Havahdun tähän aika ajoin. Että en vaan tajua tätä nykyaikaa, hyvin hyvin monessa kohdassa. Nykyään törmää koko ajan semmoseen minä minä-ajatteluun. Ihmiset vaatii kaikenlaista. Jos aattelen 70-lukua, niin vappukulkueiden tosikkomaiset hahmot esitti vaatimuksia plakaatteineen, eipä juuri muut. Ja käsittääkseni niille kyllä vähän naureskeltiin ainakin siellä meillä päin. (Ei varmaan esim Tampereella. Mutta pohjalaiset kyllä sisäisesti hymyilee -ehkä joskus vähän- vinoon sille punaiselle Tamperelaiselle mentaliteetille, joka EDELLEEN on paikoin hengissä… siis sillai hyvin tosikkomaisella tavalla.)
Nykyihmisillä tuntuu olevan vaan oikeuksia. Kun yrittää sanoa, että sitten sulla olis vastapainona nämä ja nämä velvollisuudet, niin närkästytään vahvasti. Ja jo ihan nuoret koululaiset, lapset toisin sanoen, närkästyy vetämällä opettajaa turpaan. Ja sen lisäksi koululaisen vanhemmat (jotka saattaa olla mua 20 vuotta nuorempia - epätodellinen ajatus!) käy esittämässä tappouhkauksia, sille paskalle ja ammattitaidottomalle opettajalle, joka yrittää vaatia puhelinten jättämistä puhelinparkkiin. En yhtään moiti opettajaa, jos sillä vilahtaa mielessä viattomasti, että nää ’vanhemmat’ on ite ihan just kömpiny ulos kehdosta, mitä ne muka meuhkaa? En pysty kuvittelemaan sellasta tilannetta, että joku olis vetäny opettajaa turpaan vaikka meidän kyläkoulussa 70-luvulla. Siis eihän se ollu mahdollista! Yhtä utopistista on ajatella, että olis käyty kuussa ruokailemassa. Vai kävikö joku muka? Miks mä en päässy mukaan…
Tätä ’minä minä minä’ ja ’mun oikeudet’-ajattelua kohtaa aivan koko ajan ja joka paikassa. Onpa tervettä. Jos ’minä minä’-ihmismassalla olis kuningas, niin se löytyis joko jostain lähimaasta -ihan vaan villi veikkaus- taikka sitten Pohjois-Koreasta. Saattaahan Afrikassakin olla jokunen vähän sen suuntaista ajatusmallia kokeellisesti harjoittava henkilö. Ei montaa, ihan vaan joku. Voisko Amerikassa olla? Ei kai. En nyt sissus siellä! Ja oli niitä ennenkin, mutta se ei valunut tänne tavallisen kansan mieliin ja juurtunut imeväisiin yleiseksi normiksi. Joskus vähän huolestuneena mietin, että miten ne kuvittelee, että tulevaisuuden maailmasta tulisi ihana rauhan maailma, jos kaikki pitää kynsin hampain kiinni omista jutuistaan ja on valmiita repimään silmät päästä siltä, joka sanoo epäröivästi, että mulla olis hiukan toisenlainen näkemys…
No en mä kyllä tiedä, kuka ajattelee, että koskaan olis joku ihana rauhan maailma missään. Mun mielestä se on täysin mahdoton juttu. Tietty prosentti ihmisistä syntyy psykopaatteina, hiero siinä sitten rauhaa niiden kanssa. Olis mielenkiintonen nähdä kyllä. Tai ehkei. En haluaisi nähdä sitä mielikuvituksellisten kidutustapojen kirjoa, jota ne ammentaa jostain ihan loputtomasta mielen pimeydestä. Vitsit, olis niin kiva vaikka viikon ajan kokeilla olla jumala. Ekana päivänä mä poistaisin psykopaatit ja säätäisin, ettei niitä enää ikinä synny tänne tai mihinkään muuallekaan. (Miettikää, jos jossain on planeetta, jossa elää pelkkiä psykopaatteja? Pahin skenaario ikinä! Huh, miks mä harhauduin ajatteleen tämmösiä?
Etenkin mietin, että mikä meitä naisia vaivaa? Mun kokemuksen mukaan mies (esim työtoverina) on lähestulkoon aina reilu ja ystävällinen. Nainen taas… no. Mun kokemusten mukaan miehet ei puukota selkään, ole kaksnaamaisia, juoruile mehukkaasti pitkin päivää, esitä ylintä ystävää, valita joka asiasta, kaivele saakeli niitä iänikuisia asioita. Tuon kaiken osaa naiset aivan tolkuttoman hyvin. (Ja tottakai poikkeuksia on, molemmissa!)
Mua naurattaa välillä kun muistelen isäni räiskyviä mielipiteitä. Aika usein hän tokaisi, että ”sota tekis hyvää näille vellihousuille!” Lapsena varmaan ihmettelin, että miks jollain olis velliä housuissa, teininä olin ärsyyntynyt -aina sama virsi-, nuorena aikuisena ajattelin, että isä on oman aikansa lapsi (sota-ajan) ja nykyään virnistellen nyökyttelen, että tais se isä olla perkuleen oikeessa. Vaikken sotaa tietysti kellekään toivokaan, mutta siis suhteellisuudentaju vois palautua siinä löylyssä kyllä. Esim että onko maailman tärkein asia, että koululainen saa notkua somessa pitkin oppitunteja? Vai esim se, että opitaan uusia asioita, jotta voidaan vaikka tehdä jotain uusia innovaatioita ja kehittää maatamme/maailmaa hyvään suuntaan? Onko tärkeempi istua keskellä vilkasta katua -koska mulla on oikeus- ja hankaloittaa muiden elämää, vai esim miettiä perinpohjaisesti millä alalla voisin tuoda oman panokseni maailman epäkohtien muuttamiseksi ja sitten kouluttautua sille alalle. Kumpiko ois? No enpä kyllä yhtään keksi…
6 kommenttia:
En voisi olla enempää samaa mieltä!
Ja vanhoista kuvista puheen ollen, keräilen kirppareilta vanhoja kuvia periaatteella "mitä hullumpi ilme, sitä parempi saalis" :D
Jenni; 😃 Wau, kiitos sanoistasi! En siis ole ihan uniikki friikki ajatuksineni!
😂 Joo, mulla oli periaate, että kuvan täytyy olla jotenkin kiinnostava. Etenkin tuosta alimmaisesta kameranaisen kuvasta tykkään!
Sanoissasi on kyllä totuuden siementä. Olen ollut naisvaltaisella alalla viitisen vuotta töissä ja erityisesti kappale naisista pisti miettimään. Kuulen töissä paljon työkavereiden asioita, mutta koitan pitää suuni aina supussa. On parempi olla tietämätön kaikesta. Itse haluan mukavaa meininkiä, enkä halua lähteä mukaan paskan puhumiseen. Voin vain kuvitella, mitä minunkin selkäni takana puhutaan...
Tuo viimeinen valokuva on mainio 😁
Olen ollut viimeiset 30 vuotta työporukan ainoa nainen ja on kyllä harvinaisen suoraviivaista meininkiä :). Ei tarvi kenenkään lueskella rivien välistä mitä joku tarkoitti, kun sanoi niin ja niin, koska mitään piilomerkityksiä ei ole kätkettynä mihinkään. Toisin kuin naisvaltaisilla työpaikoilla, jossa oman lyhyen kokemukseni mukaan tuntui olevan koko ajan meneillään joku ihmeellinen keskinäinen kilpailu jostain, en tiedä mistä.
Ainut erikoisuus tässä miesporukan keskellä työskentelyssä on sellainen, että siinä kuudenkympin hujakoilla miehet tuppaa taantumaan takaisin murrosikään tai peräti lapsuuteen ja itsestäni on tullut vähän niinkuin äitihahmo, jolta odotetaan kehuja ja kiitosta vähän joka käänteessä. Välillä vähän koomista, mutta sillä keinoin saan hommat parhaiten etenemään haluamallaan tavalla, kun muistan sanoa kuinka hienosti sinä Antti taas tämänkin homman hoisit ja ei olis tullut ilman sua tästäkään mitään ;)
Mannaryyni; Joo, valitettavasti mun kokemus on pääsääntöisesti juurikin tämä. Ja olen ollut kymmenissä eri työporukoissa eri projekteissa. Aika pitkälti tämä pätee myös vapaa-aikaan; naisten elämässä monesti on joku ihme peli meneillään, miehet on niin paljon simppelimpiä. Ei ihme, että puhutaan putkiaivoista ja tippaleipäaivoista. 😄
Sen olen ainakin oppinut, että ehkä once in lifetime kohtaa naispuolisen työkaverin, johon voi 100% luottaa. Enemmän tai vähemmän tulee puukosta selkään kun aika koittaa.
Eiks olekin! 😂
Annukka; Kuulostaa ihanan reilulta meiningiltä! Mulla on ehkä joku sokea piste tajuta niitä miljoonia vivahteita ja pelejä, joita naiset käy koko ajan läpi, joten viihdyn niin paljon paremmin reilussa miesporukassa, kun ei tarvii pelata ja hoksata piilomerkityksiä jne. Etenkin inhoon sitä kun ollaan teko-kavereita ja oikeesti se on jotain aivan muuta. Hirvee hetki tajuta se joskus aikojen päästä. Olen joskus ollut lapsellisen avoin työkavereille omista asioistani ja saanut kylmää vettä päälleni. Sittemmin oon oppinut peittämään henkilökohtaisia juttujani ja kertomaan vain vähän asioita muille. Suojakuori helpottaa olemista! En kans tajua mikä se keskinäinen naisten välinen sota oikein on? Liittyykö se alkukantaiseen johonkin alfauroksen metsästykseen ja huomionkipeyteen vai mihin piruun… en ota selvää! 🤔🧐
Ai jaa, niinkö ne muuttuu? 😄 Onpas hassua! Mutta tarkemmin ajatellen voi olla… tosin mun työkaverit on olleet tosi harvoin kuuskymppisiä ja jos nyt ajattelen sitä ainoaa, niin todellakin! 🤣
Lähetä kommentti