Laikun näyttely 1/2

 

Raikas näyttelyidea toteutuu Laikussa, kun teokset on hankittu ihmisten kodeista, kiinnostavilla saateteksteillä, joissa kerrotaan miksi juuri tämä teos on lempiteos heille. Tässä pieni otos lempitauluistani.

Keräilyä, osa 2

 

Tämänkertainen keräilykuva olkoon jänö, jonka suloisen pään olen ostanut Hämeenlinnan Keskiaikamarkkinoilta. En nyt varsinaisesti keräile jäniksiä, vaikka yksi käpälä roikkuukin ruokailuhuoneen sivupöydän vetolaatikon nupissa, jotta sillä voi pyyhkiä pöytää jos haluaa. No en kyllä ikinä käytä sitä siihen, mutta noin niin kuin periaatteessa. Tämä on ehkä ennemminkin kategoriassa ’oudot esineet’.

Yksi suloisimpia näkemiäni esineitä oli seinälle ripustettu jäniksenpää-trofee, joten ehkä siksi ostin tämän. Tämä vähän sivuaa sitä ja on suloinen myös.

Kekkerit kaupungissa

 

Torstaina vietin kaupungissa ihan omaa kekkeripäivää, koska olin niin hitsin onnellinen lääkärin soitosta! Siitä, ettei syöpä jyllää selkeesti missään. Pari juttua tsekataan, mutta ne ei pelota. Aloitin notkumalla Aleksis Kiven kadulla olevassa kahvilassa KAFFILA ja herkuttelemalla tuulihattua ja valkosuklaakahvia. Ilokseni huomasin, että kahvilassa on myös paljon taidetta nykyään! (Siitä enemmän ensi viikolla.)

Sen jälkeen hiipparoin Laukontorin divariin ja ostaa pämäytin pari kirjaa (vaikka ei olisi pitänyt, koska kirjoja tosiaankin on, mutta rahaa ei) ja sitten varsinaiseen päivän kohteeseen, eli saunaravintola Kuumaan! Olisin notkunut siellä pitempäänkin, mutta 1,5h aikaraja hiukan suitsi. Ehdin silti käydä suvannon vedessä ainakin neljästi, sekä sisä- että ulkosaunoissa moneen kertaan ja aina välillä keinuin terassilla sellaisessa simppelissä keinussa, jossa on istuinlauta ja köydet siitä kattoon. Ihana! Saunan jälkeen nuuskin Radiokirppiksellä, mutta nykyään en ole vaikuttunut siitä paikasta enää ollenkaan.

Seuraavaksi menin hetken mielijohteesta Laukontorin Vintagekauppaan, jossa istuin hetkisen, juttelin kissalle nimeltä Kissa, ja valokuvailin. (Tästä enemmän ensi viikolla.)

Ja koska tässä vaiheessa alkoi olla keskikoinen nälkä, menin Ruuskasentalon Social Burgerjointiin syömään vähän ranuja. Hampurilainen olisi ollut liian iso ja joku suklaapatukka liian pieni tähän nälkään. Ranut oli ihan hyvät.

Ruokaa on hyvä sulatella taiteella, eli himmailin Laikun kohdalla ja imin sisimpääni aika upeaa taidetta! (Näistä enemmän ensi viikolla.)

Laikun Studiossa oli lisää henkeäsalpaavaa taidetta, johon ihastuin aika lailla!! Vaneriteoksia, joissa lyijykynätaidetta, huikaisevin yksityiskohdin.

Lopulta vielä käpeksin Mältinrantaan, jossa on uudet näyttelyt. Kiintoisaa. (Näistä enemmän ensi viikolla.)

Maltinrannan Studion tuijotuksen jälkeen käväisin Tallipihan pikkupuodissa ostamassa muutamia tarroja kirjanmerkeiksi ja sitten istahdin kahvilaan lepuuttamaan selkääni teekupposen äärellä. Illalla ajelimme miehen kanssa mökille. Kaikkineen päivä tuntui hemmotteluelämykseltä ja olin hyvin valoisilla mielin siitä kaikesta!

Tulokset - ja nyt juhlitaan!

 

Lääkäri soitti eilen vasta kolmelta iltapäivällä. Ehdin olla jo aika hermorauniona! Hän aloitti kertomalla radiologin lausuntoa; luut on tosi hyvässä kunnossa, ei ole murtumia, eikä osteoporoosia tai mitään huomautettavaa. (Hyvä!)

Mutta sitten yksi imusolmuke aortan vieressä on suurentunut. Se oli 5mm edellisessä kuvassa ja nyt se on 10mm, joten se on juuri ja juuri vielä normaalin rajoissa. Mutta nyt halutaan selvittää, että kasvaako se ja miksi. Tavallisestikin imusolmukkeet saattavat suurentua flunssan tms seurauksena, mutta tätä pitää kuitenkin seurata. Se tapahtuu uudella TT-kuvalla joskus parin kolmen kuukauden päästä. Jos siinä olisi syöpä, se voitaisiin leikata robottiavusteisella tähystyksellä. (Okei, ei kuulosta pelottavalta.)

Ja toinen juttu; alavatsalla näkyy kuvassa tihentymä, jota aloin puhelun aikana tunnustella ja toden totta, siellä on noin 1,5cm kokoinen kova pallukka, joka on noin 1cm syvyydessä ihon alla. Siitä halutaan koepala ja se otetaan ultraohjatusti neulalla mahdollisimman pian. Jos se olisi syöpää, leikkaus tehtäisiin tähystyksellä. (Tähystysleikkaukset on ihan tosi jees; olen ollut kahdessa ja niistä pääsee kotiin jopa samana päivänä.)

Koska mun syöpätyyppi on ”low grade”, se tarkoittaa, että syöpätyyppi on hidas, mutta voi uusia useiden vuosienkin päästä vielä. Näiden lähiaikojen toimenpiteiden lisäksi sitä mun syöpäantigeenia -joka nyt on nousussa- tarkkaillaan, eli menen verikokeeseen huhtikuun alussa. (Ja sitten kun ei enää seurata, niin menen omakustanteisesti labraan ilman lähetettä, koska tämä kiinnostaa!)

Olin ihan hemskatin helpottunut puhelun jälkeen! Olin pelännyt luusyöpää ja ties mitä sisuskaluissa riehaantunutta syöpää ja uutta hoitojen kirjoa. Nyt tilanne näyttää hallittavalta ja voi olla, ettei mitään edes ole! Siispä juhlat pystyyn! Mätän tässä juuri valkosuklaakahvia ja supertuulihattua naamaani kahvilassa ja aion lähteä humputtelemaan täksi päiväksi! Stressi helpotti! Ihanaa, ihanaa, ihanaa!!!

Kahvia kului!

 

Eilen, ennen kuin menin sinne TT-kuvaukseen, notkuin ensin Tampereella kahdessa kahvilassa. En saanut syödä, muuta kuin kevyitä juttuja, mutta sain juoda juomia, ja siksipä otin kahviloista kahvit irti. Ah, että mä tykkään nykyään kaikenlaisista erikoiskahveista! Teetä en ole juonut pitkään aikaan. Näin sitä ihminen voi muuttui vielä vahvassa keski-iässä, niin että hups heijaa vaan. Mutta sitä ällöä peruskahvia en juo vieläkään, muuta kuin pakon edessä.

Pellasissa kesken kaiken kahvihaaveilun satuin vilkaisemaan tiskille päin ja äh, silmät osui tahtomattani pulskahkoon naiseen, joka oli vetässyt päälleen aamulla jotkut sukkahousuntyyliset ohuet trikoot ja lantiopituisen neulepaidan. En ihan välttämättä haluaisi tiirailla jonkun persevakoa aamutuimaan, tai ylipäätään ollenkaan ikinä. Mikä siinä on, että kaikki pitää vetää överiksi? Että eikö se riitä, että kehopositiivisuus on ainainen sisäinen rauha ja uimahalleissa ja saunoissa saa kukin olla oman rujoutensa tai kauneutensa kanssa ihan jees? Että tarviiko ihan väkisin harhailla julkisille paikoille näyttämään kehonsa intiimimpejä osia? Olin vähän kuohuksissa, mutta sen verran kuitenkin jaksoin käyttäytyä, että en mennyt sanomaan hänelle, että kuule, sun tanttu tais unohtua aamulla kotiin.

Jäin oikein pohtimaan aihealuetta. Mietin, että mikä olis kaameinta, jota voin kuvitella… että mihin hulluuteen päin tää maailma vois olla menossa tästä vielä? Ajattelin, että pian varmaan kuljeskellaan tuolla menkkaveret jalkoja pitkin valuen. Nooo, ehkei sentään, ei maailma nyt niin hullu voisi ikinä olla! Kunnes kaveri kertoi, että kuule, sitä sanotaan ’free bleedingiksi’, että se on ihan trendi jo Suomessakin. Siis mitä saatanaa???! Nyt tämän keski-ikäisen maailma rysähti vauhdilla katolleen! Ja kyllä, totta se on. Naiset hehkuttelee ympäriinsä netissä miten hienoa ja vapauttavaa se on. Mitä hittoa nyt taas?! 

En tiedä, onko kyseessä sellaset naiset, joilla vuotoa on teelusikallinen viikossa, vai onko ne ihan oikeesti seonneet? Jos minä olisin jättänyt ne käyttämäni paksuimmat mahdolliset supersiteet ja tamponit yhtäkkiä pois, niin koko Pirkanmaa olis hukkunu siihen vereen, ettäs tiedätte! Se side ja tamponi yhdessä kesti noin tunnin ja joskus tunnin bussimatkalla vuodin silti niistä läpi. Että ei olis tullu tollanen pelleily mieleenkään. Onneksi mulla ei ole enää menkkoja, muuten tekisin jonkun raivoperformanssin ja menisin vastaiskuna vuotamaan johonkin presidentin itsenäisyyspäiväjuhlan tv-kameroiden eteen! Huutaisin, että minä se olen katsokaas trendikäs ja vapautunut! Veisivät suljetulle ja saisivat viedäkin. Kettinki nilkkaan ja pilleri poskeen koko loppuelämän päiviksi.

No, kahviloiden jälkeen laahauduin linja-autoasemalle (kela-taksillakin olisin päässyt, mutta se käynti olisi maksanut 50€ ja koska TT-kuvausaika oli vasta klo 14, ehdin hyvin bussillakin) ja istuin asemalla hetken odottelemassa. No arvatkaas mitä siellä tapahtui? Joku iäkkäämpi patu istui siinä odotushallissa ja yhtäkkiä hän niisti; toinen sierain kiinni sormella, vetää henkeä kovasti ja sitten äänekäs ruuttaus räkää siihen lattialle! Hyi vittu! Mikä saatana tätä maailmaa vaivaa?? Eikö keuhkotautiaikana jo opetettu kansa siihen, että jos on ihan pakko sylkeä ja räkiä lattioille, niin siihen sylkykuppiin sitten kiitos!! Luulin, että se aika on jo takanapäin ja ihmiset niistää nenäliinaan. Kerran muuten uimahallissa joku patu niisti siellä altaassa samalla tavalla. Mä ehkä kuolen tämän ajan ällöttävyyteen, ennen kuin mikään syöpä ehtii tehdä lopullisia tuhojaan! Siis herran jumala.

Vihdoin pääsin nousemaan bussiin, vetäytymään omaan bussikuplaani, kauas tästä kaikesta etovasta ja epäloogisesta nykyajasta. Bussikuski sanoi mulle: ”Ootko sä varma, että sä haluat tulla tähän bussiin? Kun tää maksaa 13€ ja vakiobussi maksaa 5€?” ”No koska se vakio lähtee?” ”En mä tiedä, kun se ei ole näitä busseja, se on Nysse!” ”Mä katoin kyllä matkahuollon sivuilta, että ei mene muita busseja tässä, kun mulla olis vähän oma aikataulu siellä Valkeekoskella…” ”Niin ei se näykään Matkahuollon sivuilla, kun se on Nysse!” ”Ai jaa… heh, no ehkä mä tuun kuitenkin nyt tällä.” Siinä kohdassa bussin lähtöön oli aikaa 2 minuuttia ja se Nyssen aikataulutusten tutkiminen on joskus hiukan hankalaa. Ja mistä sen tietää mitä kaikkia busseja sinne Valkeekoskelle menee, jos se ei lue matkahuollon sivuilla? Lapin linjat? Öölannin kuljetus? Hitto!

Valkeekosken Taysissa kaikki sujui mukavasti. Olin kuvantamisen odotusaulassa jo tuntia ennen ja lueskelin ja ihmettelin maailman menoa. Sitten päätin purkaa laukustani kasan pieniä kosmetiikkajuttuja, jotka olin Tampereella siepannut Normalista sitä mun tulevaa joulukalenteria varten. Että otanpa ne esiin ja tutkin, että mitäs tulikaan ostettua ja otan kuvan niistä samalla. No, sillä siunaamalla hetkellä, kun olin latonut ne penkille viereeni ja olin ottamassa kuvaa, mut huudettiin sisälle. Puoli tuntia etuajassa! TT-kuvassa ei saa olla mitään metallia päällä, eli rintaliivit ja kaikki sellaiset vaatteet, joissa on metallinappeja tai hakasia, pitää ottaa pois ja samoin kello ja korut ja pinnit ja muu. Sitten sitä jo käydäänkin makuulle sinne kelkkaan ja ihastuneena pistin samalla merkille, että tuubi on todellakin ’donitsi’ eli hyvin lyhyt ja aika tilava! Nuorempi hoitaja ei tunnustelemalla meinannut löytää suonta, mutta sitten siihen tuli kokeneempi, joka onnistui kanyylin laitossa kivuitta. Viitisen minuuttia maksimissaan hurruuttelin donitsissa ja sitten pääsinkin jo lähtemään! Mukavat hoitajat ja sujuva systeemi. Sen jälkeen maistui sushi ja vielä lopuksi suositeltu kahvila Good Mood!

Joko - tai

 

Olen tässä vähän tuumaillut. Jos TT-kuvauksen tulos on sellainen, että mitään huolta ei ole, niin aion juhlia! Pieni ajatus juhlimisen yksityiskohdista onkin jo mielessä. Liittyy siihen mun listaan asioista, joita tahdon vielä tehdä!

Puisto-Kahvilan Latte Macchiato

Ja sitten sellaisessa tapauksessa, että jos kuvauksen tulos on huono, niin aion lohduttautua! Sekin on valmiiksi jo mielessä vähän hahmoteltu. Liittyy siihen mun listaan, josta koko ajan jankutan.

Joka tapauksessa kekkerit siis tiedossa! Että näin. Tänään ei pelota. Se TT-kuvaus on ihan jees; tuubi ei ole kovin pitkä (toisin kuin magneettikuvauksessa) ja tuubi on myös tilavampi. Ja se kuvaus kestää vain 15 minuuttia. Ainut toimenpide on kanyylin laitto, mutta jos se tulee kyynärtaipeeseen, niin ei hätää. Kerran se yritettiin laittaa mulla vasempaan kämmenselkään ja pistäjä oli aika kokematon ja se sattui, eikä onnistunut ylipäätään. Tänään on seikkailupäivä, huominen vasta jännittää.

Jännitys alkaa nousta!

 

Unohdin ihan tyystin, että mun piti käydä verikokeissa ennen TT-kuvausta. Onneksi sairaalasta tuli viikonloppuna tekstari, että käy verikokeessa viimeistään 17.3. Heidän pitää tietää munuaisten kunto, jotta TT-kuva voidaan ottaa. Tämmöstä tämä nyt on tän muistin kanssa, vaikka sain kirjeenkin aiheesta viime viikolla. Tänään on siis verikoepäivä, huomenna TT-kuvapäivä ja keskiviikkona lääkärin soittoaika.

Täytyy sanoa, että kyllä se syöpä alkoi viikonloppuna hiipiä uniinkin. Nyt alkaa olla jo melko hankala karistaa mielestä ikävää fiilistä. Mietin jo mielessäni, että mitä kaikkia syöpiä sitä nyt vois olla. Samalla koetan muistuttaa itseäni siitä, että jos syöpä olis jo pitkällä ja vaikka levinnytkin, niin ne antigeenilukemat olis tosiaan olleet varmaan aika paljon isommat. Silti olen stressaantunut ja huolissani. Kaksi vuorokautta enää ja vielä, kuinka sen nyt ottaakin.

Keräilyä, osa 1

 

Koska viime kesän taidekuvat loppuivat ja minulta toivottiin käsilaukkupostausten jälkeen kuvia muista vanhoista esineistä, teen tähän nyt jonkun pituisen sarjan, johon kuvaan kaikenlaista. Esimeriksi vanhoja lehtiä on kertynyt nurkkiin pyörimään. Kuten esimerkiksi -Pirkanmaalla kun ollaan- Aamulehtiä. Ei tosin ehkä samoja mitä naapureilla pyörii (tai mistäs minä tiedän), vaan vähän vanhempia. Nätisti narulla niputettuja ja varmaankin sillä ajatuksella taltioituja, että katsokaas tästä tulevat polvet, mitä vuonna 1946 tapahtuikaan! En ole katsonut, kun netistä on helpompi. Ei vaiskaan, ei netistä kaikkea löydä, vaikka paljon löytääkin. Mutta en ole halunnut purkaa nippuja ja sitä paitsi luulen, että lehdet hajoavat silpuksi, jos niitä alkaa selata.

Kenties säilytän niitä näin, vien ne divariin, teen niistä tapettia tai silppuan ne huussin kuivikkeeksi. No eh.

Mökillä

 

Mikä ihana kevätvalo jäällä, joutsenet, illalla iso kuu ja huikea kuunvalo yöllä!

Radiosta ihania vanhoja ikivihreitä! ”Poika kävi peltoa, sarkojen lataa ja kaikki oli ihanasti rempallaan.”

Eilen innostuin hiukan lakaisemaankin täällä, koska pölyyn meinasi jo hukkua. Selkä tosin väsyi siinä ihan tolkuttomasti, vaikka mökki on pieni ja lakaisin ehkä vain 4 neliötä! Selkä on koko ajan pahempi ja se mietityttää.

Olen myös hiippaillut naapuri puolella ja kuvannut ihanaa vanhaa huvilaa, joka on vähän huonokuntoinen. Se on siirretty jostain nykyisen rajan takaa, mutta ei Terijoelta. Harmi, että se on niin rapistunut!

Lempipuuhaa täällä on takkatulien sytyttäminen. Talvella me ei saunota, mutta kesällä saunanlämmitys on parasta! Ja nuotion sytyttäminen. Olen joskus miettinyt, että onko se joku muinainen juttu, että tuli on niin ihana asia. Mielestäni en kuitenkaan ole yhtään potentiaalinen kirkonpolttaja. Hyi!

Hiljattain myrskyllä täälläkin kaatui muutama iso puu. Nyt pitäisi jaksaa oksia ja sahata isoa mäntyä, jonka tuuli oli repäissyt poikki noin 1m korkeudelta. Eikä se ollut laho tai mikään pellonlaidan mänty vaan puiden seassa oleva puu! Onneksi se ei rysähtänyt mökin päälle.

Mukava torstai kaupungissa

 

Eilen oli harmoninen ja seikkailullinen päivä!

Lähdin heti aamusta kaupunkiin ja ajattelin käydä alkajaisiksi notkumassa jossakin kahvilassa ihan pitkän kaavan kautta. Lompostelin Koskikeskuksen läpi ja ihmettelin, että kuinka myöhään ne liikkeet oikein aukee, kun joka puolella oli ovet lukossa ja hiljaista. No, liike-elämä heräilee vasta hiljaksiin näköjään. Just ennen Koskarista poistumista huomasin Fazerin kahvilan, ja päätin kurkata valikoimaa ohimennen, no sillä varauksella toki, että jäisin sinne, jos paikka on tarpeeksi kutsuva. Jos pieni kakkupala maksaa 7,80€, niin onko se kutsuva? Ei ole! Mitä tälle maailmalle on tapahtunut?! Suklaan hinta (tai ainakin se on kätevä tekosyy), vuokrien korotukset, palkankorotukset…? Ei tarvii ihmetellä, jos kukaan ei enää käy kahvilassa!

Jatkoin matkaa suoraan Ratinaan, jonka ala-ovilla oli täyden näköinen uusi kahvila Caffitella. Päätin tietysti kurkata myös sitä tarkemmin, vaikka olinkin ajatellut mennä Robert’s Coffeehen. Paikka oli aika täynnä, johtuen ehkä siitä, että joko se on pirun hyvä kahvila, sen valikoima maistuu, se on huokeampi kuin muut, tai vaan yksinkertaisesti koska se on siinä heti nenän edessä kun pääsee alaovelle! Päädyin sitten testaamaan itsekin tätä uutta kahvilaa. Tilasin cappuccinon ja lempeän tulisen kanapiirakan. Ja nyt täytyy sanoa, että maistui! Eikä hinnassakaan ollut valittamista; kanapiirakka 5,50 ja cappuccino 3,90. No joo joo, joku peräkylän huoltoaseman seisonut suodatinkahvi voi jossain maksaa vaikka euron ja piirakka pari euroa, mutta haloo nyt ollaan ison kaupungin kalleimmilla kauppapaikoilla. Piirakkakin oli mukavan mausteinen (mullehan suunnilleen mikään ei ole varsinaisesti tulista) ja tätä voin siis suositella kaikille. Mutta koska paikka oli täynnä ja halusin notkua kaikessa rauhassa, hiihdin tämän jälkeen vielä sinne alkuperäisen suunnitelman mukaiseen Robert’siin. Siellä olikin sitten rauhallisempaa ja sain ryystää vielä antaumuksella Dirty Chai Latten, joka oli muuten sivumennen sanon tosi hyvää!

Näin sain vitkuteltua aikaani kätevästi puoliin päiviin, jolloin oli aika mennä elokuviin! Olin tietysti etukäteen harkiten valinnut elokuvan, nimeltään Uhma. Lähtökohtaisesti olen aina hyvin kiinnostunut kotimaisista elokuvista. Sitä paitsi tässä näyttelee elokuvien grand old steel lady Kati Outinen. Noh, nyt ei oikein iskenyt kuitenkaan. Kati Outisen 19-vuotiaana tekemä debyyttielokuva Täältä tullaan elämä oli jotain! (Muistan elokuvan edelleen aina kun näen Makkaratalon Helsingin asemaa vastapäätä; ajattelen ’hyi, tuossa on se talo, josta se poika putosi…’) Ja Uhman tarinahan on samantapainen, eli kertomus kapinallisista nuorisolaisista ja siitä, ettei ehkä ole mitään tulevaisuutta edessä. Edes Katin läsnäolo ei pelastanut elokuvaa tällä kertaa. Välillä jopa kerkisin tylsistyä ja se vasta on jotain! No, ei tämä elokuva aivan täysin susille mennyt, Katin lisäksi pääosan esittäjä Ona Huczkowski oli hyvä roolissaan ja tarina oli ajoittain ihan jees. Mutta kokonaisuutena se valitettavasti oli hyvin lattea ja mitäänsanomaton.

Elokuvan jälkeen tepastelin Stokkaa vastapäätä olevaan ravintola Biangiin, joka lupaa erinomaista, huolella valmistettua, aitoa kiinalaista. Ensimmäinen hämmennys oli se, että ravintola on ihan yökerhon näköisissä tiloissa (eikö tässä joku semmoinen joskus ollutkin?!) ja kooltaan ravintola oli iso. Kuitenkin vain kahdessä pöydässä oli ruokailijoita. Maksaessa tarjoilija sanoi, että voit hakea ruokaa puoleen asti (eli tarkoitti 14.30). Ihmettelin sitä, koska netissä lukee, että buffet on auki kolmeen. Puoli tuntia aikaa, joka on kyllä jo vähän nirkosesti, jos haluaa syödä nauttien. No, jälleen kerran asia jäi roikkumaan ilmaan, enkä tullut kysyneeksi, että siis häh? Jaaha. Tämä ei ollut se kokemus, kun palaan ravintolaan vesi kielellä yhä uudelleen. Voisi jopa sanoa, että tämä oli toiseksi huonoin kiinalainen ikinä. Huonoin oli aikoinaan Rongankadulla, jossa tyhjään saliin kuului keittiössä pauhaava urheilukisa telkusta ja kahden minuutin päästä tilauksesta keittiöstä kuului PLING ja tulikuuma ruoka tuotiin eteen. Eh, vähän noloa. Biangia en siis suosittele myöskään. Ruoka ei vakuuttanut yhtään! Jäin vain pohtimaan, että millä tämmöinen paikka elää, etenkin näin kalliilla sijainnilla… ehken halua tietää.

Pienen Stokkalla pyörimisen jälkeen sujahdin päivän päätteeksi avantosaunaan Rauhaniemeen! Siellä on tullut vuosien mittaan käytyä aika paljonkin. Pakkastakin oli nyt riittävästi, sillä lämpöasteilla avantoon meno ei ole sama juttu. Rauhaniemessä on kaksi saunaa. Toinen on iso sauna, joka on suihkujen vieressä ja yleensä täynnä äijäenergiaa niin paljon kuin vain kuvitella vaan saattaa. Ihme ettei henki lähde joka toiselta siinä löylytyksessä! Ohjeissa olevaa ’vain kaksi kauhallista kerralla’ noudatetaan kyllä, mutta voihan niitä kauhapareja kauhoa sitä tiuhemmin! Mennessäni saunaan, mittari näytti siellä sataa astetta. Puolen tunnin kuluttua se näytti jo maksimia, eli 120 astetta! Toinen sauna on pienempi ja yleensä siellä enemmistönä kököttää naisia, eikä sen löylyt ole tappavia. Ja sitten on tietysti se pääasia, eli avanto! Käytin ikiomaa Tarzan-metodia. Se toimi lapsena ja se toimii yhä aikuisenakin. Metodiin kuuluu, että ajattelen olevani Tarzan ja toistan mielessäni ”Tarzan ei tunne kylmää! Olen Tarzan, enkä tunne kylmää. On 40 astetta lämmintä ja kahlaan tuon jääkylmän piraijapuron läpi ja se on vain virkistävää! Ihanaa tässä helteessä!” Kokeilkaa jos ette usko! Se oikeasti toimii. 

Mutta tällä kertaa Rauhaniemessä oli myös ihana extrakokemus. Minulle tämä kokemus oli uusi, vaikka jurttasauna on siellä ollutkin jo jokusen vuoden. Luit oikein; Jurttasauna, joka on tehty ihan aidosta jurtasta ja jossa on sisällä kaksi puukiuasta. Lauteet ovat vankkatekoiset ja leveät (vai pitäisikö sanoa syvät) ihan kuin Venäjän Karjalassa kaikilla oli silloin 20 vuotta sitten, kun siellä vanhempieni ja mieheni kanssa seikkailin. Kolkuttelin jurtan ovella jo hiukan ennen viittä ja sain luvan mennä lauteille, mutta löylyä sai heitellä vasta viideltä. Saunanlämmittäjä piti alkupuheen ja muistutti meitä neljää saunojaa siitä, että tänään on hiljainen sauna, ei siis rupattelua. Asetuimme kaikki makuulle lauteille ja pääsin johonkin oudon kiehtovaan muinaiseen tunnelmaan! Aivan kuin olisin jossakin udmurttisaunassa; punatukkaisten, matriarkaaisten, shamanististen ihmisten kanssa, jotka ovat hiljaisia, vaatimattomia ja rauhanomaisia. Todella ihana kokemus! Lopuksi oli pakko jättää muinainen tunnelma ja lähteä kurvailemaan mökille. Tämmöisien päivien takia elämästä muodostuu seikkailu!

Valo tuo energiaa!

 

Se on jokakeväinen ilmiö, että herään ikään kuin talviunesta, kun enenevä auringonvalo valtaa päiviä yhä enemmän. Se tuo todella paljon energiaa etenkin henkisesti! Sain viime kesänä pois muuttavalta naapurilta pari vanhaa kliiviaa, joita olin hoitanut 16 vuotta, aina kun he olivat mökillään. Nyt toinen kliivia on elänyt talven keittiön lämmössä ja vähäisessä valossa, tehnyt monta poikasta, mutta ei kuki. Toinen siirtyi keskellä talvea konttorin valoon ja kylmyyteen ja alkoi heti kukkia reippain mielin. Ilahduttavaa sekin!

Pursuan tarmoa laitellessani konttoria kuntoon ja suunnitellessani poistoja ja tavaroitten uudelleenjärjestelyjä. Kunhan se vähän vielä etenee, laitan tännekin uusia kuvia projektista. Ja ihan pian onkin jo se hetki, kun siirryn elämään ulos ja nauramaan oraville!

TE ja TT

 

No, nyt olen sitten käynyt työkkärissä vuosien tauon jälkeen! Sain sinne siis ihan kutsun. On se vaan nykyään ihan erilaista kuin joskus 1990- tai edes 2000-luvulla! Nykyään virkailijat on aika inhimillisiä. Minun virkailijani oli oikein ymmärtäväinen ja mukava. Juttelimme noin tunnin ja minun työnhakuvelvoitteeni pistettiin tauolle. Tosin hän sanoi, että nyt mun pitää tehdä lautakunnalle selvitys siitä, miksi mut irtisanottiin. Hän kyllä ymmärsi sen asian hyvin, mutta sanoi, että lautakunnassa ei ole inhimillisyyttä. He tuijottavat vain pykäliä. Mutta toivon, että he eivät tuomitse mua siitä, että mut irtisanottiin! Jos niin käy, niin minä saan karenssia. Ja joka tapauksessa asian käsittelyn ajan mun pennoset on jäässä, eli toivon, että he käsittelevät asian pikimmiten!

Terveyskeskuslääkärillekin mun piti päästä tällä viikolla sitä työkykyarvioo varten, mutta aika siirtyi kuun loppuun. Luulen, että lääkäri oli itse tullut kipeäksi. Lääkärin lisäksi ens viikolla on TT-kuvaus, syöpälääkärin soitto, sitten kuntoutusohjaajan soitto ja treenausta omiin nimiin. Ensi viikolla selviää myös tarkemmin, että mitä meikäläisen lähitulevaisuudessa tapahtuu. Että onko syöpä-pirulainen taas asettunut taloksi, vai onko veriarvot muuten vain ylempänä kuin pitäisi. Yhtään ei kyllä huvittais mikään leikkaus taikka sytot tai sädehoito. Mutta hassua kyllä, tällä kertaa en pelkää lainkaan niin hillittömästi kuin viimeksi. Mutta elämästä haluan kaikilta osin nyt mieleistä, sen olen tässä syövän kynsissä ja kuolemanpelossa ainakin oppinut. Inhoan muutenkin sitä, että elämä täyttyy kompromisseista. Yritän muokata elämääni siihen suuntaan tämän vuoden aikana. Ja se mun lista on suuressa osassa tässäkin ajatuksessa!

Konttori melkein valmis!

 

Miksi sanon tätä huonetta konttoriksi? No, alunperin tämä olikin ’vierashuone’, mutta se loppui siihen, kun vieraat ripustivat märät pyyhkeensä 1800-luvun kuosalin päälle ja osoittautuivat muutenkin viisveisaavan vanhojen huonekalujen ja esineiden hyvinvoinnista. Koska tässä huoneessa on pelkästään minun hankkimiani (yhtä lukuunottamatta vanhoja) huonekaluja, on täällä sellainen 1930-50-luvun henki; mm Billnäsin kirjoituspöytä ja kolme Billnäsin laatikostoa, joka tekee tästä jo hyvin konttorimaisen, joten nimi ’konttori’ tupsahti tälle huoneelle ihan luontevasti.

Käytännössä täällä on lähes kaikki jo paikoillaan. Ainoastaan yksi laatikosto uupuu vielä, mutta senkin suunnittelin roudaavani tänne tänään. Mutta koska huone oli täpötäynnä ennen vesivahinkoa, on tässä vielä hiomista jonkin verran. Pikkuesineitä pitää miettiä harkiten ja isoja poistojakin olen tekemässä. Itse asiassa olen tehnytkin jo runsaita poistoja tässä parin vuoden sisällä. Tällä hetkellä kiintokomerossa on tyhjiä kaappeja, joita ei siis ollut ikinä ennen! Saan järjestettyä niihin esim joulukoristeet kellarin työhuoneestani, johon ne roudasin muutama vuosi sitten.

Tästä huoneesta saan varmasti kivan ja viihtyisän, kun mietin tarkasti kaiken yksityiskohtia myöten. Kuva on vasta siis välivaihe. Aion vaihtaa verhot aika pian ja liinat pöydällä tulee vaihtumaan tiuhaan. Ikkunalle tulee uusi ikkunalauta, kun vanha oli törkeen ruma vanhan parketin kappale! Oman tietokoneenkin saan tänne ja sen laatikko pilkottaa kuvan reunassa. Se mahdollistaa eräitä hautumassa olleita sukututkimusprojekteja ja valokuvien käsittelyä ynnä muuta. Kevät ja enenevä valo jotenkin saa aivot erityisen villiksi kaiken suunnittelun suhteen!

Muutos.art-taidetalo 2024, osa 29

 

Tämä on Muutos.art-taidetalo-sarjan viimeinen kuva. Tämä talo on nyt, talvella -25, purettu maan tasalle.

Valoa!

 

Istun mökillä vielä yöpaidassa ja kuuntelen tulen rätinää takassa. Aurinkokin on jo herännyt ja paistaa järvelle, johon ensimmäiset joutsenet on tulleet huhuilemaan touhukkaasti.

Viimeiset viikot olen viipottanut sinne ja tänne. On ollut hyviä ja lämpimiä kohtaamisia ja monenlaisten asioiden selkiytymistä mielessä. Puolitoista vuotta olen kuvitellut palaavani työpaikkoihini, mutta nyt tiedän, etten palaa niihin kumpaankaan enää. Ei huolta, en ole murtunut! TAYSin kuntoutusohjaaja soitti minulle ensimmäistä kertaa ikinä ja meillä oli pitkä ja hyvä keskustelu. Minä en ole vielä kykenevä työntekoon ja seuraavaksi menen lääkäriin teettämään uuden työkykyarvion. Se edellinen oli hyvin niukka, eikä siis kunnollinen ollenkaan, mutta sen avulla toinen työnantajani pystyi irtisanomaan minut, eli eipä sekään hukkaan mennyt. Olen saanut myös ajan sinne TT-kuvaukseen; he eivät soittaneetkaan, (niin kuin oli puhe), vaan lähettivät kirjeen. Se on ensi viikon jälkeen.

Olen vesijumppaillut, hengannut lempidivarissani ja ostanut monta uutta kirjaa. Olen käynyt vuosisadan keskusteluja ystävättären kanssa ja hörppinyt Latte Macchiatoa. Mieli on kirkastunut, nyt näen tarkasti ja kristallinkirkkaasti sen sokean pisteen, joka on ollut. Ihmismieli on erikoinen, erikoinen. 

Olen myös saanut lämpimän vastaanoton paapan lapsuudenkodissa ja hengittänyt sen talon hyvää ilmapiiriä kaikilla soluillani. Joku siellä käyskentelee yläkerrassa, mutta hän ei ole pahantahtoinen, vaan ilmeisesti hän huolehtii talosta edelleen. Isäni lähisuvun tutkimuskooste etenee railakasta vauhtia. Uusia valokuvia pulppuaa ja ihmiset on kiinnostuneita ja heidän kanssaan on ihana jutella tästä kaikesta, jota me sukuna olemme ja etenkin siitä, joka on ollut. Näin on hyvä, juuri nyt kaikki on hyvin!

Odottelua…

Taas tämä on odottelua. Maanantaina piti TAYSin hoitajan soittaa mulle aika TT-kuvaukseen. Noh, eipä ole soittanut vielä tähän mennessä, keskiviikko-aamuun. Vähän vaikea sanoa mitä on tapahtunut; onko minut vain unohdettu, vai onko lääkärin kiinni saaminen kiven takana? Hoitajan piti nimittäin selvittää, (ilmeisesti lääkäriltä) että pääsenkö mahdollisesti luuntiheysmittaukseen, johon aina ennen Letrozollääkitystä pitäisi mennä ja sitten tietysti vielä seurantamittauksiin aika ajoin. Minähän en ole päässyt niihin siis vielä ollenkaan ja Letroja on vedetty nyt jo yli 1v2kk.

 

Jos mitään ei kuulu tänäänkään, laitan viestiä sairaalan sovellukseen. Sinänsä mielenkiintoista, että jos nyt sattuu olemaan niin, että syöpä se taas jyllää sisuksissa, niin TT-kuvaus olisi aika hyvä ottaa mahdollisimman pian! Jokainen päivä turhaa odottelua on viivytys syövän hyväksi. Vai onkohan Pirhan YT:t saaneet koko pakan näin sekaisin…

Kuvassa kortti, jonka löysin Tallipihan puodista; rescue-nainen… vaikka ehkä eri ajatuksella tehty, niin hiukan tulee tollanen olo, että pelastakaa nyt tämä tätönen, joku…!

Elämästä nauttiminen…

 

… Tartu Hetkeen ja Mindfulness. Tämmöisiä asioita oon herännyt pohtimaan vähän vakavammin taikka syvemmin, kuin ennen. Ja se, mikä oikeastaan on herättänyt ja julmasti ravistellut mut tähän, on syöpä, kuolemanpelko, elämän loppumisen paniikki.

Silloin ekana syöpäkesänä ajattelin, että jos ei muuta, niin ainakin haluan vielä kerran elämässäni Norjan Pykeijaan syömään valaanlihaa! No se toteutui onneksi viime syksynä ja oli ihanaa; vieläkin pystyn maistamaan sen lihan suussani! Nyttemmin olen tosiaan väsännyt listan, jossa on kuusi aihealuetta ja listan nimi kaikessa raadollisuudessaan on ’Nämä ainakin vielä!’ Tein sen ensin siltä varalta, että tulee joku takapakki ja nopea syöpä vie hengen. No, siltä ei näytä juuri nyt, mutta koska listalla oli jokaisen aiheen alla useita juttuja, niin rupesin käymään niitä läpi jo helmikuun alussa. (Koska eihän niitä sitten lähtötelineissä enää ehdi.) Tavallaan jäin siihen koukkuun, sillä sellainen elämähän on perhanan kivaa! Siksi haluan tehdä siitä ihan oman postauksen nyt.

Jo vuosikausien ajan ajattelin, että jos saisin joskus tietää elinaikaa olevan jäljellä ehkäpä vain viikkoja tai kuukausia, niin lähtisin saman tien Tokioon. Tässä syövän kourissa oon kuitenkin tajunnut, että ei sitä niin vaan lähdetä. Ensinnäkin olet pelosta horkassa ja mistään nauttiminen ei onnistu. Ainakaan aluksi. Ja toisekseen sulle annetaan aikataulut hoitoihin ja aika usein myös siihen liittyen kielto liikkua väkijoukoissa, että et saa tartuntaa jostain flunssasta ja kuolla kupsahda siihen sitten kesken syöpäepisodin. Olishan se nyt vähän noloa. Kolmanneksi, kun hoidot on päällä (ja se tulee yleensä tosi pian!) et jaksa ajatellakaan lähtöä muualle kuin omasta sängystä omalle sohvalle. Että se siitä Tokiosta sitten!

Oon myös ajatellut, että miksi tähän tarvitaan joku syöpä, että ihminen älyää elää?! Että miksi herranen aika sitä ei voi jo lähtökohtaisesti ottaa elämään sellaista asennetta, että nyt (heti) ne hopealusikat käyttöön, parhaat juhla-astiat arkeen ja huulipunat huuliin joka ikisenä arkisena siivouspäivänäkin! No näitä mä oon kyllä tehnyt enemmän ja vähemmän pitemmän aikaa, mutta siis muutenkin; miksi sitä ei pinnistä aivosoluistaan niitä itelle tärkeimpiä juttuja ja kerää niistä helminauhaa, joka toimii tavoitelistana? Että miksi se arki on sitä saakelin näkkileipää ja kaurapuuroa tyyliin;  ’ei mun takia ny ois tarvinnu’ ja ’emmää…’ Ja miksi ei?!

Oikeastaan mullakin on mennyt pitkiä aikoja siihen, että oon herännyt ennen viittä ja raahautunut bussipysäkille ja mennyt töihin ja illalla sama takaisinpäin ja ollut uupunut ja ankeena ja itkuisenakin, että tässä elämä menee hukkaan. No niinpä! Niinä hetkinä sitä ehkä aattelee, että joskus sitte, lomalla ainakin, teen sitä ja tätä, kunnes ei teekään ja aika kuluu ja yhtäkkiä täyttää 98 ja kököttää vanhainkodissa ja havahtuu, että en ikinä tehnyt. Hyi saakeli! Jos luet tätä, ota heti kynä käteen tai sovellus eteen ja kirjoita mitä haluat elämässä! Mihin haluat mennä? Ketä haluat tavata? Mitä haluat harrastaa? Missä haluat syödä? Mieti vaikka, että sulla on elämää jäljellä puoli vuotta, niin on helpompi tiivistää ne asiat listalle. Tee se NYT! Ja unohda sellaset penteleen tekosyyt ku ’onhan tässä kevättä…’! Ei ole! Se listan eläminen pitää aloittaa heti, eli viimeistään huomenna ryhdyt toimeen!! Otat kalenterin eteen ja alat sopia tapaamisia. Ja kun muutama viikko on kulunut, et enää ikinä haluiskaan palata entiseen passiiviseen möllötykseen!

P.S. Verhokuva valikoitui postauksen kuvaksi, koska se symboloi minulle elämästä nauttimista. Varhaislapsuuden mahdollisesti ensimmäinen muisto on, kun istun keittiön lattialla ja katselen auringonläikkää lattialla. Siinä hetkessä oli hyvin harmoninen ja lämmin tunnelma! Sen jälkeen kaikenlaiset auringonläikät on tuoneet hyvän olon.

Pärinä

 

Mä aloin parisen vuotta sitten, taikka voi olla vähemmän tai enemmän aikaa, en hahmota enää kovin tarkasti lähivuosien aikajanoja, pohtia ensin ihan vaivihkaa ja sitten enemmän ja huomioita tehden, että voisiko mulla olla ADHD ja päädyin siihen, että tuskin, mutta että sen kaksoisveli ADD taitaa kyllä pahemman kerran vaivata! Ja kun sen huomasin, diagnosoin ja hyväksyin, aloin hahmottaa itseäni ja käytöstäni ja reagointiani paremmin. Nykyään osaan jo lähes ennakoida; että kun tuntuu tältä, niin se tarkoittaa sitä että taas mennään! Että se hyppääminen syvään päätyyn on just nyt tulossa, että nyt pärisee niin, että nyt joko himmataan, ennen kuin aloitetaankaan, taikka sitten kohta ollaan syvällä jonkun jutun syövereissä ja ihan huolella!

Mulla on aikojen saatossa pärissyt mm sukututkimus (se on kyllä ehkä ainut asia, joka on jäänyt yhtä vahvana olemaan; ehkä siksi, että se on mun vanhin hyperkiinnostuksenkohde), keräily, elokuvat, Suomifilmien näyttelijät, vintagevaatteet, korut, käsilaukut, kirjat, valokuvat, kirjoittaminen, kokkaus, parfyymit, nukketalo, taide, tekstiili, vanhan ajan menetelmät… ja kaikenlainen.

Nyt taas pärisee ja se liittyy siihen, että pian mun vesivahingosta kärsinyt konttorihuoneparka on taas kunnossa, sisustettu ja entistä paljon ehompi! Että pian voin laitella sinne viherkasveja ja hioa se juttu ihan huippuunsa. Eli mitä? Nyt on aika vaihtaa kukkiin mullat ja se on nyt sitten suistanut mut siihen uuteen suohon, joka pärisee niin, että päässä melkein surisee. Hioa huippuunsa? No katsokaas, eihän se ole vain mullan vaihto, ei tietenkään! Otetaan kasvi varoen ulos vanhasta ruukusta. Mietitään, pitääkö ruukku vaihtaa suurempaan tai muuten vaan vaihtaa. Mallataan eri muotoisia ja värisiä ruukkuja kasvin vierellä, että mikä sopii sen väreihin, muotoon, lähiaikojen kokoon. Selvitellään netistä mikä on kasvin oma tahto; haluaako se paahteeseen vai varjoon vai kaikkea siltä väliltä. (Plus mitä kaikkea muuta se voisi haluta.) Harva kasvi haluaa ihan paahteeseen, eli siinä ikkunan lähettyvillä parin metrin säteellä on paljon paikkoja, missä kasvi voi elää ja joku viihtyy melkein pimeydessäkin. Ja sitten kun kasvi on uudessa ruukku-kodissaan, suunnitellaan sille se omin paikka.

Mutta ei siinä vielä kaikki. Sen jälkeen selataan kiihkeästi ja loputtomasti netin viherkasvisivustoja, että mikä olisi kiva tämän vieressä ja millaisen kasviyhteisön näistä loisi. Ja siinä kohdassa ollaan jo yhden napin painalluksen päässä siitä syvän pään hypystä; tilataan kymmeniä outoja kasveja lisää ja heittäydytään tälle asialle koko sielun voimalla - kunnes kiinnostus katoaa, joko hiljaksiin tai yleensä melko rysäyksittäin. Ei vaan huvita enää. Ja pahimmillaan on sitten käsissä kymmeniä kasveja, jotka asuvat samassa kodissa kanssasi ja nurkat väärällään välineitä ja kirjoja aiheesta ja suunnitelmia vihoissa ja suunnitelmanriekaleita päässä, jotka ei tahdo häipyä, vaikka ajaisit! Jos ennen tuota loikkaa syvään päätyyn havahtuu miettimään asiaa, saattaa voida ehtiä painamaan jarrua. En ole varma auttaako sekään. Nyt olen havahtunut, mutta jarru tuntuu auttavan vain osittain. Tietysti se on parempi kuin ei mitään!

Ei voi edes ajatella, että onneksi ei ole rahaa, sillä se ei ole mikään este! (Harvoin raha edes on este; mielikuvitus on pahin este!) En tiedä saako kukkakaupoista jollain pennosilla poistokasveja, mutta ainakin tuttavapiiristä voi pyytää pistokkaita ja julkiset paikat on täynnä kasveja. Tosin usein ne on myös muovikasveja, mutta ei aina. Niistä voi ehkä vaivihkaa nipsaista lehden tai pikkuoksan ja juurruttaa siitä itselleen oman kasvin. Minullakin oli joskus Koskikeskuksen käytävältä varastettu muratin lehti, josta kasvoi kelpo muratti vuosien mittaan. Mitäpä tähän muuta sanoa, kuin että se nähdään muutaman kuukauden kuluttua, että mihin sfääreihin menin kasvieni kanssa ja minkä verran jarrukahvan nykiminen auttoi.

Muutos.art-taidetalo 2024, osa 28

 

Tulokset ja jatko

 

Uh, olipa vähän stressaavaa odotella perjantaina sitä lääkärin soittoa! No ensinnäkin sieltä soitti hoitaja, eikä lääkäri ja tietty iltapäivällä vasta, niin että ehdin jo olla koko päivän stressissä. Niinhän se sitten oli, että se syöpäantigeeni CA 12-5 oli noussut. Silloin tammikuussa se oli 151 ja nyt 189.

Eka reaktio oli, että voi äh! Mutta hän rauhoitteli ja sanoi, että syövässä se lukema on tuhansissa ja näissä pienemmissä lukemissa kyseessä todennäköisemmin on joku tulehdus tai muu sellainen, joka ei oireile muuten. Seuraava askel tässä on nyt se, että hoitaja soittaa mulle ens viikolla ja varaa mulle ajan TT-kuvaukseen. Sitten tiedetään enemmän! Itekseni mietin puhelun jälkeen, että kyllä tässä silti saattaa olla vielä kaikki ovet ammollaan, ne huonotkin, koska syöpä alkaa pienestä ja luulis, että lukemakin on alussa pieni. Mulla se oli kesällä -23 riehunu sisuksissa jo sen verran, että syöpää oli munasarjojen lisäksi maksan pinnalla ja vatsakalvolla, antigeenilukeman ollessa päälle 1600. Että mitä lienee antigeeni ollut sillon, kun syöpä oli vasta munasarjassa aloittelemassa? En ole nähnyt mitään tutkimusta siitä, että korreloiko lukeman suuruus ja syövän laajuus jotenkin. Mutta jollain oudolla tavalla olen kuitenkin helpottunut, vaikka toki toivoin, että lukema olis laskenut. Kuitenkaan se ei ole räjähtänyt käsiin! Tätä sulatellessa tulee varmaan kaikenlaisia fiiliksiä vastaan, mutta aion silti ja etenkin nyt elää sitä mun listaa eteenpäin. Hotelleja, ihmisiä, tekemistä, ravintoloita. Sitä luksusta arkeen!