Alakuloa yön tunteina

 

On jo toukokuun puoliväli. Suren sitä ja mietin huolestuneena, miten nopeasti kesä vierähtää syksyyn. Siis montako kertaa ehdin pyöriä rakkailla lakeuksilla ennen syksyä? Kolme, neljä? Järkyttävää! En ole ikinä tajunnut kevätmasennusta, mutta nyt joku tahmea alakulo näyttää juuttuneen mieleeni. Valvon tämän tästä yöllä kolmeen ennen unen tuloa ja mietin kaikenlaista. Elämää, ihmisiä, sitä miten paljon olen tehnyt asioita päin helvettiä. Mietin sitä, miten nopeasti elämä on ohi. En pelkää kuolemaa sinänsä, vaan sitä, että tänne jää niin paljon esimerkiksi rakkaita paikkoja. Uskon, että rakkaat ihmiset tapaan uudelleen, mutta paikkoja en ehkä voi käydä katsomassa aina kun huvittaa. Mikäli nyt ylipäätään olen kuoleman jälkeen olemassa. Tää on paha rasti. Väistämättä pohdin, että mitä mikään kannattaa?

Olen miettinyt myös paljon ihmisiä elämässäni. On joitakin, jotka on olleet hyvin tärkeitä, mutta vähitellen ne on muuttuneet auringoista mustiksi aukoiksi. Vievät energiaa aivan tolkuttomasti. Aiheuttavat pahaa mieltä ja harmia ja jopa surullisuutta. Pähkäilen sitä, miten paljon välillä on tahallista ilkeyttä ja paljonko tahatonta väärinkäsitystä. Tuota ensinmainittuakin on ja se tuntuu käsittämättömän raskaalta! Käännän ja väännän asiaa mielessäni, että miten ratkaisisin tilanteen. Ehkä ottamalla etäisyyttä? Kaikkien kanssa se ei oikein toimi. Kissan nostaminen pöydälle tarkoittaisi hirveää sotatilaa ja asioiden puimista pohjamudissa uiskennellen. Sekään ei kuulosta siltä, mitä jaksaisin nyt tehdä. Keksin kyllä yhden asian; miksi en keskity enemmän niihin ystäviin, jotka ei koskaan tuota pahaa mieltä? Senpä taidankin tehdä! Toivottavasti sinulla on hyvä kevät ja kesän tulo tuntuu parhaalta!