Olen viime aikoina (ja ylipäätään viime vuosina) pohtinut paljon ystävyyttä, ihmissuhteita, sitä miten toisia kohtaan käyttäydytään. Ajan mittaan käytöskoodit tietysti muuttuu. Nykyään on vallalla se, että ollaan avoimia ja sanotaan mitä mielen päällä liikkuu. Vaikka aina se ei ole hyvä, riippuu tosi paljon siitä miten sanoo.
Minä olen aina ollut luonteeltani (ainakin omasta mielestäni) kiltti ja arka sanomaan mitään mitä todella koen. Siihen on tarvittu vuosikymmenien itsekoulutus, jotta olen tajunnut, että on parempi olla rehellinen itselleen - vaikkakaan ei sillä kustannuksella, että on inhottava muille! Täytyy kuitenkin arvostaa myös itseään ja uskaltaa sanoa, että tässä kuule on nyt nämä mun rajat.
Ja miten vaikeaa se on, voi herran jumala! Ja koska olen vuosikymmeniä luullut, että kaikki ihmiset ajattelee kaikesta näin kuin minä, että kaikkien logiikka on sama ja kaikki suhtautuu samoin, olen ollut myös tyhmä töksäyttelijä - koska olen luullut, että ’kyllähän ne nyt tietää miten tää juttu menee, mitä mä tarkotan, kun sehän on itsestäänselvää!’ Mikään ei ole itsestäänselvää.
On todellinen työmaa oppia pehmentämään sanomaansa niin, ettei vahingossa satuta toisia alvariinsa. Miten on mahdollista, että tämmöisetkin asiat pitää opiskella - yli viisikymppisenä?! Ällistyttävää. Ehkä tämä vähitellen johtaa johonkin hiukan parempaan, tai sitten lennetään syteen ja saveen kuin leppäkeihäs. Että semmoinen viikon alku.
2 kommenttia:
Tutulta kuulostaa. Ihmissuhteita olen pohtinut viimeiset puoli vuotta. Kovin erilaiseen ajatteluun olen törmännyt. Niin erilaiseen, ettei oma käsityskyky vaan millään riitä. Kilttinä ja arkana olen pitänyt nämä asiat omana tietonani. Opinnot siis jatkuvat 😁
Jollain lailla samoilla raiteilla siis kiidetään! En mäkään ymmärrä - miten voi olla ok haavoittaa toista, vaikka olisi vihastunut? Miten voi olla ok loukata ja pistellä, vaikka toinen puoli koettaa olla rakentava?! En vaan tajua.
Tsemppiä meidän opintoihin! 👍🤗
Lähetä kommentti