Tekstiilikaappi valmis!

 

Siinä ne nyt sitten on! Omilla hyllyillään, omissa pinoissaan. Hieman pelottaa, että jostain löytyy laatikko, jonka sisältö kuuluu vielä tänne! Tavallaan se kyllä tapahtuikin eilen, kun löysin sohvan takaa kaksi muovikassillista, joiden sisältö kuuluu oikean osion alaosaan. Voi olla, että kellarin työhuoneessa on kasseittain lisää. En tiedä uskallanko mennä katsomaan. Tästä kaikesta on nyt tehty poistoja, kylläkin melko vähän. Suunnilleen muovikassillinen.

Mutta kyllä tämä on selkeämpi, kuin ennen tätä kaikkea sotkua! Nyt näen heti missä on mitäkin ja paljonko kutakin on. Oikeastaan voisin liinoittaa jostain siistiltä ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta kokonaisen vanhan pohjalaistalokylän! Että siihen nähden tällainen isohko 50-luvun talo on aika pieni kyllä näin isolle määrälle liinoja. Vaikka ottaisin liinoitettavaksi mökin ja lapsuudenkodin huoneeni, niin silti hukun liinoihin, joita en malta poistaa.

Oikean osion ylähyllyt; sekalaisia seinätekstiilejä, kansallispukuhameita, keinutuolinmatto, shaali, joku tuftaus ja pakka paperikangasta. Koristetyynynliinoja, verhoja, reikäommeltuja ja muita liinoja. Pikkuliinoja, pitsejä, pitsiliinoja. Sekalaista.

Oikean osion alahyllyt; joululiinoja (vain os niistä), kirjottuja liinoja. Itse kudottuja kaitaliinoja rullalla, antiikkisia silkkihuiveja. Korjattavia tekstiilejä, poppanoita.

Vasemman osion ylähyllyt; keittiöpyyhkeitä (noin 120kpl). Esiliinoja, tabletteja ja serviettejä, värillisiä damastiliinoja. Valkoisia damastiliinoja, pienet ja isot omissa pinoissaan.

Vasemman osion alahyllyt; värillisiä damastiliinoja, painokangasliinoja, nenäliinoja ja kangasmaskeja. Paksuja kuviollisia liinoja, lakanoita. Lisää lakanoita. (Nämä lakanat eivät siis ole käyttölakanoita vaan esim verhoja, liinoja, kangasmatskua vaatteisiin ym.)

Oletuksenne minusta - haaste!

Näin eräässä blogissa haasteen, jossa lukijat voivat esittää oletuksiaan blogin pitäjästä. Kiinnostavaa! Siispä kutsun teitä kaikkia sanomaan ajatuksianne. Aikaa olkoon tämän viikon loppuun. Ensi viikolla käyn kommentteja läpi ja vastaan niihin, sekä kerron ollaanko siellä ruudun toisella puolella oikeilla jäljillä vai ihan hakoteillä.

Tartun mielelläni monenlaisiin haasteisiin ja vastaan kyselyihin. Tämä on jotain erilaista ja ehkä vähän riskialtistakin, koska entä jos joku teistä tulee ja kertookin minulle nyt kuka minä oikein olen ja itsekin ällistelen sitä sitten loppuelämäni. Että luulin tähän asti olevani x mutta oikeasti olenkin y. Otetaan se riski kuitenkin. Siispä tervetuloa kommentoimaan, tutut ja vieraat!

Keittiötodellisuutta

 

Katselen taas huoaten keittiötämme, joka jouluna oli ihan vähän siistimpikin. Ja sitten tulee mieleen somen siistit ja kiiltävät ja stailatut keittiöt, joita katsotaa luupilla ihaillen ja kadehtien. No näitä meidän keittiökuvia ei tarvii ihailla, eikä kadehtia. Näkyy, että on juotu viiniä, keitelty kahvia, jätetty teenkeittovälineet täyteen valmiuteen. Vihattu lakattuja kaapinovia ja ponnisteltu niihin muutos nuppien muodossa. (Tyyliin; jos puunupit jää, niin minä lähden!) Pyydystetty vieläpä massoittain banaanikärpäsiä.

Näkyy, että on tiskit pitkin pöytiä, on juotu patenttikorkkipulloista marjamehua, maiskuteltu pikkuriikkisestä pikarista jotain synnillistä juomaa, laitettu vähän ruokiakin ja ripsuteltu niihin tuoreita yrttejä. Tehty voileipiä ja syöty sokeria silmät päässä pyörien. Ja sitten on väsytty kesken kaiken, eikä ole jaksettu tiskata, vaikka koneeseen on kyllä sullottu kaikki vähempiarvoinen.

Pöytäkin on kuin Amerikkaan lähdössä! On omenanviipaleita kuivattuna ja pinjansiemenpusseja. Joskus pöydällä on ollut joku kiva asetelmakin Rörstrandin ja Arabian omena- ja hunajapurkkien voimalla, sitten on pitänyt ladata akkuja ja hermoja, häädetty hiiriä, syöty kilpaa nuudeleita ja visibliiniä, natustettu riisikakkua ja unohdettu sekin kesken kaiken. 

Kunhan saan konttorin komerot kuntoon, saan pienen kirjahyllyn pois keskeltä keittiötä ja pystyn raivaamaan paremmin. Pesen ehkä jääkaapin, järjestän kuiva-aineet, pistän tiskipöydän tip ja top. Samalla toivon, ettei käsi äidy kipeämmäksi ja että innostusta riittää vielä puolenvälin jälkeenkin. Onkohan universumissa joku muukin, jolle on näin haasteellista raivata keittiö puts ja plank? Mulle käy niin, että jos ei muuta vastoinkäymistä kiilaa väliin, niin ainakin loppuu mielenkiinto. Katselen keittiötäni puoli vuotta voimattomana ja kadehdin teidän kliinejä tasojanne, kunnes saan taas joskus inspiraation.

Muutos.art-taidetalo 2024, osa 22

 

Perjantain parhaat palat

 

Eilen kävin ostamassa sitten sen uimahallirannekkeen vuodeksi! Saan mennä sillä uimaan vaikka kymmenen kertaa päivässä, jos ehdin, mutta vaikka menisin vain kerran kahessa viikossa, niin se tulisi halvemmaksi kuin kertalipulla uimassa kulkeminen. Nyt on vähän voittajafiilis! Ja sitä paitsi myös Kroisos-fiilis, kun tilillä on viis sataa ja risat Kelasta. Sillon kun rahaa tulee epäsäännöllisesti, etkä tiedä yhtään koska seuraavan kerran ja taskussa on enää muutamia kymppejä, niin sitä menee jotenkin aikamoiseen hätämoodiin. Ryhtyy miettimään, että mitä jos raha loppuu joku päivä kokonaan, että pitääkö alkaa varastaa ruokaa, vai mitä tässä pitää. Ostaa nauriinsiemeniä? Ei hullu ajatus sekään, sillä esim Venäjän Karjalassa on kaikilla siellä pihassaan kasvimaa. Kaalia ja kurkkua ja kaikenlaista ja kanoja tepastelemassa vielä päälle päätteeksi. 

Talojen pitäis olla myös sellaisia, että voi lämmittää vain yhtä tai kahta huonetta. Sellaisesta ei koskaan puhuta, kun mietitään kuka aiheutti ilmastonmuutoksen ja mitä kukin on nyt valmis tekemään tilanteen eteen. Niiskutetaan, että mummojen sukupolvet tuhosi kaiken, mutta ei ollenkaan tajuta, miten vähällä moni silloin oikeasti eli. Kokonainen monilapsinen perhe yhdessä tai kahdessa huoneessa oli ihan tavallista. Kenellekään ei tullut mieleenkään tepastella talvella paljain jaloin sisällä. Ja suihkua ei edes ollu olemassa. Aika harva olis oikeasti valmis samaan nyt. Maaseutu pullisetelee vanhoja taloja, joissa edelleen voisi asua säästömoodilla. Mutta miksi niin moni niistä on autiona tai pilalle rempattuja?

Tässä taas mentiin ’ennen oli paremmin’-moodiin. No ennen oli eri tavalla inhimillistä. Ei niinkään ryhmitelty ihmisiä, vaan jokainen loi persoonallaan sen statuksensa. Niin kuin sattumoisin myös Joonas Konstig tänään kolumnissaan hyvin sanookin. Allekirjoitan kyllä tuon sukupolveni kuvan. Ei se tietysti tarkoita sitä, että joka ikisellä oli juuri kaikki nuo kokemukset. Ei meidänkään luokalla monen pää pyörinyt vessanpytyssä. Mutta se kertoo ajankuvasta, yleisestä meiningistä. Ei nykyäänkään joka ikinen ole samanlainen kuin kaikki muut. Vaikka ilmeisesti moni haluais, että kaikilla olis sama mielipide kaikesta. No, niin ei tule tapahtumaan, paitsi mallimaa Pohjois-Koreassa.

Ennen oli myös jotenkin yllättävän väljää ja rentoa. Voitiin tepastella johonkin lähialueen mummolle kylään. Ei tarvinnu edes tuntea ennestään. Toki maalla myös vanhoja riitoja muisteltiin nuivasti vielä toisen ja kolmannenkin sukupolven ajan. Nykyään ei naapuria haluta edes tervehtiä, kun mitäpä ne meille kuuluu. Paitsi maalla tämäkin muutos on hitaampaa. Ja vuosikymmenien puhumattomuus ja mielenosoitus syntyy jo pelkästään siitä, että toinen lappaa kitaansa possua ja toinen tofua. Jotenkin on menny pieneksi se, mihin takerrutaan ja mistä vedetään herneet hanuriin. On muuten hauska kattoa dokkareita 60-70-luvuilta, jolloin Hesalaiset kommunistinuoret räyhäsi aika samalla tavalla kuin wokenuoret nyt. Ihan kuin niillä olis jotain yhteistä. Ainakin hyytävän tiukka pipo, jos ei muuta.

Vuoden eka syöpäkontrolli

Ihanaa, taas on yks syöpäkontrolli takana! Tänä vuonna niitä on vielä kaksi, sillä nyt ne on neljän kuukauden välein eli vähän harvemmin kuin viime vuonna, jolloin ne oli kolmen kuukauden välein. Ensi vuonna ne on sitten puolen vuoden välein ja sen jälkeen oireitten mukaan. Tuo ’oireitten mukaan’ mua aina vähän mietityttää, kun eihän mulla alunperinkään ollu muita oireita, kuin että sattumalta huomasin vatsassa ison möykyn. Sehän sitten oli 11cm läpimittainen kysta, jossa oli syöpää ja syöpää oli vatsakalvolla ja maksan pinnallakin. En tiedä montako viikkoa olis pitäny odotella, että ne etäpesäkkeet olis levinneet pinnoilta syvemmälle. Ehkä vain päiviä? Nyt mulla kuitenkin oli kaikki hyvin ja jännitys laantui taas siihen. Kyllähän mä mietin silloin tällöin, että onko vatsasyöpä, suolistosyöpä, keuhkosyöpä, ruokatorvensyöpä, suusyöpä, aivosyöpä, maksasyöpä tai joku muu saatanan syöpä. Kuulemma alkuvaiheessa on suurin riski uusiutumiselle ja niinhän se edellinenkin lääkäri sanoi, että pari ekaa vuotta hoitojen päättymisestä on suurimman riskin aikaa. Niistä sytojen päättymisistä on nyt tasan 13kk ja viikko.

Mun jalkojen neuropatia on lähes poissa. Havahduin yks ilta miettimään, että onko sitä enää ollenkaan vai eikö ja tulin siihen tulokseen, että taitaa oikeassa jalassa varpaitten alueella olla iltaisin vielä ihan vähän. Juuri ja juuri huomattavasti siis. Muisti on parempi kuin kesällä, nivelet on aika samanlaiset. Tämäkin lääkäri sanoi, että letrot vaikuttaa valitettavasti niveliin ja jänteisiin. Ja hän myös arveli, että saattaa olla, että joudun syömään letroja viisi vuotta, eli vielä olis neljä jälellä. Muut lääkärit ei olekaan aika-arvioita antaneet. Se olis kiva, koska nivelvaikutukset olis hyvä saada pois jossain vaiheessa edes! Olis siis kiva, että letrojen aikaa olis enää neljä vuotta, kun joku lääkäri uumoili aiemmin myös ’loppuelämää’… Tämä lääkäri oli joku uusi nuori nainen ja tykkäsin. Oli mukava ja asiallinen ja tuntui olevan kartalla tämän syövän kanssa. Jos joku uudistusmielinen nyt miettii, että pitääkö se aina mainita, että oliko lääkäri mies vai nainen, niin kyllä pitää. Jo pelkästään se, että penkooko alapäätä mies vai nainen, on ihan oleellista. Toinen on kiusallista ja toinen rennompaa.

 

Tekstiilipinojen notkuessa

 

Damastipellavaa eri värisävyissä…

Pinoittain valkoista damastiliinaa ja värillistäkin…

Kuosiin kudottua värillistä liinaa vuosikymmenten takaa…

Lakanoita; pellavaisia, puuvillaisia, pitsisiä, kirjottuja…

Painokangasliinoja…

Merkattuja (eli kirjottuja) liinoja pitsireunuksin…

Ja pelkkiä pitsiliinoja. Värillisiä, valkoisia, virkattuja, käpyiltyjä, nyplättyjä, reikäkirjottuja, tuntemattomilla tavoilla tehtyjä, isoja, keskikokoisia, pieniä, vielä pienempiä. Liinoja, lakanoita, pyyhkeitä, verhoja, seinäpussukoita paperille, narulle, korkille, pakettinappuloille… kirjansuojuksia, tyynynpäällisiä, pannumyssyjä, seinätekstiilejä, käsityöpusseja, pyyheliinatelineen suojaverhoja! Hengästyn vallan, mutta rakastan myös. Voiko tekstiilejä olla liikaa? Voi, herran jumala voi! Tai ehkä ei sittenkään. Koetan laittaa muutamia edes kiertoon ja käyttää loppuja. Käyttää heti kun konttori on valmis ja ruokailuhuone on jälleen entisellään, eikä niin kuin romuvarasto, kuten nyt! Läkähdyn näiden kaikkien ihastuttavien vanhojen tekstiilien huumaavaan pyörteeseen!!

Kirjapinosta; 36 uurnaa

 

Kirja, josta on vaikea sanoa. En ole koskaan lukenut mitään tämänkaltaista. Finlandiavoittaja 2023. En mitenkään haali mitään voittajia lukulistalleni. Huomasin tuon merkinnän kannessa, vasta kun olin puolivälissä kirjaa. Puolivälissä eriskummallista tarinaa.

Ostin kirjan uutena divarista. Kansi ja nimi kiinnostivat. Takakansi herätti mielenkiinnon ja alun selailu tuntui hauskalta. Ja sitten koitti hetki, kun aloin lukea ja pureutua kirjaan. Hämmennys; mitä on tämä outo teksti, mistä tämä nyt kertoo… ahaa puhetta edesmenneelle äidille, siis elämän läpikäymistä monen polven osalta. Kipeitä asioita. Paljon kipeitä asioita! Henkien kanssa kommunikointia.

Alussa en oikein tiennyt miten suhtautua. Sivun 30 kohdalla pääsin jotenkin kiinni ja luin kirjan lopulta viikossa kokonaan. Mutta en vieläkään osaa sanoa, mitä siitä ajattelisin. Tai no, ainakin tämä on kirja, jonka laitan kiertoon, sillä en luule, että haluan sitä toiseen kertaan koskaan lukea. Niin paljon ankeaa tunnelmaa, niin paljon syytöstä, niin paljon sukupolvien traumaa.

Paljon työväenluokan ja punavankien tarinaa. En oikein tunne omakseni, vaikka meidänkin suvussa on Väinö. Silti tässä on hyvin vähän mitään, mikä puhuttelisi minua. Ei kirja silti huono ole. En jättänyt kesken, en harpponut ja kiirehtinyt. Virkistikin lukea erilaista tyyliä.

Mutta erikoisen tunnelman se jätti. En osaa muuta sanoa. Jos olet utelias, selvitä kirjan maailma ihmeessä itse. Jos olet avarakatseinen siitä, että voiko vainajien kanssa keskustella, lue ihmeessä. Mutta jos epäröit, selaa ensin kirjastossa.

Muutos.art-taidetalo 2024, osa 21

 

Dingo-elokuva

 

Kävin lapsuudenmaisemissa katsomassa sen uuden Dingo-elokuvan, eli Levottoman Tuhkimon. Mä olin tosi suuri fani koko Dingon ajan ja sen jälkeenkin. Seurasin Nipan musiikkia vielä jonkin verran 90-luvullakin, jonka jälkeen se sitten hiipui. Mutta siellä se Dingo ja Nipa on edelleen sydämen sopukoissa.

Minä jos kuka olen aika kriittinen. Olen ollut kerran katsomassa näytelmää, jossa oli ikään kuin Dingo ja Yö, mutta kiemurtelin vaivautuneena koko ajan, kun se vaan oli niin huono! Siksi menin tätä leffaa katsomaan vähän jännityksellä, että minkähänlainen se mahtaa olla. Mutta heti ensimetreillä, kun näin Neumannin esittäjän puhuvan ja liikkuvan, huokasin helpotuksesta, että ei tää ainakaan ihan syteen mene.

Mähän tottakai tunnen tuon tarinan pääpiirteittäin aika hyvin. Mulla on edelleen monta Dingo-kirjaa, Neumann-kirja ja vinot pinot lehtileikkeitä. Ja nämä julisteet, jotka kaivoin elokuvan jälkeen esiin lapsuudenkodin komerosta. (Luulen, että enemmänkin löytyy, sillä ainakin mulla joskus oli ne kaikki.) En siis varsinaisesti yllättynyt mistään käänteistä, kuten Nipan kipeästä isäsuhteesta, haasteista fanien tunkeilun kanssa ja managerien ym touhuista.

Jossakin on arvosteltu, että elokuva loppuu juuri kun se on parhaassa vauhdissa. No, Dingo loppui, kun se oli parhaassa vauhdissa. Ja koska se oikea Dingon tarina on hyvin pitkä tarina kaiken kaikkiaan, niin elokuvasta olisi pitänyt tehdä äärettömän pitkä, saadakseen siihen mahtumaan kaiken oleellisen. Sellainen tarina on vaan laitettava pähkinänkuoreen ja sillä sipuli.

Minä pidin kaikista näyttelijöistä, paitsi mulla kesti tovi, ennen kuin tajusin että se yks hahmo on Pave. Dingon jätkät oli mun mielestä jokainen aivan hurjan hyviä ja se Nipa, eli Saku Taittonen oli aivan loistava! En parhaissa unelmissakaan voinut ajatella, että kukaan onnistuu kuninkaan roolissa niin hyvin! Ja täytyy ehkä vähän nolona myöntää, että se vanhemman Nipan esittäjä Jani Karvinen oli niin hyvä, että jopa minä katoin pari kertaa, että hetkinen…. onks toi… vai eiks…

Ja kyllä, minä itkin elokuvan aikana pari kolme kertaa ainakin. Ihan ensimmäisen kerran vain hyökyi yli sellainen nostalgia ja vahva tunne, voi kun sais noi ajat takaisin. Ja sitten tietysti monet surulliset kohdat sai itkemään myös. Ei tämä elokuva ole mikään biisien esittely tai hillumisrevittely. Tämä on monipuolinen ja yllättävän surumielinenkin. Ja just tunteikkaana ihmisenä olin aivan myyty! Suosittelen katsomaan elokuvan, jos et ole sitä vielä nähnyt. Minä pidin siitä paljon!

Blogin 15-vuotispäivä!

 

 9.1.2010 aloitin ensimmäisen blogini, nimeltä ”Kesakko”. Aluksi julkaisin lähinnä kuvia ja kuvatekstejä. Aika pian aloin lisätä pieniä tekstejä. Ja sittemmin olenkin kirjoittanut yhä enemmän. Mutkikkaasti blogi on muuttanut muotoaan milloin mihinkin suuntaan ja nyt ollaan tässä. Jos netti jostain syystä äkisti loppuisi, niin aika iso aukko mun elämään tulisi blogimaailman katoamisesta. Välillä suren paljonkin lempiblogieni lopettamispäätöksiä. Viimeisin niistä on Pesäpuu, joka oli ihana, kaunis, herkkä, valoisa ja lämmin. Kaipaan niitä blogeja hirveästi! Sekä lukeminen, että kirjoittaminen on mulle hyvin tärkeitä asioita kaikenlaisten elämänvirran kuohujen keskellä. Mutta toivotaan, että kaikki säilyy netin osalta jotakuinkin ennallaan vielä ainakin toiset 15 vuotta!

Loikoilua, kahvia ja kelaa

 

Noh, me ollaan vallan muutettu makkariin. Talon lämpimin huone ja siellä on kaikki tarvittava, kuten mies sanoo. Aamupala sänkyyn. Televisiossa koko maailma ja vieressä oma kirjasto tuhansine kirjoineen. Ollaan katottu youtubesta turkkilaisia telttailuvideoita; sellasta uskomatonta välineurheilua, kun joku pariskunta rahtaa viikonlopuksi mukanaan luontoon talon kokoista ja näköistä puhallettavaa telttaa, huonekaluja, astioita, ruokatavaroita, koriste-esineitä, sekä leffa-screeniä. Semmosta pikkusta eräelämää. Erikoista.

Mies sai joululahjaksi pari kahvipakettia; jotain joulukahvia ja toisessa paketissa on ”maailman parasta kahvia” (=merkki on Kahwe). No, ensinnäkin meidän kahvinkeitin on tehty noin 1647. Eikä me olla käytetty sitä vuosiin, kun mä ällöän kahvinkeitinkahvia, eikä mieskään ole mikään kahvikissa. Ja vieraat on saaneet vaan maanmainioo murukahvia taikka teetä. No nyt aattelin sit kokeilla sitä kaffinkeittoo. Aloitettiin joulukahvista. Ja arvakkaas, sitä me nyt juodaan kuppitolokulla päiväkausia. Ihan hyvää on. Mutta ei pysty juomaan ilman sokuria ja maitoo.

Minä olen myös taas riippuvuussuhteessa Kelan kanssa. Kun ansiosidonnainen loppui, hain peruspäivärahaa. Harmi vain, että hain sitä tasan neljän rahattoman viikon jälkeen (kuten yleensä tehdään) ja luin sit Kelan sivuilta, että sen olisikin voinut tehdä jo kahden viikon kohdalla, jolloin seuraava raha olis tullu nopeempaa tahtia. Mä tein hakemuksen joulupäivänä (hieman tympeetä joulunviettoo se kyllä) ja nyt odottelen sitten neljä viikkoo plus kaikki arkipyhät, eli noin viis viikkoo, ennen kuin mitään tapahtuu. Voi myös olla, että pitää odotella kauemmin, koska eihän näistä ikinä tiedä. Ja helmikuun alusta aion palata töihin. Tosin ennen sitä on vielä pari virallista kiemuraa, joista vähän tuonnempana enemmän.

Kirjapinosta; Sataman kapakan Hilda

 

Tartuin tähän kirjaan viime vuonna Kauppakeskus Humppilan Lasin Auringon kirja- ja paperipuodissa. Sellaisessa pienessä kirjakaupassa, joita kollaan mielelläni ja joissa voisin viettää vaikka päiviä vanhalla jakkaralla kyhjöttäen ja eväitä syöden; ruisleipää, savulohta ja rucolaa…

Kiinnostuin kirjan kannesta ja nimestä. Tämä on jotain sellaista, johon aina vajoan mielelläni; todellinen kertomus naisesta vanhassa Suomessa. Ja vieläpä nykytermein sanottuna seksityöläisen traaginen tarina 1930-luvun Kotkasta, wau.

Yleensä olen melko hidas lukija, sillä luen yleensä vain sängyssä ennen nukahtamista. Tätä luin tunteja ennen nukahtamista, tätä luin myös heti herättyäni, ja tätä luin keskellä päivää. Luin tämän kirjan ennätysvauhtia, viiden päivän aikana!

Samaistuin vahvasti kirjan kirjoittajaan, hänen salapoliisityöhönsä arkistojen uumenissa ja periksiantamattomaan vanhojen penkomiseensa. Oman suvun vanhat asiat, mikäs sen parempaa! Kirjan Hilda on kirjoittajan mummon täti. Nainen, joka koki lopulta draagisen kohtalon Kotkalaisessa ravintolassa kesken erään perjantai-illan vuonna 1939, kun eräs Viljo vetäisi pistoolin esiin ja ampui Hildan siihen paikkaan. Ja heti perään itsensä.

Kirja kertoo Hildan lisäksi muistakin Kotkalaisista prostituoiduista, laivatytöistä, Kotkan Ruususta ja vähän miehistäkin, selkeässä sivuosassa tosin. Kirja vetää yhteen ajan tapoja, vertaa vanhemman ja uudemman ajan seksityöläisten todellisuutta ja kertoo paljon faktaa, mutta koko ajan vierellä kulkee Hilda. Kirjassa matkattiin myös Etelä-Pohjanmaalle, Ilmajoen työlaitokseen, josta jo lapsena sain kuulla, perheen kanssa ohi ajaessamme. Huonomaineisten naisten laitos! (Sitä paitsi sehän lopetettiin vasta 1972, minun elinaikanani siis!) Kuulostaa kiinnostavalta ja jännittävältä!

Sain kirjasta paljon ajatuksia ja inspiraatioita omaa projektiani kohtaan. Pidin ja suosittelen! Tämä on hiukan erilainen tuulahdus Suomalaisten naisten historiaan. Häpeilemättä ja vaikeita aiheita kaihtamatta - oikein hyvä niin! Uskon, että jokaisen meidän suvussa on jotain synkeää ja salattua, josta ei vieläkään haluta puhua, vaikka aikaa olisi kulunut sata vuotta. Minä en allekirjoita vaikenemisen kulttuuria! Jotta voi ymmärtää, pitää tietää. Kaikella on syynsä ja kaikki johtuu jostain. Se on aina erittäin valaisevaa, korjaavaa ja jopa parantavaa.

Muutos.art-taidetalo 2024, osa 20

 

Heti alkuvuodesta vaatepoistoja

Löysin itseni tässä muutamana iltana selailemassa Harrodsin ja Stokkan nettikaupasta mekkoja!! Just sitä mitä köyhimmillään kannattaakin tehdä. Sitten tajusin, että käymällä läpi jo olemassa olevia aarteitani, voin saada vaatehimon laantumaan. Innostuin siis käymään läpi kaapissani lymyileviä mekkoja ja kauluspaitoja! Sovitin kolme tuntia vaatteita ja ilokseni huomasin, että muutamat kaapissa hilloamani vaatteet on sopivan kokoisia nyt. Oli monia yllätyksiäkin; ai mulla on tällänen, mistä ja koskahan mä tän oon hankkinu… 

Oli myös niitä vaatekarkkeja, joita oon säilöny yli 10 vuotta, mutta joihin en ole koskaan mahtunut. Se on niin surullista ja turhauttavaakin! Nyt pystyin poistamaan muutamia sellaisia, onneksi! Säästin kaappiin vielä jokusen, ehkä kolme, jotka edustaa tätä ’en kenties koskaan mahdu näihin’-kategoriaa. Poistot pitää tehdä lempeästi itselle, eli ei kaikkea kerralla. Näiden lisäksi on kolme vaatetta, jotka on myös karkkeja, ja jotka aion viedä ompelijalle, sillä niihin voi tehdä pieniä muutoksia, jotta ne muuttuu käyttökelpoisiksi, tuhoamatta niiden vintagemallia kuitenkaan.

Alemman kuvan kuudesta vaatteesta olen pitänyt ehkä kahta, muihin en ole koskaan mahtunut. Ne kaikki oli menossa poistoon (eli Nextiiliin), mutta ihan viime hetkellä vedin vielä tuon vaaleanpunaisen mekon takaisin poistopinosta. Ehkä sille voi tehdä jotain. Rakastan noita kahta keltakuvioista vanhaa mekkoa, mutta niiden mallia pitäisi muuttaa tosi paljon, jotta koskaan mahtuisin niihin, enkä halua muuttaa liikaa jotain mennyttä aarretta. Niiden käänteissä ei ole tarpeeksi kangasta, että muutoksen voisi tehdä huomaamattomasti. On siis aika päästää ne eteenpäin, toivottavasti jonkun sellaisen löydettäväksi, joka myös rakastaa ja arvostaa niitä tuollaisena. Yhteensä poistoon menee 12 vaatetta. Se siis vähän tasapainottaa sitä viime vuoden hankintamäärää (joka oli 23). Ja poistinhan minä viime vuoden varrellakin jotakin. Ja koska lasken mielelläni asioita, niin tässä vaatemäärät, joita kotona nyt on (mökillä ja lapsuudenkodissakin on lisäksi muutamia); vintagemekkoja 26 kpl, uudempia mekkoja 16 kpl, liivimekkoja 23 kpl, johon kuuluu kaikenlaiset pellavatunikat ym. Tämän lisäksi on vielä kasa trikootunikoita! Hameita löytyi 12 kpl, kauluspaitoja 26 kpl ja housuja 21 paria. (Se ei sisällä farkkuja tai trikoita.) Että hyvä juttu, kyllä minä pärjään, vaikka tulis uusi pula-aika!

Ajan kulku

 

En pysty oikein tajuamaan sitä, että milleniumista (jonka muista hyvin - muistan jopa mitä ruokaa laitoin sinä iltana ja se oli niin hyvää, että ajattelin laittavani sitä uudelleen ihan pian… no en ole laittanut - vielä) on jo neljännesvuosisata! Asuin vielä kerrostalossa Tampereella, enkä ollut vielä tavannut miestänikään. Se kaikki ei tunnu mahdolliselta, koska minä en kyllä ole vanhentunut neljännesvuosisataa siitä hetkestä. Ja silti olen! Mikä tätä maailmankaikkeutta vaivaa? Heti kun alkaa tuntua siltä, että tässähän voisi elellä vaikka 120-vuotiaaksi, että kaikki on vasta alussa, niin ryhdytään muistuttamaan, että kuules kaikki on ohi nopeammin kuin ehdit tajutakaan. Minä täytän ensi keväänä 54, yhtä paljon kuin minun äitini oli tullessaan isoäidiksi! Minusta minun äitini oli siinä iässä kyllä vähän aikuisempi kuin minä nyt… ei hän ainakaan notkunut irtokarkkihyllyillä ja kuljeksinut energiajuomatölkki kädessä!

Minun lapsuudessani ihan tuttuja poliitikkonimiä olivat Kekkonen, Vennamo ja - Jimmy Carter, (se joka just kuoli 100-vuotiaana) vaikkapa. Nykyinen presidenttimme oli kolmivuotias kun minä synnyin. Sodasta oli 26 vuotta. Kaksikymmentäkuusi vuotta?? Ziisus! Sotaveteraaneista nuorimmat olivat vähän yli nelikymppisiä. Peruskoulu ja minä olemme suunnilleen yhtä vanhoja. Minun syntymäni tienoilla maitolitra maksoi 78 penniä ja maailman väkiluku ylitti niukin naukin neljä miljardia. 

Turvavyö tuli pakolliseksi kaikissa uusissa autoissa etuistuimilla. Postinumerojärjestelmä otettiin koekäyttöön. Suomessa järjestettiin ensimmäinen lottoarvonta. Apollo 14 laskeutui kuuhun, kolmantena miehitettynä kuulentona. Kouluviikko lyheni viisipäiväiseksi. Tampereen ja Seinäjoen välinen rataosuus avattiin liikenteelle; sitä ennen köröteltiin Haapamäen kautta Pohjanmaalle. Näsinneulan avajaisia vietettiin. Typpi Oy ja Rikkihappo Oy yhdistyivät Kemiraksi. Apollo 15 astronautit ajelevat kuuautolla kuussa. Lappuliisat aloittivat työnsä muutamissa Suomen kaupungeissa, esim Helsingissä ja Tampereella. John Lennonin Imagine ilmestyi. Walt Disney World avattiin yleisölle. Finlandia-talo valmistui. Valtatie 1-moottoritie Kirkkonummen Veikkolasta Lohjanharjulle valmistui. Liikenneturva perustetaan. Intel julkisti ensimmäisen mikroprosessorin. Eduskunta hyväksyy aborttilain. Homoseksuaalisuus laillistetaan Suomessa.

Siis mitä, olenko minä syntynyt 1700-luvulla?? Siltä tuo kuulostaa! Siis nuo kaikki on ikivanhoja itsestäänselvyyksiä, ei mitään ’mun elämän aikana tapahtuneita asioita!’ Tai sitten minä olen ikivanha fossiili, joka on luisunut esiin sedimenteistä jossain Siperian ikiroudan sulamisalueella. Olen maannut litissä siellä mammuttivauvan alla viimeiset 10 000 vuotta. Ilmankos on vähän raihnainen olo! Siis jos joku on suhteellista maailmassa, niin aika!! Hiukan kummallista. Miksi puuduttava työpäivä kestää kuusi vuotta, mutta puoli elämää meni jo kahdessa sekunnissa? Kaikki muukin tapahtuu samaan malliin. Ensin (kun olet lapsi) kaikki on edessä ja maailma on kehityksen huipulla. Sitten kun räpäytät kerran silmiäsi, niin koko planeetta ja avaruus on ryssitty roskilla, jätteellä ja nanomuovilla. Juuri kun luulit, että maailma kehittyy paremmaksi paikaksi, niin jossain kielletään naisia poistumasta kotoa, paitsi pakon edessä, jotta miesparkojen himo ei ryöpsähdä valloilleen.

No, mitä tästäkin nyt taas opimme? Tuskin yhtään mitään. Uskonnoista ja muovista pidetään lujemmin kiinni kuin ikinä. Kommunismista vasta pidetäänkin kiinni. Sodilla ratkotaan vallanhimoa ja tylsistymistä. Jos oikein huonosti käy, niin 25 vuoden kuluttua maailmassa on pari kolme suurvaltaa, luontoa ei juurikaan ja maailman kaikki naiset on suljettu talon ikkunattomiin huoneisiin joku säkki päässä. Siellä sitä sitten joku ihmettelee, että kuinka tässä näin kävi. Tai ihmettelee siihen saakka kun ajatukset skannataan ja sitten ei enää ihmettelekään ikinä mitään, kun tapetaan vääristä ajatuksista. Hupsheijaa vaan, sivilisaatioita tulee ja sivilisaatioita menee, mutta minäpä en oikein tiedä tykkäänkö enää yhtään tästä suunnasta, johon maailma näyttää nyt olevan menossa. Vastapainoksi teen tästä vuodesta herkullisen, ei kai tässä muuta voi.

Ajatuksia vuodelle 2025

 

Olin yllättynyt siitä, miten paljon olin matkaillut viime vuonna! Ja mitä kaikkea tosi kivaa oli tapahtunut! Niin paljon taidettakin! Oli hyvä kirjoittaa ylös vuoden -24 tapahtumat, jotta tuli tuokin tajutuksi. Mullahan on ollut ihan huippuihana vuosi! Paitsi että mukana on kulkenut samalla myös pelko, sairaus, suru, paniikki, alakulo, itku. Sen tajuaminen, että vaikka kestin syöpähoidot kohtuullisen hyvin, ei kroppani tai minä tule koskaan enää olemaan sama kuin se oli puolitoista vuotta sitten, on ollut aika rankkaa. Olen saatanan kateellinen niille, jotka selviytyy syövästä tuosta vaan, eivätkä pidä edes saikkuansa loppuun. Tiedän, että niitäkin on. Olen vanhentunut loikkauksella ja siitä en tykkää. Viis harmaista hiuksista, mutta kun ei jaksa, eikä voi enää fyysisesti samaa kuin vielä hetki sitten. Se on epäreilua. Ja vuoden loppupuoliskoa varjosti raivokas taistelu eläkevakuutusyhtiön, kelan, liiton ja lääkärien kanssa. Nyt saisi jo riittää!

Kuva netistä, Sjödenin sivuilta

Päätin jo viime vuoden alkaessa, että koetan blogata jotain joka päivä, jos pystyn. Ja mä pystyin! Toden sanoakseni se piti mua liikkeellä ja virkeänä ja elossakin tavallaan. Vain pari kolme kertaa vuoden aikana oli sellainen olo, että en jaksais aina joka päivä keksiä jotain uutta, mutta seuraavana päivänä se tunne meni jo ohi. Nyt alkavana vuonna aion siis hieman himmata. Tehdä postauksia fiiliksen mukaan, kenties noin 4-6 viikossa; katsotaan mitä siitä tulee. Blogin lopettaminen ei kuitenkaan ole ikinä ollut mielessä.

Kuva netistä

Työstettävää on oman pään kanssa. Olen huomannut, että mulle tekee hyvää asettaa ihan itse itselle tiukkoja määräyksiä. Pidän niistä kyllä sitten kiinni. Mutta jos niitä ei ole, niin liu’un ties mihin syövereihin. Esimerkiksi vaatteet! Mä janoan koko ajan kauniita vaatteita. Ikään kuin kaapeissa ei jo olisi niitä tarpeeksi! Aion suitsia itseäni ainakin niin, että ensi kerralla ’vuoden vaatehankinnat’ ei ole noin pitkä lista kuin nyt oli vuoden -24 lopussa. Myös laukut! Katsokaa miten söpön laukun näin netissä! En tilannut sitä, mutta vähältä piti. Mun pitää saada nyt pian kaikki laukkuni yhteen kasaan ja testattua ne myös, jotta pääsen hajulle siitä, mitä säilytän ja mitä en ja hankinko jotain lisää vai en. Sama juttu parfyymien kanssa. Niitä janoan loputtomasti lisää! Ja sitten kun niitä on liikaa, niin ahdistun. Huokaus!

Mua auttaa tietysti se tosiasia, että rahatilanne on aika naurettava. Tai sitten ei auta. Koska mun pää reagoi huonoon rahatilanteeseen niin, että selaan loistohotellien sivustoja ja haluan mennä niihin kaikkiin tämän vuoden aikana! Täytyykin soittaa siskolle, että lähteekö hän mukaan. (Kyllä hän lähtee! Me ollaan sellasia siniverisiä sielultamme, että niissä me viihdytään!) Heh, en tiedä mikä psykologinen juttu tämäkin on. Mitä köyhempi olen, sitä enemmän haluan hussata ja mitä enemmän mulla on rahaa, sitä nuukemmaksi muutun. Mutta niihin hotelleihin mä saatana kyllä menen! Yhteiskunta ei saa mua nytistettyä, mä uhmaan kaikkea köyhyyttä ja pistän juhlaksi. Ne mun suunnittelemat hotellit on kaikki Helsingissä. En tiedä miten sen toteutan, mutta kyllähän mä sen toteutan!

Vuoden iso tavoite tulee olemaan konttorihuoneen sisustaminen ja inventoiminen! Teen poistoja ja koetan saada huoneesta mukavan, ettei se ole mikään räjähtänyt tavaravyöry. Siitä tulee iso projekti! Mutta tykkään siitä myös ihan mielettömästi! Vuoden muita isoja tavoitteita tulee olemaan vesijumpan jatkaminen, taiteesta edelleen nauttiminen ja yks iso sukututkimusprojekti, joka on hautunut vuoden. Mä luulen, että tästä tulee aika hyvä vuosi!