Kävimme äitienpäivänä katsomassa upeita lähteitä. Ilma oli kuuma ja minun alkaa olla vaikea taas sietää näitä kesän nousevia lämpötiloja, mutta luonnossa on jotenkin helpompi olla, kun valo siivilöityy viileämpänä jo hiirenkorvalla olevan lehvästön läpi. Katselin ihastuneena lähteen pulputusta ja seikkailin puronvartta eteenpäin, kuunnellen käen kukuntaa ja lintujen hillitöntä sirkutusta. Luonnossa jopa yksinkertaiset asiat näyttävät lähestulkoon mysteeriltä. Miten tuo vesi pulppuaa niin kauniisti tuolla puhtaassa hiekassa, onko se tehnyt niin vaikka tuhat vuotta? Kahdeksan tuhatta vuotta? Taukoamatta? Välillä pulppuavan kohdan yläpuolelle syntyy veteen pieni pyörre, josta muodostuu oma varjo lähteen pohjalle.
Kerran kun olimme täällä etsimässä geokätköä, näin puussa ilmiselvän kätköpöntön. Se oli ihan matalalla ja sen katto oli saranoilla avattavissa. Great! Olenpas minä taas nokkela, tässä se on, ihan selkeesti. Raotin kattoa ottaakseni pöntöstä geokätkörasian, kun äkkiä huomasin miten mustat nappisilmät karvaisessa naamassa tuijottivat minua pesän pohjalta… mitä hittoa?! Sekunnin sadasosassa tajusin mitä on tapahtunut! Tämä on sittenkin oikea linnunpönttö, mutta nälkäinen rotta on hiipinyt sinne syömään linnun poikaset ja sitten minä avaan kesken rotan herkkuaterian katon auki. Saakeli mikä roisto! Muutaman sekunnin kuluttua olisin heittänyt rotan hemmettiin linnunpöntöstä, ellei mies olisi huutanut viereiseltä pöntöltä, että hei näähän onkin liito-oravan pönttöjä! Häh, on vai?! Äkkiä kansi kiinni ja pois; ei se perhana ollutkaan mikään rotta ja olipa ihan hilikulla etten viskannut liito-oravaa pois pesästään kesken rauhallisen iltapäivän. Kuka näitä kaikkia rottia nyt erottaa hätäpäissään toisistaan? Toisilla vain on karvanen häntä ja toisilla ei…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti