Koetan saada itseäni järjestykseen

 

Pohdiskelen introverttiutta ja sisäisten akkujen lataamista ja sen sellaista. Laskin tässä kevään aikana, että esim lapsuuden maisemissa on noin 15 ihmistä, joita pitäisi tavata, aina kun käyn siellä. Tai he odottavat, että ainakin tosi usein näkisin heitä. Introverttina ahdistun jo pelkästä ajatuksesta! Pariin viime kertaan en siis ole tavannut ketään, paitsi siskoani. En ole edes kertonut kenellekään, että olen maisemissa. Lähinnä väistellyt vaan. Ja sitä paitsi, lähes aina minulla on ihan oikea tehtävien lista, kun menen sinne. Olemme siskon kanssa tyhjänneet äitin ja isän asuntoa (tähän meni noin 4 vuotta!), järjestelleet, lakkaamatta suunnitelleet. Olemme tehneet omaa osaamme rempasta maalaamalla ja se työ on vasta alussa! Puutarhasta puhumattakaan. Tämän kaiken yhteen sovittaminen on välillä aika haastavaa. Jos sopii tapaamisen yhden käynnin aikana vaikkapa kolmen ihmisen kanssa, aikataulujen sovittaminen on välillä toivotonta. Siinä sivussa siis järjestelen, maalaan, teen hankintoja tai teen edes jotain puutarhajuttuja.

Silti tärkein asia siellä on akkujen lataaminen. Se, että pääsen hengähtämään lakeuksille ja nuuhkimaan tuttuja tuulia. Saan olla ajatusteni kanssa ja jutella poisnukkuneille. Katsella mitä siellä tapahtuu, olla näkemässä muutosta (vaikka usein inhoankin sitä!) Eräs Edith Södergranin runo sopii täydellisesti tähän: ”Yön tullen minä seison portailla kuuntelemassa. Tähdet parveilevat puutarhassa ja minä seison pimeässä.” Myös Lauri Tähkän biisi on täydellinen tähän tunnelmaan: ”Tuos on meirän pitkät pellot, tuos on meirän vainiot, sammaloituu talojen katot, kivinavetat ja harmaat ladot… ei enää elätä isäni pitkät pellot, ei enää elätä äitini notkuva pöytä…” Hiljattain myös vanha ystäväni lähetti minulle hänen lempirunonsa (Lauri Viitaa) ja se on kuin kansi vakan päälle tähän asiaan; ”Kaita polku kaivolta ovelle nurmettuu. Ikkunan edessä pystyyn kuivunut omenapuu. Reppu naulassa ovenpielessä, siinä linnunpesä. Kun olen kuollut, kun olen kuollut. Kesä jatkuu. Kesä.”

Kotona raparperi kasvaa vallan hulluna. Tiedän kokemuksesta, että juuri nyt on se aika, kun siitä pitää alkaa tehdä herkkuja. Taidankin kaivella reseptikätköjäni heti tänään. Magnolia on kuin onkin elossa! Samoin Sirotuomipihlaja ja mustikkapensaat! Omenapuiden leikkaaminen alkaa olla loppusuoralla. Puutarha kutsuu ja alan virkistyä kaikin puolin. Hiippailen pihassa useita kertoja joka päivä ihastelemassa kasvun ihmettä. Tuntuu hyvältä, kun kevätankeus on väistymässä. Sähkön hinta on nyt naurettavan alhaalla; on siis aika pestä muutama koneellinen pyykkiä ja katsoa saako astianpesukoneen täyteen. Paitsi, että nyt on sitten närkästytty, kun ihmiset on oikeasti saaneet sähkön kulutuksen tosi alas. Nyt ”kulutetaan liian vähän” joten upouusi Olkiluoto menee säästöliekille. Onhan tämä nyt tämmöstä hullunmyllyä. Kohta meitä varmaan sakotetaan liian vähästä kulutuksesta.

Sokerikoukusta hitaasti eroon pääseminen etenee. En ole syönyt karkkia kuukauteen, suklaata pariin viikkoon ja nyt olen jättämässä energiajuomia pois. Olenkin muodostunut varsin pulleaksi tänä keväänä. Mutta ei auta hosua, kaikki voi mennä pilalle sen takia. En siis aio näännyttää itseäni jollain hullulla kuurilla. Huomenna aion piipahtaa kansainvälisellä ruokatorilla, josko sieltä löytyisi jotain hauskaa maisteltavaa. Viimeksi ostin sieltä krokotiilihampurilaisen, joka maistui hassusti kalalta. Tälläkin kertaa siitä voi tulla pieni seikkailu, jota ei kannata jättää väliin!