.

.

19.7.2021

Kesäaamu kaupungissa



Kauan kauan sitten juttelin junassa jonkun nuoren miehen kanssa, joka kertoi lempipuuhiaan olevan pyöräily öisessä Helsingissä kesäisin. Voin kuvitella. Paitsi silloin maailma oli monella tapaa eri; en tiedä pääsisikö samaan fiilikseen nykypäivänä. Silloin ajattelin että "Wau, tuota minäkin haluaisin harrastaa!"

Vaikka en nykyään niin kaupunki-ihminen olekaan, rakastan monia paikkoja kaupungissa ja erityisesti tykkään varhaisista kesäaamuista! Tässä yhden kesäaamun kuvasatoa.


















 

17.7.2021

Päijännepäivä



Olemme päättäneet tänä kesänä käyttää kaikki vapaat viikonloput veneilyyn ja niin nytkin! Eilen illalla laskimme veneen vesille Padasjoelta, olimme yötä läheisen saaren edustalla, ja aamulla nukuimme pitkään. Tänään sitten ajoimme Pulkkilanharjun kautta Kalkkisten kanavaan ja siitä Heinolan ohitse aina Vuolenkoskelle saakka, jossa kiinnityimme vierasvenesatamaan ja kipaisimme kylään.






Täytyy sanoa, että Heinola vaikuttaa tosi hyvältä kaupungilta näin veneilijänkin silmin. Tällä kertaa emme kuitenkaan poikenneet maihin, vaikka houkuttelevalta se kyllä näytti. Introverttiveneilyähän me lähinnä harrastamme. Eväät mukana ankkuroidumme johonkin mukavaan pienen saaren rantaan, uimme ja vietämme rauhallista iltaa, kunnes kömmimme nukkumaan. Ohjelmaa ei tarvitse olla. Elämä on mallillaan!
 

 

16.7.2021

Voihan heinäsirkka!




Lapsuuden maisemissa haahuillessani tajusin ystävän kanssa vertaillessa yhden uuden asian. En kuule enää heinäsirkkoja! Se huikea siritys ja päätähuumaava kaikenkattava kesän ääni on kokonaan poissa. Ei mitään, ei yhtään mitään. Vitsikkäästi voisin todeta, että tinnitukseni tosin kuulostaa vähän samalta välillä, niin että mikään ei ole muuttunut, heh...








Jollain lailla on aika ankeaa huomata vanhenevansa. Tässä hiljattain näin itsestäni tuoreita valokuvia, jotka saivat järkyttymään; mikä mummo minä olenkaan! Siis todella. Miehen kanssa olemme vitsailleet jo vuosia siitä, miten ketteriä ja gasellimaisia olemme liikkeissämme - hah! Köpöttelen kuin mummo jäätiköllä, ainakin pitkän istumisen jälkeen. Olen huomannut, että rakastan rutiineja ja rauhaa enemmän kuin ennen. Kotiin jääminen on oikein hyvä vaihtoehto. Lasken aika usein vuosia siihen, koska voi jäädä eläkkeelle ja haaveilen salaa täyttäväni nämä loppuvuodet kolmen päivän työviikoilla.

Mietin jopa välillä miten kauan tässä kukin elelee ja että pitäisi kiivaasti tapailla ihmisiä niin kauan kun he vielä ovat täällä! Ankeaa realismia. En kuitenkaan ole vajonnut minnekään syövereihin, ei huolta! Ja voihan sitä aina kääntää kelkkaa ja elääkin onnellisena ja hyvinvoivana vaikka yli satavuotiaaksi.


 

15.7.2021

Pientä remppaa ja haaveita

 

Huh. Tuskin koskaan olen ollut näin touhukas ja tuskin koskaan on aika lapsuudenkodissa mennyt näin nopeasti! Lopulta, kaiken vierailutohinan, kävelyiden ja kaappihärdellien jälkeen ryhdyin myös maalaamaan. Tällä kertaa jatkoin vessan maalausta putkien osalta, maalasin tylsää 80-luvun laatikostoa ja keittiön muuriseinää. Nuhjuisuus muuttuu vähitellen raikkaudeksi. Kirppikseltä löysin vanhan ehjän ja siistin teekannun, juuri kun olen miettinyt, että mistähän nettikaupasta tilaisin sellaisen. Tämä on täydellinen! Maksoikin vain kympin.





Pionit ostan usein maljakkoon, kun tulen tänne. Olen varsin ihastunut niihin! Ja tällaisesta raikkaasta väljyydestä haaveilen parhaillaan. Kunhan remppa etenee, niin keittiön haavekuvaan kuuluu pari vanhaa kaappia, joista matalamman päällä on pöytälamppu ja maljakko. Mahdollisesti niiden välissä vielä joku valokuva tai joku isovanhempien koriste-esine.

 Värimaailman olen miettinyt tarkkaan. Ja tekstiilit. En tiedä olenko mennyt asioiden edelle, mutta haaveet ainakin siivittävät remontin edistymistä. Itse aion tehdä mahdollisimman paljon, eli kaiken mitä osaan. Kiirettähän minulla ei ole, joten stressiä ja rahahuolia tässä rempassa ei taida olla.


14.7.2021

Kaapin pelastus



Nyt olen aloittanut operaation ”pelasta isoisän huonekalut!”
Äitini vanhemmat muuttivat meidän talomme siipirakennukseen 1967, kun ”pappa” eli isoisä jäi eläkkeelle ja tuli aika luopua työsuhdeasunnosta. Äitini nuorempi sisko muutti heidän kanssaan. Pappa kuoli muutamaa vuotta myöhemmin, enkä muista hänestä juuri mitään. Mutta mamma ja täti asuivat täällä vielä pitkään ja sen huoneiston kalustuksen muistan hyvin.

Pappani oli hyvä käsityöihminen ja lähes kaikki huonekalut olivatkin hänen tekemiään. Heidän tänne muuttaessaan yksi kaappi meni suoraan ulkovarastoon työkalukaapiksi. Muutossa meni kuulemma kaatopaikalle yksi iso torvigramofoni ja isot pinot ”savikiekko”-levyjä. Hyh, ihan pahaa tekee ajatella. Ja mitä kaikkea muuta sen muassa!

Seuraava käännekohta oli 70-luvun lopussa, kun mamma muutti vanhainkotiin ja tätini päätti sisustaa uudelleen. Kaatikselle roudattiin surutta kaksi sänkyä yöpöytineen, sohva, ruokapöytä penkkeineen, kaksi papan tekemää kaappia… paitsi että toisen kaapin runko päätettiin säästää varastossa kätevänä työkalukaappina. Sen kaapin olen nyt ottanut esiin, puhdistanut alustavasti ja päättänyt palauttaa vanhaan asuunsa.

Siitä kaapista nimittäin revittiin ovet irti. Ja minä aion teetättää puusepällä samanlaiset siihen takaisin. Kaapin takaa löytyi papan nimi, päivämäärä (21.11.1939) ja paikka Niinisalo. Perhe on tuolloin ollut vasta nuori, äitini on ollut kolmevuotias ja he ovat asuneet ratavartijan mökissä. Ja pappa on tehnyt jouluksi kaapin! Se on kestänyt sodan ja kaikki lukuisat muutot. Voi jukra…










Toisekseen olen pelastanut laatikoita, jotka aikanaan kuuluivat papan tekemään kaappiin myös. Se kaappi oli matala senkki, jossa oli hauskoja yksityiskohtia. Se oli vähän funkistyylinen ja suloinen. Päätin, että laatikostot käyvät hyvin sisustukseen, kun niitä vähän putsaa. Ja yllätyksekseni löysin laatikoiden takaa kai salaa piirrettyjä ikkunankuvia. Rimpsuverhot ja kukat ikkunalla! Arvelisin äitini ja sisarensa olleen asialla joskus 1940-luvun alussa. Semmoisia minä pidän aarteina ja parhaana perintönä!


 

13.7.2021

Kiirettä ja huikeutta



Tulin taas lapsuudenkodin maisemiin. Olen ollut kiireinen ja nauttinut ihan joka hetkestä aivan hirveästi! Olen kuljeskellut puutarhassa, tavannut ystäviä ja sukulaisia ja tehnyt pienen menneisyyskävelyn lähiympäristöön heidän kanssaan, tavannut tuttuja ihan sattumalta, katsellut valokuvia, valmistellut maalattavia pintoja, ihaillut mielettömän upeaa usvaista auringonlaskua lakeuden yllä…

Ehkä hupsuinta oli kuljeskella pihassa kastelemassa kesäkukkia keskellä yötä, kun helteen takia ei voi mennä kovin aikaisin nukkumaan. Ja erikoista on, että nyt en ole valokuvannut juurikaan. Päätin kerrankin keskittyä ihailemaan kaikkea livenä, hetkessä eläen, ilman kameran linssin vaativaa mutinaa.












 

11.7.2021

Viikonloppu järvellä




Nykyään tykkään olla järvellä, kun veneenlasku ja trailerille nostaminen on helppoa. Ennen oli vääränlainen traileri, jolle vene piti asetella kolmeen tai neljään kertaan nostovaiheessa ja sittenkin vene saattoi olla huonosti. Nyt on oikeanlaiset välineet ja kaikki sujuu kuin tanssi! Tosin pohjalaisena maakrapuna, jonka vanhemmilla ei ollut edes mökkiä järven rannassa, olen pohjimmiltani täysin ulkona veneilykulttuurista. Onneksi mieheni on täysin päinvastaista maata!

Tänä viikonloppuna olen uinut, kiikaroinut harmaahaikaraa ja onnistunut säikäyttämään sen aivastuksellani kesken kaiken. Googlettamalla varmistui, että sen varoitushuuto on melkolailla saman kuuloinen kuin minun aivastukseni! Onneksi se kuitenkin uskaltautui illan aikana takaisin samaan kaislikkoon.

Olen myös ollut elämäni ensimmäisellä järvikeikalla, jossa bändi soitti rannassa järvelle päin, eikä koronavaaraa syntynyt yleisön seassa, sillä veneilijät olivat etäällä toisistaan! Loistava juttu!! Olen nauttinut lämpimästä tuulesta ja pilvisemmästä säästä. Kesäyöt ovat vielä hyvin valoisia, enkä edelleenkään haluaisi mennä lainkaan nukkumaan. Rakastan Suomen kesää! Etenkin sen öitä ja luonnon kauneutta! Luulen, että jos saisin olla joku eläin, olisin joko kissa tai sitten lintu, ehkä merikotka.






 

9.7.2021

Kun jasmike kukkii...



Nyt kun puutarhassa kukkii muutamia valkoisia suloisia kukkia, olen ihastunut ja pettynyt samaan aikaan. Ihastusta herättää aina jasmike, jonka kukat tuoksuvat jumalaisesti! Ja erityisesti se uusi pieni kameliajasmike, jonka istutin viime vuonna. Sen kerrotut kukat ovat isot ja niin kauniit ja tuoksu on taattua jasmiketta!

Pettynyt sitä vastoin olen valkokukkaiseen köynnökseen, mantsuriankärhöön, jonka luulin olevan sama, joka äidin puutarhassa kasvaa. Ainakaan vielä sen vähäiset kukat eivät tuoksu. Mutta katsotaan...

Tänään aion kerätä jasmikkeenkukkia kulhoon tuoksumaan. Vanhastaan tiedän, että ne tuoksuvat vielä kuivanakin aika kauan. Muussa tapauksessa sade voi piiskata ne yllättäen maahan noin vain.






 

8.7.2021

Askeettisuutta vai balanssinhakua



Olen välillä miettinyt miten ihana olisi mökkeillä jokisaunassa. Sellaisessa ihan pienessä yhden huoneen hirsitönössä, jossa olisi ulkohuussi ja ulkosauna. Sisällä olisi takka ja muutama huonekalu; sänky, pöytä, pari kolme tuolia, kapioarkku ja kolme neljä kaappia. Seinällä peili ja hylly. Ja koristeena joku painokuva, vaikkapa Elin Danielson-Gambogia. Rukki nurkassa. Mutta kangaspuut eivät ehkä mahtuisi...? Tai kenties aina hetkellisesti. 

Vieressä virtaisi hiljalleen pohjalainen joki ja toisella puolella avautuisi koko lakeus. Olen JOPA miettinyt millaista sellaisessa olisi asua, sillä monet esivanhemmat ovat asuneet vähemmälläkin. "Loiset" eli asunnottomat asuivat toisten nurkissa, jopa saunoissa! Kokonaiset perheet saattoivat asua niin jopa vuosikausia.

Eli mikäpä tässä olisi ollessa? Yksin ja kaksin tämmöisessä asuisi herroiksi. Jos nyt oikein realistisesti ajattelisi, niin vähiten tykkäisin pyykinpesusta käsin. Sen voisi ehkä ulkoistaa? Tai ehkäpä se varhainen puinen tynnyrinmallinen pyykinpesukone ilman sähköä auttaisi asiaa? Jokeen voisi pudottaa jääkaappia tarvitsevat ruoat ja nostaa ne korissa sitten ylös kun tarvitsee. Tiiviissä lasipurkeissa uteliaat kalatkaan eivät niitä söisi.

Talvella kylmänsieto pitäisi olla hyvä. Ja sehän minulla on jo nyt hyvässä vaiheessa! Kesällä nämä hirsiset mökit eivät koskaan ole niin kuumia, kuin tiiviit rintamamiestalot! Ehkä istuttaisin pihaan omenapuun tai pari. Jokusen marjapensaan ja raparperin. Kasvilava nyt ilman muuta ja yrttiruukut tottakai. Ja sitten vielä kissa- tai koirakaveri, joka kruunaisi kaiken.







 

7.7.2021

Hääpäivä



Tänään vietämme 10-vuotishääpäiväämme.
Menimme naimisiin pienellä budjetilla ja pienellä huutelulla.
Just sillai meidän näkösesti.

Emme kertoneet aikeesta kenellekään, paitsi tyttärille, jotka olivat todistajia, koska hössötystähän siitä olisi tullut ja kumpikin meistä inhoaa hössötystä ja etenkin isoja juhlia! Ja myös sitä että että joku kailottaisi "näin kuuluu tehdä"! Menimme siis maistraattiin, mutta juhlavasti ja en voi kieltää, ettenkö olisi jännittänyt vähän. (Kukaan ei muuten loukkaantunut siitä, ettei saanut tietää ennen vihkimistä aikeistamme!)

Vihkiasuna minulla oli villainen hame, jonka kangas oli kästityökoulussa aikoinaan kangaspuissa kutomani musta-sini-valkoinen, vähän kansallipukutyylinen vanhan ajan henkinen kangas. Paitana oli musta puuvillainen pitsein koristettu paita, joka oli jostain KappAhlista tai vastaavasta ostettu vuosia aikaisemmin. Kenkinä oli 90-luvulla ostamani pompadour-korkoiset nauhakengät, aivan 1800-luvun lopun tyyliin.

Käsilaukkuna oli musta vintagekäsilaukku, jonka sisällä oli esiäiti Matildan kuva, koska hääkuvan menimme ottamaan kartanolle, jossa hän oli syntynyt. Kaulassani minulla oli isäni äidin medaljonki, jonka hän on saanut epäilemättä 1920-luvulla, ja johon hänen nimensä on kaiverrettu.

Hiukseni olin palmikoinut kahdelle letille ja kiepsauttanut pääni ympäri kruunuksi. Meikkiä ei juuri tainnut edes olla. Hääkimppuna oli lähinnä puutarhastamme poimimiani vanhan ajan kukkia, kuten harjaneilikoita ja tuoksuvia jasmikkeen kukkia. Sidoin ne yhteen pellavaisella nyplätyllä nauhalla.

Sormus on sellainen keskiaikaisen rakkaus- ja vihkisormuksen toisinto, jossa kaksi kättä pitelee sydäntä. Eräs tuttu kultaseppä teki sen meille, joten juuri samanlaista ei ole toista.





Yritin myös etsiä jotakin vanhan ajan vihkikaavaa, mutta siinä en onnistunut. Siihen olisi pitänyt perehtyä varmaan kuukausia aikaisemmin paljon paremmin. Mitään pukukoodia ei kellään ollut; sanoin että saatte tulla juuri itsenne näköisenä ja sellaisena kuin viihdytte parhaiten. Vihkimisen jälkeen menimme syömään mutkattomasti ja vähän pilke silmäkulmassa (sillä pönötystä halusin kaikkein vähiten tähän päivään) wingsejä! Wingsit ovat meidän himoruokaamme, joten miksipä ei?

Lopuksi vielä valokuvausta Matildan synnyinkartanolla. Mieheni ja toinen tyttäristä ovat valokuvaajia, niin että siinäkin olimme omavaraisia. Hääkuvaversioita on useita. Se varsinaiseksi hääkuvaksi valittu on sellainen, jossa seisomme kartanon oven edessä, selvästi toisista erillämme, totisina ja jäykkinä. Kaikessa pyrimme sellaiseen vanhan ajan tyyliin ja mielestämme onnistuimme.

Ja vielä realismia; paljonko rahaa meni? Sormukseen tietysti jonkun verran. Se on kultainen, mutta kiviä siinä ei ole. (Minusta timanttisormukset ovat hiukan kalseita.) En ole ihan varma maksoiko maistraatti jotakin. Pynttäytymiseen ei mennyt rahaa sillä hetkellä, sillä kaikki löytyi omista varastoista entuudestaan. Ravintolakäynti maksoi kyllä. Sanoisin, että kokonaissumma oli joitakin satasia. Silti tunnelma ei ollut arkinen tai persoonaton tai hätäinen tai yhtään suunnittelematon.

Niille, jotka haluavat rauhalliset, oman näköiset, mutta persoonalliset häät hyvin pienellä budjetilla, sanon, että onnistuu! Meille on vain luotu mielikuva mitä ihmeellisimmistä asioista jotka ovat "must" ja sitten niillä rahastetaan aivan valtavasti. Mielikuvitusta ja rohkeutta vaan ja etenkin: pitäkää oma päänne!

Nyt korona hiukan sanelee miten vietämme hääpäiväämme. Joka tapauksessa juhlistamme päivää ravintolassa, mutta emme kuitenkaan niin kansoitetussa paikassa kuin muuten olisimme tehneet. Hyvä ruoka, rauhallinen kotoisa paikka, eikä pönötystä!
Kippis sille!

 

6.7.2021

Kellukkakukat



Sitten kun hortensian kukat uuvahtavat, leikkaa ne poikki ja aseta vesiastiaan.
Itse rakastan kaikenlaisia kämäsiä sinkkisankoja, emalikattiloita, kakkuvuokia, alumiiniastioita tai armeijan teräskannuja, joissa kulahtanut kukka näyttää vielä viikkoja hyvältä.





 

5.7.2021

Loistosta rappioon ja takaisin



Olen yli 25 vuotta seurannut isoisäni isoäidin syntymärusthollin vaiheita.
Olen kiivennyt ystävättäreni kanssa sisään ikkunasta.
Hiippaillut osittain romahtaneessa vintissä.
Valokuvannut sisältä ja ulkoa.

Kartano on siis ollut autiona, käyttämättömänä kaikki nämä vuodet.
Minun esivanhempani vaikuttivat siellä ainakin 1810-luvun alusta vuoteen 1860.
Tarina on monipolvinen ja vähän traaginenkin.
Paljon kuolemaa, paljon surua.

Suku hajosi ympäri maata, rustholli oli uuden suvun hallussa.
Paljon kuolemaa ja traagisuutta oli tässäkin suvussa.
Viimeinen uuden suvun jäsen myi kaiken tehtaalle 1887.
Tehtaalta kaikki päätyi aikanaan kaupungin omistukseen.
Sitä kaupungin aikaa minäkin olen ollut todistamassa.

Harrastustoiminnan loputtua autiona kyhjöttävää kartanoa.
Onneksi suojaisassa paikassa aitojen ja lukittujen porttien takana.
Sisään pääsi jos pyysi portinvartijalta avaimen tai jos tiesi salaisen reitin.
Vuosi vuodelta rapistuvampaa rakennuskantaa oli tosi surullista katsoa.
Romahtanut sisäkatto, romahtanut keittiön lattia, rikotut ikkunat, seinustalla kasvavat puut...

Vanhempi rakennus on arkkitehtien arvelun mukaan peräti 1700-luvulta.
Kaikki rakennukset on tietysti muuttuneet aikojen saatossa paljonkin.
Sen lisäksi ne on siirretty vanhalta kylätontilta isojaon aikana nykyiselle paikalleen.
Tässä on ollut "umpipiha" eli kaikki vanhat ulkorakennukset aittoineen talleineen ympärillä.
Nykyinen linnamainen navetta lehmäfriiseineen ja torneineen on Federleyn suunnittelema 1918.

Onneksi viisi vuotta sitten Rientolan setlementti tarttui toimeen ja osti tämän kaupungilta.
Rakennuksia alettiin kunnostaa pikkuhiljaa.
Nyt siellä on kaikenlaista toimintaa; kahvilaa, pikkuputiikkeja, vuokrattavia juhlatiloja.
Seuraan edelleen mielenkiinnolla tapahtumia kartanolla.
Käyn muutaman kerran vuodessa tunnelmoimassa ja kuvaamassa.
Nyt paikan henkeen sekoittuu myös toivoa.