Kirjoittaminen hurahtaa villiin laukkaan välillä ja välillä taas etenee kuin siirapissa tarpoen. Se on vähän kuin musiikki jonka kuulee omassa päässään. Siellä soi upeita sinfonioita, täydellisiä kappaleiden pätkiä. Jos koetan hyräillä niitä ilmoille tajuan jo alkuunsa, että pieleen menee. En pysty koskaan toistamaan sisällä kuultua ääntä. En lähellekään!
Saatan lojua hereillä pikkutunneille vaikka miten kauan ja kertoa mielessäni tarinoita. Keskustella, väitellä, järkeillä, haaveilla. Ja sitten kun se kaikki pitäisi kirjoittaa ulos, päässä onkin vain hajanaisia riekaleita ja valjuja aavistuksia siitä mitä siellä alunperin liikkui.
Nyt ehkä puolen vuoden ajan mielessäni on kypsynyt erilaisia sukutarinoita. Tarinoita, joissa yhdistelen faktoja ja maalaan fiiliksiä. Niitä on paljon. Niitä tulee koko ajan lisää, enkä ole varma kykenenkö koskaan saattamaan sitä kaikkea paperille. Omasta varhaislapsuudestakin saisi aikaiseksi jo ties montako sivua polveilevaa lapsen tarinaa.
Haluaisin luoda jonkinlaisen henkisen perinnön ja oman jatkumoni tässä sukupolvien ketjussa. Ja nämä tarinat, ne ovat sellaisia, joita kukaan muu ei tiedä. Niitä ei pysty kukaan tutkimaan jälkeenpäin. Ne on jo lapsena mieleen talletettujen kertomusten ja nykypäivänä havaittujen faktojen sekoitusta. Kuka muu ne kertoisi, ellen minä? En käsitä mikä tässä on niin vaikeaa...
2 kommenttia:
Draga Thilda,
Ar fi minunat sa-ti indeplinesti dorinta! Merita orice efort.
Cele mai bune ganduri,
Mia
Mulțumesc mult pentru minunatele tale cuvinte Mia! Îmbrățișează-te aici!
Lähetä kommentti