Olen yli 25 vuotta seurannut isoisäni isoäidin syntymärusthollin vaiheita.
Olen kiivennyt ystävättäreni kanssa sisään ikkunasta.
Hiippaillut osittain romahtaneessa vintissä.
Valokuvannut sisältä ja ulkoa.
Kartano on siis ollut autiona, käyttämättömänä kaikki nämä vuodet.
Minun esivanhempani vaikuttivat siellä ainakin 1810-luvun alusta vuoteen 1860.
Tarina on monipolvinen ja vähän traaginenkin.
Paljon kuolemaa, paljon surua.
Suku hajosi ympäri maata, rustholli oli uuden suvun hallussa.
Paljon kuolemaa ja traagisuutta oli tässäkin suvussa.
Viimeinen uuden suvun jäsen myi kaiken tehtaalle 1887.
Tehtaalta kaikki päätyi aikanaan kaupungin omistukseen.
Sitä kaupungin aikaa minäkin olen ollut todistamassa.
Harrastustoiminnan loputtua autiona kyhjöttävää kartanoa.
Onneksi suojaisassa paikassa aitojen ja lukittujen porttien takana.
Sisään pääsi jos pyysi portinvartijalta avaimen tai jos tiesi salaisen reitin.
Vuosi vuodelta rapistuvampaa rakennuskantaa oli tosi surullista katsoa.
Romahtanut sisäkatto, romahtanut keittiön lattia, rikotut ikkunat, seinustalla kasvavat puut...
Vanhempi rakennus on arkkitehtien arvelun mukaan peräti 1700-luvulta.
Kaikki rakennukset on tietysti muuttuneet aikojen saatossa paljonkin.
Sen lisäksi ne on siirretty vanhalta kylätontilta isojaon aikana nykyiselle paikalleen.
Tässä on ollut "umpipiha" eli kaikki vanhat ulkorakennukset aittoineen talleineen ympärillä.
Nykyinen linnamainen navetta lehmäfriiseineen ja torneineen on Federleyn suunnittelema 1918.
Onneksi viisi vuotta sitten Rientolan setlementti tarttui toimeen ja osti tämän kaupungilta.
Rakennuksia alettiin kunnostaa pikkuhiljaa.
Nyt siellä on kaikenlaista toimintaa; kahvilaa, pikkuputiikkeja, vuokrattavia juhlatiloja.
Seuraan edelleen mielenkiinnolla tapahtumia kartanolla.
Käyn muutaman kerran vuodessa tunnelmoimassa ja kuvaamassa.
Nyt paikan henkeen sekoittuu myös toivoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti