Tänään vietämme 10-vuotishääpäiväämme.
Menimme naimisiin pienellä budjetilla ja pienellä huutelulla.
Just sillai meidän näkösesti.
Emme kertoneet aikeesta kenellekään, paitsi tyttärille, jotka olivat todistajia, koska hössötystähän siitä olisi tullut ja kumpikin meistä inhoaa hössötystä ja etenkin isoja juhlia! Ja myös sitä että että joku kailottaisi "näin kuuluu tehdä"! Menimme siis maistraattiin, mutta juhlavasti ja en voi kieltää, ettenkö olisi jännittänyt vähän. (Kukaan ei muuten loukkaantunut siitä, ettei saanut tietää ennen vihkimistä aikeistamme!)
Vihkiasuna minulla oli villainen hame, jonka kangas oli kästityökoulussa aikoinaan kangaspuissa kutomani musta-sini-valkoinen, vähän kansallipukutyylinen vanhan ajan henkinen kangas. Paitana oli musta puuvillainen pitsein koristettu paita, joka oli jostain KappAhlista tai vastaavasta ostettu vuosia aikaisemmin. Kenkinä oli 90-luvulla ostamani pompadour-korkoiset nauhakengät, aivan 1800-luvun lopun tyyliin.
Käsilaukkuna oli musta vintagekäsilaukku, jonka sisällä oli esiäiti Matildan kuva, koska hääkuvan menimme ottamaan kartanolle, jossa hän oli syntynyt. Kaulassani minulla oli isäni äidin medaljonki, jonka hän on saanut epäilemättä 1920-luvulla, ja johon hänen nimensä on kaiverrettu.
Hiukseni olin palmikoinut kahdelle letille ja kiepsauttanut pääni ympäri kruunuksi. Meikkiä ei juuri tainnut edes olla. Hääkimppuna oli lähinnä puutarhastamme poimimiani vanhan ajan kukkia, kuten harjaneilikoita ja tuoksuvia jasmikkeen kukkia. Sidoin ne yhteen pellavaisella nyplätyllä nauhalla.
Sormus on sellainen keskiaikaisen rakkaus- ja vihkisormuksen toisinto, jossa kaksi kättä pitelee sydäntä. Eräs tuttu kultaseppä teki sen meille, joten juuri samanlaista ei ole toista.
Yritin myös etsiä jotakin vanhan ajan vihkikaavaa, mutta siinä en onnistunut. Siihen olisi pitänyt perehtyä varmaan kuukausia aikaisemmin paljon paremmin. Mitään pukukoodia ei kellään ollut; sanoin että saatte tulla juuri itsenne näköisenä ja sellaisena kuin viihdytte parhaiten. Vihkimisen jälkeen menimme syömään mutkattomasti ja vähän pilke silmäkulmassa (sillä pönötystä halusin kaikkein vähiten tähän päivään) wingsejä! Wingsit ovat meidän himoruokaamme, joten miksipä ei?
Lopuksi vielä valokuvausta Matildan synnyinkartanolla. Mieheni ja toinen tyttäristä ovat valokuvaajia, niin että siinäkin olimme omavaraisia. Hääkuvaversioita on useita. Se varsinaiseksi hääkuvaksi valittu on sellainen, jossa seisomme kartanon oven edessä, selvästi toisista erillämme, totisina ja jäykkinä. Kaikessa pyrimme sellaiseen vanhan ajan tyyliin ja mielestämme onnistuimme.
Ja vielä realismia; paljonko rahaa meni? Sormukseen tietysti jonkun verran. Se on kultainen, mutta kiviä siinä ei ole. (Minusta timanttisormukset ovat hiukan kalseita.) En ole ihan varma maksoiko maistraatti jotakin. Pynttäytymiseen ei mennyt rahaa sillä hetkellä, sillä kaikki löytyi omista varastoista entuudestaan. Ravintolakäynti maksoi kyllä. Sanoisin, että kokonaissumma oli joitakin satasia. Silti tunnelma ei ollut arkinen tai persoonaton tai hätäinen tai yhtään suunnittelematon.
Niille, jotka haluavat rauhalliset, oman näköiset, mutta persoonalliset häät hyvin pienellä budjetilla, sanon, että onnistuu! Meille on vain luotu mielikuva mitä ihmeellisimmistä asioista jotka ovat "must" ja sitten niillä rahastetaan aivan valtavasti. Mielikuvitusta ja rohkeutta vaan ja etenkin: pitäkää oma päänne!
Nyt korona hiukan sanelee miten vietämme hääpäiväämme. Joka tapauksessa juhlistamme päivää ravintolassa, mutta emme kuitenkaan niin kansoitetussa paikassa kuin muuten olisimme tehneet. Hyvä ruoka, rauhallinen kotoisa paikka, eikä pönötystä!
Kippis sille!
