinen kerta oli käsityömessuilla, kun näin ihastuttavan tunikan! Sen ostin, koska minähän vastaan ostoista vain itselleni ja olin koko muun vuoden toiminut tässä asiassa fiksusti ja asiallisesti. Joskus saa palkita itsensä! Kolmannen kerran kävin Marimekon kaupassa ja ostin lempisukkieni kaveriksi toisetkin villaiset nilkkasukat. Neljäs sitten olikin joulupukkiin liittyvä juttu. Olen käyttänyt lapsuudenkodissa äitini vanhaa silkkipyjamaa koko tämän 6 vuotta ja nyt pyjamanhousut on ratkenneet monesta kohtaa. Katsoin, että Marimekko myy vaaleaa silkkipyjamaa ja joulupukin avulla ostin vuoden viimeisellä viikolla Alesta uudet pyjamanhousut. Vaatehankinnat pysyi siis loistavasti hanskassa koko vuoden! En pyri nollalinjalle, vaan koetan hakea itselleni sopivan balanssin.

Tälle uudelle vuodelle 2023 olen ajatellut vielä tiukempaa linjaa. Vaatteidenostokuu on tammikuu ja heinäkuu. Vielä en ole tehnyt listaa, saati hankkinut mitään. En edes halua katsella vaatekauppojen tarjontaa. Luulen, että inventoin edelleen entiseen tapaan, mutta en hanki tilalle juuri mitään. Katsotaan vuoden lopussa kuinka äijän käy. Oikeastaan olen sitä mieltä, että nykyajan ihmisille olisi ihan terveellistä tehdä omat kankaansa ja vaatteensa. Jäisi se turhan kahmiminen pois kokonaan ja vaatteiden arvostus olisi täysin eri tasolla. Voihan olla, että joskus maailmantilanne menee uusiin puihin ja silloin minä ainakin osaan tehdä tallukkaita, kutoa kankaita kangaspuissa ja auttavasti kutoa puikoillakin mitä sattuu. Se on oikeastaan se mun perimmäinen päämäärä; että ei ihan mene sormi suuhun vaikka maailma menisi takapakkia pari sataa vuotta.

Kaikki mikä jäi kesken kokkailun saralla

Pahus kun harmittaa, että hyvin alkanut kokkailuinnostukseni valui tyhjiin. Siis silloin joitakin vuosia sitten, kun kokkailin melkein joka päivä ja pää surisi suunnitelmia. Oikeastaan se lopulta tyssäsi siihen, kun keittiön katosta tuli vettä ja siitä alkoi pitkä jakso, kun rakenteita revittiin ja kuivurit puhisi kuukausitolkulla. Siihen se jotenkin sitten tosiaan jäi. Nykyään olen hyvin allerginen KAIKILLE tip tip -äänille! (Kyseessä oli siis yläkerran lapekomeron patteri, jossa oli jonkun jäätymisen takia pikkuinen reikä ja rakenteisiin muodostui mukava lammikko vettä, joka lopulta löysi tiensä katon läpi keittiöön.)

En mitenkään haudannut kokkailuhaaveita, mutta koska me ei voitu laittaa ruokaa ainakaan puoleen vuoteen lainkaan, niin siihen se vähitellen kuivahti. Olen toki montakin kertaa sen jälkeen tehnyt uusia ruokia eri keittokirjoista, mutta sellanen samanlainen draivia ei vaan enää tullu. 

Nyt, kun on tyhjättävä yks pakastin, jotta uus sähkölasku ei suista meitä allikkoon, niin voi olla, että innostun taas enemmän kokkaileen. Pakastimissa on ainakin hirveä ja peuraa odottelemassa sitä innostusta! Smootheja vois taas ryhtyä tekemään, koska pakastimessa on myös toissakesän marjoja… krhm! Yleensähän mä säilön meidän marjat mehuiksi ja hilloiksi kylmäkellariin, joka on energiataloudellisesti parempi juttu just nyt. Sitä paitsi se on kätevää, kun niihin säilykkeisiin voi ite säätää sen sokerin määrän oman maun mukaan. Että ei kaiken tarvii olla niin hirveen makeeta.

Toinen kokkailuun vaikuttanu juttu oli mun vatsaongelmat, jotka alkoi joskus vuonna 2019. Luulin pitkään, että kyseessä on ärtyneen suolen oireyhtymä ja niin se ehkä onkin. Mitään ei ole poissuljettu. Jätin kaikki kotimaiset viljat pois ja sain vähän apua olotilaani siitä. Mutta oikeastaan se taisi kaikki olla enimmäkseen psykosomaattista, koska kipuilin vanhassa työssäni niihin aikoihin aika paljon. Nykyään voin paljon paremmin ja syön aika lailla kaikkea taas. Että sikälikin voisin palata kokkailuun tässä hiljaksiin tulevan vuoden mittaan. Etenkin, kun mulla on paljon enemmän aikaa olla kotona, kuin vanhan työn aikana, jipii! Heti tuli sellanen innostus, että mitäs niitä kirjoja nyt olikaan… (niitä oli jonkun laskennan aikaan noin 250!)

 

Hiiri

Minua sanottiin pienenä hiireksi. Ei siksi, että olisin ollut jotenkin harmaa kotihiiri, vaan ehkä koska olin alkuun niin pieni, keskonen, joka painoi syntyessään 1kg 200g. Synnyin 6 ja puolen kuukauden ikäisenä. Se on ollut aivan tavatonta 1970-luvun alussa. Siksi minut käärittiin folioon ja ajettiin ambulanssilla suoraa Helsinkiin. Olin myös happikaapissa pitkiä aikoja. Siksi tämä hiirikoriste huvitti minua suuresti! Sehän on ihan mun näköinen; vähän bling blingiä kaulassa, kukka päässä ja muutenkin persoonallisen epäsymmetrinen look.

Jotenkin se saa nyt symboloida minun tulevaa vuottani myös. Että oman näköisesti jatketaan elämää, kukka päässä mennään, eikä pientä pilkettä ja bling blingiä unohdeta myöskään. Konkreettisia uusia asioita, joita haluaisin saada aikaiseksi tänä vuonna 2023, on kolme. 

1) Haluaisin kirjoittaa ylös sukukronikoita. Siis oman sukujuuriston ihmeellisiä juttuja. Siitä miten joku viiletti junapummina Amerikassa, jollakin oli 19 lasta, joku teki kavalluksia, joku kasvatettiin kartanossa ja joku oli rakennusmestarina Helsinki-Hämeenlinna rautatiellä ja Uspenskin katedraalin rakennustyömaalla. Vaikka mitä värikkäitä tarinoita ihmeellisistä elämänkohtaloista! Ne pitäisi saada ylös. Toistaiseksi se kaikki on hajanaisesti kirjoitettu lappusille ja osa vain minun päässäni. Se on kuitenkin ehkä suurin perintö, jonka suvun nuori polvi voi saada, siksi se ei saa kadota!

2) Haluaisin tehdä suvun kuvista ifolorkirjoja. Ja kuviahan meillä riittää! Vaikka yksi suurimmista surun aiheista onkin se, että papan äiti poltti x- määrän kuvia kakluunissa joskus 1940- tai 50-luvulla. Auts! Se mitä pelastui, on lähes kokonaan tunnistettu. Sukupuussa on kuitenkin aukkoja; on henkilöitä, joista kaiken logiikan mukaan pitäisi asuinpaikan ja asemansa perusteella olla olemassa kuvia, mutta ei ole. Ne on olleet siis poltettujen joukossa.

3) Haluaisin ehtiä taas piirtää. Lapsena piirsin tätini tilaaman kirjekurssin opastuksella ja rakastin sitä! Onnistuin tilaamaan nettidivarista sen saman kurssin pari vuotta sitten. Siihen haluan palata!

Nämä oli ne konkreettiset uudet asiat, joihin haluaisin pureutua tänä vuonna. Noin ylipäätään voisi sanoa, että varo mitä toivot, se voi toteutua! Joskus kun luin tämän ajatelman ensimmäisen kerran, naureskelin sille, että heh heh onpa kamala jos toiveet toteutuu. Sittemmin tajusin, että kyse on mielen voimista. Toiveita todella kuullaan ja jos kiivaasti haluat jotain, niin sen toiveen hinta voi olla isompi kuin osaat odottaakaan. (Esimerkiksi jos toivot toisenlaista kotia, voi nykyinen vaikka palaa.) En siis nyt varsinaisesti esitä mitään toiveita. Mutta vienosti ehkä kuitenkin esitän semmoisen toiveen, että tuleva vuosi olisi parempi kuin edellinen.