Ullman’s Villa!

 

Lauantaina olimme siis Kemiönsaaressa, tarkemmin sanottuna Taalintehtaalla, jossa ensin kiertelimme September Open-tapahtumaa ja sitten -tottakai- menimme Ullman’sVillaan! Paikka on Taalintehtaan ”katolla”, kukkulalla suojaisessa paikassa, mutta silti ihan ytimessä. Tuo upea rakennus on ollut aikoinaan Wärtsilän edustushuvilana, mutta nykyisin se on ehkä ihastuttavin hotelli, jota voin kuvitella! Emme jääneet sinne kuitenkaan yöpymään (paikka olikin jo täynnä) vaan menemme sitten, kun olen paremmassa kunnossa ja voin nauttia siitä kaikesta täysin siemauksin! Kakkua ja teetä kuitenkin oli pakko taas nauttia ja valokuvailla ympäriinsä. Kuvat kertokoot enemmän kuin tuhat sanaa.

Tässä linkki vuoden takaiseen blogipostaukseen samasta paikasta!

Laukkuja, osa 19

 

Tämä vaalea matelijajäljitelmälaukku on kirppishankinta viime vuosilta. Joka siis tarkoittaa, että tätä ei ole vielä juurikaan käytetty.

Laukun toisella sivulla on pienehkö neppariläpällä varustettu tasku.

Laukun vuori on ruskeaa kangasta.

Sisältä laukku jakaantuu kahteen päätaskuun, joista toisessa on lisäksi vetoketjutasku ja sen kyljessä kapea avotasku. Toisessa on kaksiosainen pienehkö avotasku ja kuminauhalla kiristetty tilavampi sivutasku. Laukussa on siis paljon lokeroita, joihin hukata tavaroitaan. Pidän laukun koosta ja ulkonäöstä, joten tämä laukku ei ainakaan oitis sujahda poistopinoon.

Ihana päivä Taalintehtaalla

 

Jo kolmatta kertaa lähdettiin katteleen, että mitähän sinne Taalintehtaan September Openiin oiken kuuluu. Tänä vuonna kekkeri oli iltapainotteinen ja sehän sopi meille, koska ei voida oikeen kauheessa tungoksessa tarpoa. Siksi aamupäivän väljyys oli oikein jees! Keskiaikamarkkinoilla oli mun mielestä hitusen vähemmän myyjiä kuin aiempina vuosina, joka on tietysti harmillista. Silti paikalla oli iso joukko erilaisia kojuja; koruja, lampaantaljoja, astioita, leluja, vaatteita, puhumattakaan ruokakojuista!

Minä etenin parkkikselta markkina-alueelle sähköpotkulaudalla, koska en jaksa kävellä pitkää matkaa edelleenkään. Markkinoilla pysähdeltiin kaikkien mahdollisten penkkien kohdalla, joten väsymistä ei tullut. Pois lähtiessä mietin, että oishan tämmösissä tapahtumissa kiva saapastella tonni taskussa, mutta toisaalta kotona on jo kaikkea tarpeellista yllin kyllin. Jotakin pientä silti aina; ostin Annaennen korvikset. Ostohetkellä en tiennyt kuka korviksissa esiintyy, mutta nettikaupasta selvisi, että olin ostanut sattumoisin idolini Vihervaaran Anna-korvikset. 

 

Miten tästä eteenpäin

 

Joku käänne on tapahtunu suunnilleen tässä viikon sisällä. Oon alkanu miettiä ensi kevättä ja kesää, pohtinu keiden kanssa meen kahvilaan pitkästä aikaa, mihin matkustan, mitä ravintoloita testaan, millasia hiusmalleja kokeilen, mitä hiusvärejä valitsen, mitä seikkailuja tehdään ens kesänä, mitä kasveja laitan uuteen kasvihuoneeseeni (joka on vielä laatikossa, mutta pohjatyöt on valmiit!)

Tein listan lohtuostoksista, jotka aattelin toteuttaa osittain lähimmän parin kuukauden aikana (netistä) ja sitte loput ens keväänä. Listalla on myös muutamia vaihtoehtohoitoja, joista olin kiinnostunu jo viime vuonna. En vaan ehtiny testata niitä kaikkia, ennen ku kesä pysäytti. Esimerkiksi mua kiinnostaa akupunktio ja homeopatia. Ne ei siis ole tietenkään tulossa ikinä syöpähoitojen tilalle taikka minkään muunkaan tilalle, vaan haluan kokeilla, että millasia ne on ja mahdollisesti pitää niitä kaiken olemisen rinnalla jatkossa.

Tään kirjan nappasin lukemattomien kirjojen pinosta ja musta tää sopii tosi loistavasti just tähän hetkeen! Mun mieli palaa taas sellasiin harrastuksiin kuin jooga (ne kaikki yhdeksän alalajia, joita Suomessa ainakin opetetaan), taiji, qigong ja shindo. Aivan erityisesti oon ihastunut taijin kauneuteen ja hitauteen. Se on kuin liikkeen runoutta! Kävin vuosia sitte taiji-kurssilla, kunnes jouduin keskeyttämään, kun äitini joutui sairaalaan ja kuoli. Aloitin saman vuoden syksyllä uuden kurssin, hitaamman taijin, koska stressi oli nollannu aivoni ja olin unohtanu suunnilleen kaikki liikkeet. Jouduin lopettamaan kurssin, koska isäni kuoli. Sitten en enää uskaltanu aloittaa uutta kurssia, kun mietin, että kuka kuolee nyt, jos vielä jatkan. Qigong on hyvin samantapaista kuin taiji. Shindossa taas tykkäsin hirveästi siitä miten paljon keho voi venyä ja taipua pelkästään oikeanlaisen hengityksen avulla!

Voispa sanoa, että oon aika virkistyny ja optimistinen. Eilinen outo ihottuma laantui ja hävisi. Otin lääkärin ohjeesta Histeciä, koska luultavimmin se oli allergiatyyppinen reaktio syöpähoitoihin. Niitä tulee kuulemma joskus. Kädet mulla tuntuu normaaleilta, mutta oikeessa jalassa on vielä ihan reippaat neuropatiaoireet. Vasen jalka on ilmeiseti menossa normaaliin suuntaan, koska oireet on enää lievät. Jaksaminen on ihan toisella tasolla kuin viikko sitte mutta en oo aivan varma jaksaisinko hiihdellä ruokakaupassa istumatta välillä. Se testataan tänään illalla. Viikonloppu on asuntovaunuilua ja niistä seikkailuista enemmän huomenna!

No nyt lähtee tukka!

 

Eilen puhuin puhelimessa siskoni kanssa ja samalla haroin takahiuksiani toisella kädellä. Yhtäkkiä kädessä oli pieni tukko hiuksia! Ravistin ne pois ja nyhdin kevyesti samasta kohtaa uudestaan ja taas oli kädessä saman verran hiuksia. Tää toistui niin monta kertaa ku jaksoin kokeilla, eli tää on nyt sitä; tukka alkaa lähteä!

Se ei tunnu miltään, eikä päähän tullu mitään kaljua läiskää, ainakaan vielä. Mullahan on nyt eka sytostaattikerta takana (tasan kaks viikkoa sitten) ja toinen kerta on ens viikolla. Sairaalassa mulle sanoi alkuun yks lääkäri, että tukka lähtee kolmannen syton jälkeen. Myöhemmin toinen lääkäri sanoi, että kyllä se lähtee toisen syton jälkeen. Ja taisi olla sytohoitaja, joka sanoi, että se alkaa lähteä jo ekan kerran jälkeen. Pitäsiköhän tää tulkita niin, että mä kaljuunnun pikku hiljaa ja ihan kekkosena ollaan vasta sit kolmannen kerran jälkeen?

No ainakaan yön jäljiltä tyynyllä ei ole vielä koko peruukkiaines. Sen sijaan muut oireet on taas kiinnostavia eilisestä lähtien… neuropatia hävisi oikeesta kädestä viime lauantaina, vasemmasta kädestä tiistaina ja eilen jalat tuntui keskenään erilaisilta. Vasen oli selkeesti vähemmän epämiellyttävän tuntuinen kuin oikea, joka ottikin oikein kaiken irti neuropatiasta ja oli hyvin epämiellyttävä koko illan.

Eilisen aikana selkäpuolella oli joku kutiava näppylä ja nyt heräsin siihen, että iho on monesta kohtaa punainen ja täynnä kutiavia koholla olevia näppylöitä tai paukamia. Näyttää nokkosrokolta, mikäli itse osaan netin avulla diagnosoida, mutta oirekuvaus valokuvineen on kyllä lähetetty jo sairaalaankin. Tavallisessa tilanteessa sitä olis vaan H.Moilasena, että jahas tämmönen tänään… mutta syöpäpotilaan täytyy olla skarpimpi. Ja just kun näytti siltä, että tässä ehtis olla ehkä muutaman päivän ihan oireetonkin ennen seuraavaa sytoa… katotaan täytyykö tänään lähtee lääkäriin vai mitä tehdään.

Kela - voi helvetti!

 

Kerronpa teille nyt, mitä tapahtui eilen, kun päätin ryhtyä täyttelemään Kelan sairauspäivärahahakemusta netissä. Nyt tuntui, että mulla on energiaa hoitaa se pois alta. Avasin kyseiset sivut tunnistautumalla ja katoin että okei, ei näytä kauheen monimutkaselta. Lomakesivuja taisi olla yhdeksän ja nuolella mentiin aina eteenpäin. Aluksi helppoa ja ehdin jo ajatella, että onpas mukava kun tääkin nyt hoituu ja vielä vähällä vaivalla.

Sinne piti täyttää mm työnantajan nimi, osoite ja (mielellään palkanlaskijan) puhelinnumero ja sähköpostiosoite. Sitten kuvailla tyhjään kenttään mitä työtehtäviä työhön kuuluu. Tämän jälkeen piti kuvailla, että miten sairaus vaikuttaa työn tekemiseen. Täyttelin näitä kenttiä laajahkosti, jotta niistä tulee mahdollisimman kattavat suhteessa siihen mitä teen tai miten sairaus vaikuttaa.

Ja koska mulla on kaksi eri työnantajaa, niin toisesta sitten piti täytellä samat asiat. Toki osittain pystyin kopioimaan edellistä tekstiäkin. Kaikenlaisten palkanlaskijan yhteystietojen onkiminen vei hiukan aikaa siinä samalla, mutta ei mitenkään muutamaa minuuttia kauempaa, joten homma tuntui sujuvan. Sitten vielä piti täyttää samat jorinat koskien niitä töitä joita haen (koska osa-aikaisuudesta johtuen olen myös työtön työnhakija). Eli kolmeen kertaan tämä kaikki.

Olin jo siis aika pitkällä ja vielä taisi olla pari kolme lomaketta jäljellä, kun ohjelma heitti mut pihalle! Kirjauduin äkkiä takaisin, mutta kaikki mun kirjoittamat asiat oli kadonneet! Systeemissä on näet puolen tunnin automaattinen aikakatkaisu!!! Okei, ymmärtäisin toki, jos olisin lähteny vaikka kompostia kääntämään kesken lomakkeen täytön, että se jossain vaiheessa katkaisee istunnon, mutta olin koko ajan aktiivisena täyttämässä lomaketta! Tässä vaiheessa löin nyrkkini työpöytään ja purskahdin itkuun. Se valtava avuton raivo ja turhautumisen tunne vyöryi yli. Että viitsivät ja kehtaavat sairasta ihmistä kiusata tällä tavalla! Arvatkaa jaksoinko jatkaa? No en! Tänään aion kirjoittaa niitä yhteystietoja (joita ongin eri sähköposteista ym) wordille jo valmiiksi ja kirjoitan niin paljon kaikkea valmiiksi kuin muistan ja sitten täytän lomakkeen kopioimalla näitä tekstejä ja tiivistän muutenkin kaikkea jorinaa. Kysykööt lisätietoja jos haluavat. Eilen teki mieli soittaa Kelaan ja haukkua joku (tai vaihtoehtoisesti lyödä virkailijaa - en siis yhtään ihmettele että ne virkailijat kokee väkivaltaa!) mutta tänään annan vain tulikivenkatkuisen palautteen. On se nyt helvetti, että maassa koulutetaan kaiken aikaa koodareita ja sitten ehkä Suomen isoimmalla taholla on näin paskat sivut, että väkisin tulee se fiilis, että joku naureskelee siellä, että pistetään köyhät ja sairaat kyykkyyn saatana. Pitäkää varanne, kun asioitte Kelan kanssa!

Huulipunaleidi

 

Mähän päätin pari vuotta sitte, että alan käyttää huulipunaa! Se oli siis siinä viiskymppisten aikaan, kun alko tulla sellanen fiilis. Enpä tiiä mistä se kumpus, mahdollisesti koin itteni liian harmaana, mutta se tuli vahvana päätöksenä ja nimenomaan niin, että joka hiton päivä tästä lähtien sipasen huulipunaa. Se oli sellasta leidienergian loihtimista. Eikä tässä kauheesti oo ollu huulipunattomia päiviä… sairaala-aikana oli eniten, mutta sillonkin välillä piti fiilistellä leidieloa, vaikka oli ihan romuna muuten.

Mähän en siis oo yli kymmeneen vuoteen meikannu muutenkaan, edes juhliin. Ainoostaan parfyymi ja huulipuna on mun juttuja. En oo myöskään semmonen ihminen, joka pesee tukkaa joka aamu ja föönää ja kähertää ja muotoilee. Vielä hetki sitte, kun mulla oli noin metrin pituinen tukka, pesin sitä parin viikon välein. Se harhakäsitys, että hiuksia pitää pestä kauheesti muualtakin kuin päänahan läheltä, on no -harhakäsitys. Siksi tukan lyheneminen ei vaikuta tukan pesemisen vaivaan millään tavalla, mutta kuivumiseen se tietty vaikuttaa. Ennen annoin tukan kuivua yön aikana itekseen, nyt se on lähes saman tien kuiva. Mun tukka sojottaa ja pörhistelee ihan omia teitään, enkä jaksa ottaa siitä stressiä. Se on ehkä niitä elämän vähiten kiinnostavia juttuja. Että jos joku ajattelee, että tuon kanssa ei voi olla ystävä, kun sen hiukset sojottaa, niin semmonen ihminen voi saman tien loikata hiuslakka-altaaseen ja hukkua mun puolesta.

Palataanpa huulipuniin. Jos kerran on päättänyt alkaa käyttää huulipunaa, niin sillon niitä pitää testata, että mikä värimaailma miellyttää. Tilasin netistä varmaan 30-40 huulipunaa melko lyhyen ajan sisällä. Väreinä oli vaaleenpunasta, tiilenpunasta, oranssinpunasta, violetinpunasta, tummanpunasta… hyvin laajalla skaalalla. Aluks tietysti totuttelin huulipunan käyttöön ihan huulien oman värin lähellä olevilla melko huomaamattomilla sävyillä ja niistä muodostuikin mun suosikkeja, joita käytän paljon edelleen. Toisaalta totesin, että oranssit ja sellaset liian vaaleet vaaleenpunaset on aivan karseita ja heivasin ne muutaman kokeilun jälkeen meneen.

Olin tyytyväinen eiliseen asti. Yhtäkkiä hoksasin, että oon pantannu niiden tummien värien käyttöön ottoa koko tän pari vuotta, eli joku päivä ne alkaa mennä pahaksi (alkaa haista tunkkaiselta), jos en käytä niitä. Eipä oo paljo järkee sellasessa! Oon jotenkin arkaillu niitä, ajatellu, että enhän mä nyt niin voimakkaita värejä viitti laittaa, että ne oottaa jotain hienoo iltatilaisuutta (käyn sellasissa ehkä kerran kymmenessä vuodessa). Eilen suutahdin itelleni, että mitä hittoa?! Nyt lopetan sellasen arkailun ja otin esille kaikkein tummimman punani (Avrilin Le Rouge nro 600) ja päätin alottaa just siitä! Vetäsin punan huuliin ja huomasin, että se ei yhtään rupee kirkumaan liikaa mun naamassa. Mulla oli musta tunika ja mustasankaset lasit päässä, joten tuo tumma oli kuin ruusu hiuksissa siihen asuun!

Hyvää huulipunaviikkoa teillekin leidit!

Tärkeysjärjestys

 

Virkistävä ja valoisa viikonloppu takana. Oon saanu virtaa takaisin uskomattoman paljon, verrattuna viikon takaisiin hetkiin. On melkein terve olo. Ainoastaan neuropatia tuntuu ja väsähdän normaalia nopeammin. Parasta on, että mieli on positiivinen ja suunnittelen jo kaikenlaista!

Auringonlaskut, sumuiset pellot, upeat keskustelut…

Rakkaat ihmiset, hyvä ruoka ja uni…

Mikä muu elämässä olisi muka tärkeää?

Sellaisia mietin viikonloppuna, kun pohdin elämän kokonaisuutta ja tärkeysjärjestyksiä.

Kerro mikä sinulle on tärkeää?

Vähän naurattaa se ruokafiksaatio, joka on liimautunut aivoihini elokuun aikana. Mulla on varmaan samanlainen palo ja ideoiden into, kuin jollain superkokilla. Tänään aion tehdä rapsakkaa raikasta salaattia ja maailman parhaan salaattikastikkeen siihen mukaan. Eilen suunnittelin liha-, kana-, kala- ja kasvistortillat. Ehkä toteutan ne vielä syksyn aikana. Haaveilen Chili Klaus-tuotteista. Ja löysinpä kaupasta kerrankin tosi hyvän ketsupin! (Poppamiehen Habaneroketsuppi!) Vaikka onhan se Burgerimiesten Umamiketsuppikin kiinnostava tulokas.

Mua huvittaa myös käydä vaatekaappia läpi. Tänä kesänä oon pitäny suurinta osaa vintagemekoistani ja osan laittanut kiertoon, koska ne ei vaan natsaa täysin. Heinäkuu oli ”vaatteidenostokuu”, jolloin hankin Nextiilistä Marimekon farkkutakin. Mitään muuta ei tullut hankittua, mutta poistoja kesän aikana tuli ehkä kymmenen. Suuntaus on selkeesti oikee! Rakastan sitä fiilistä, että vaatekaappi selkiytyy ja sinne jää ne upeet ’helmet’ sen sijaan, että sielä lojuis kaikki, jota joskus oon saanu päähäni haalia. Mukavaa alkuviikkoa murut!

Laukkuja, osa 18

 

Tämä tyylikäs nahkalaukku on muuttanut meille lähivuosina. En vaan kykene palauttamaan muistiin, että mistä ihmeestä se on löytynyt. Laukku on isompaa käsilaukkukokoa ja miellyttää minua järkevän arkisella tavallaan. Tosin pakko sanoa, että en ole sitä vielä testannut.

Laukun päällinen on tummanruskeaa nahkaa ja sisällä on vaalean rusehtava kangasvuori. Sisäosa on jaettu kolmeen päälokeroon, joista kaksi on jaettu vielä vetuketjutaskulla pienempiin osiin.

Kullanväri ei varsinaisesti ole suosikkini, mutta tässä laukun lukossa ja kahvassa se ei jotenkin edes haittaa. Sen sijaan laukun kahvan malli haittaa aika paljonkin. Haluan aina, että laukun voi sujauttaa käsikynkkään, eli kahvan pitää olla selkeästi isompi kuin tämä, johon mahtuu vain sormet.

Laukku on valmistettu Tmi E.Huhtalan firmassa Porissa.

En ole vielä päättänyt pidänkö laukun, koska tuo kahva on tosiaan niin epäkäytännöllisen oloinen. Toistaiseksi se siis odottaa.

Relax

Mä oon mietiskelly jo jonkin aikaa tällaista asiaa, kun tosi moni mun ystäväpiiristä on sanonut, että he ei osaa sanoa mitään (omasta mielestään) ja että kaikki sanominen olisi niin latteaa. Ja että tuntuu jotenkin väärältä puhua mulle nyt ihan tavallisista kuulumisista, kun mulla on tämmönen iso sairaus mullistamassa elämää. Mutta hei rakkaat ystävät ja kaikki, jotka mietitte tällaisia, rentoutukaa!

Mä oon itse asiassa havahtunu lähimmän kahden viikon aikana useamman kerran siihen, että joka ikinen mun aloittama lause koskee syöpää ja lähes joka ikinen ajatus kiertää kehää sen paskasairauden ympärillä, enkä todellakaan halua vajota sellaseen suohon!

Musta on ihanaa ja virkistävää kuulla ihan tavallisia kuulumisia ja eläytyä ihan erilaisiin juttuihin (jotka oli munkin arkipäivää vielä pari kuukautta sitten), kun te puhutte mulle omista kuulumisista. Se on ihanaa, älkää turhaa tunteko mitään syyllisyyttä siitä! Mä haluan taas elää, mä haluan muutakin kuin sairauden! Mä niin tykkään jutustella muiden kanssa (tai lukea kommentteja ja muiden blogitekstejä). Ja toki me voidaan puhua myös syövästä, mutta ei se ole mikään ainut aihe, jossa pitäis pysytellä.

Mutta toki mä ymmärrän senkin, että yhtäkkiä sitä voi olla ihan lukossa. Jo monia vuosia sitten mun yks läheinen sairastui vakavasti ja mä olin vuosia niin shokissa, että en osannut reagoida oikein mitenkään ja lähinnä välttelin häntä. Nyt tekisin toisin. Ennen hänen kuolemaansa sain kuitenkin häneen uudelleen yhteyden ja ne hetket olivat ja ovat yhä arvokkaita mun mielessä.

Nyt mä vietän mukavaa viikonloppua Pieksämäellä, asuntoautoillen ja tämä tuntuu virkistävältä. Ilmassa on jo syksyn tuntu ja selän väsymistä ja yleistä uupumusta lukuun ottamatta olen jo aika hyvin entiselläni. Hauskaa viikonloppua myös teille kaikille ihanat lukijat!

Kun kotoilu sakkaa

 

Normaalisti kotipäivinä sinkoilisin edestakaisin, kellariin pyykkiä laittamaan, yläkertaan vaatekaappia järkkäämään, ulos puutarhaa kiertelemään tai portaille istumaan. Päivä täyttyisi kaikenlaisesta pienestä tekemisestä, jota ei ehkä selvästi heti edes huomaa, mutta jos ne jättää tekemättä kuukaudeksi, niin alkaapa röykkiöitä ja sekasortoa syntyä. Tekeminen ei lopu ja tylsää hetkeä ei tule.

No nyttehän on se tilanne, että kaikki tuo on seisahtunut yli kuukaudeksi ja vielä ennen sitä jo kuukauden ollut vähän tahmeaa, kun sain vihiä siitä, että mulla vois olla syöpä, mutta odottelin vielä leikkausta. Vaikka olo onkin nyt parempi kuin kertaakaan leikkauksen jälkeen, niin en tokikaan kipittele vielä kerrosten välillä puuhailemassa kotijuttuja! En vielä edes saa liikkua kuten ennen ja jaksaminenkin on iso hidaste. Ja toki yks iso sekottava tekijä on unien repaleisuus. Viime yönä odottelin melatoniinin vaikutusta tunteja. Onneksi monena päivänä saan nukuttua mukavat päikkärit, jotka paikkaa tilannetta.

Eli edelleen ison osan päivästä olen netissä, katon telkkua tai luen. Lepään, istun ja teen pieniä siirtymiä kerrosten välillä. Ja nyt alkaa maistua kaurapuurolta! Mietin, että miten mä joskus haaveilin, että voi kun joskus vois vaan päivät pääksytysten katella leffoja ja lukea, että vois vaan lötkötellä kauan aikaa. No nyt se aika on ja alkaa kyllästyttää. Väistämättä tulee mieleen, että olisko nyt mitään muuta, jota vois tehdä?

Yllättävää on, että tää hetki tuli näinkin pian. Nyt tarvii kehittää jotain mukavaa pientä puuhaa, edes tulevan suunnittelua ja inspiraatioiden metsästystä. No, olihan mulla mielessä käsityöt ja piirtäminen, joita voisin ryhtyä tekemään tänä syksynä. Niitä voisin alkaa pikku hiljaa ottaa ohjelmaan. Ja sukututkimushan on se ainainen loputon suo kans.