Eikö kukaan voisi jarruttaa aikaa...?

Miten päivät voivat olla hitaita ja singahtavia yhtä aikaa? Olen nauttinut kaikenlaisista asioista viikon aikana. Istunut moottoripyörän kyydissä, lämmittänyt saunaa, ollut maakellarisaunassa, ostanut 50-60-luvun sukkanauhasukkia + korsetteja + juhlahansikkaita, kuunnellut hyvää bändiä, maistanut pontikkaa, tehnyt sukututkimusaarrelöytöjä, ottanut itseäni niskasta kiinni, jutellut tatuoinneista ja seurannut niiden tekoa, valokuvannut luontoa, kaivanut kuoppia, istuttanut kukkia, puhunut syvällisiä, halannut ystäviä, nuuhkinut kevättä, nauttinut vehreydestä, huumaantunut menneestä, ryöminyt 1800-luvun talon alla, kiivennyt romahtavia portaita, ollut picnicillä hautausmaalla, ollut dildo-esittelyssä, kantanut muuttolaatikoita (ei omia), vajonnut ajatuksiini kahvilassa, allekirjoittanut työsopimuksen, kuunnellut sadetta, tilannut monta ihanaa elokuvaa netistä, ostanut villikasvikeittokirjan, puhunut puhelimessa ystävättärien kanssa, varannut ajan hammaslääkärille, kiipeillyt höyryveturin päällä, valokuvannut ystävättären lasta, syönyt intialaista ruokaa, käynyt pistettävänä, unohtanut asioita, raivannut puutarhaa ja kokenut että aika ei riitä mihinkään!!!

Moniavioisuudesta

Luin uutisen 17-vuotiaan tytön pakkoavioliitosta itseään kymmeniä vuosia vanhemman miehen kanssa. Mies oli jo ennestään naimisissa, mutta hän uhkaili tytön perhettä, niin että heidän oli pakko suostua avioliittoon. Kyseisessä maassa nousi kohu asiasta. Nyt maan itsevaltainen johtaja kehottaa miehiä pistämään vaimonsa lukkojen taakse ja rajoittamaan sosiaalista mediaa - "niin ei tule mitään keskustelua". Jokainen voi pienellä googlettamisella löytää tämän uutisen, vaikkapa kopioimalla edellisen kursivoidun kohdan.

Että tällä viisiin.

Johduin tuosta uutisesta ajattelemaan miten toispuoleista moniavioisuus käytännössä on. Lähes aina tälläisissä tapauksissa miehellä on oikeus useisiin vaimoihin, mutta vaimoilla ei useisiin miehiin. Kiinnostavaa. Aikamoinen epäsuhta, vai mitä siskot?

Joskus pohdin myös sitä onko taantuminen niinsanotusti "keskiajalle" mahdollista nykymaailmassa. Alueet joissa on sotatila ja kriisi, taantuvat uskomattomalla tavalla. Huonolla onnella mitä vain voi tapahtua, eivätkä hyvät olomme ole itsestäänselviä tästä ikuisuuteen. Melko hyytävä ajatus.

Dyykkaamisesta

Hortauksen lisäksi myös dyykkaus on nykyään buumi. Aika usein näkee kaupungin kaduilla mummoja mutta myös ihan siistejä keski-ikäisiä miehiä penkomassa roskiksia. Ammattimaisimmat viilettävät fillarilla suoraan seuraavalle roskikselle, eikä heitä voisi luulla dyykkariksi ainakaan ulkonäön perusteella. Mutta mutta, sepä tässä onkin veikeä juttu; yhä enemmän yhä parempaa tavaraa ja ruokaa heitetään roskikseen joka ikinen päivä joka ikisellä paikkakunnalla, eivätkä kaikki dyykkaa siksi että olisi pakko, vaan siksi että tuhlaus tekee pahoinvoivaksi.

Minä olen dyykannut aika paljonkin tavaraa; huonekaluja, polkupyöriä, kirjoja, lehtiä. Mutta viimeaikoina olen alkanut kiinnostua myös ruokien dyykkaamisesta! Kerran olen jo kokeillutkin; sain hyviä banaaneja ja rasiallisen kirsikkatomaatteja. Muutakin olisi ollut tarjolla, mutta minulla ei ollut kassissa tilaa sillä kertaa. Tosin kättäni en työntäisi tämän näköiseen puistoroskikseen, vaan valikoin turvallisempia kohteita.

Ruokien roskiin heittäminen nykyisessä mittakaavassa on minusta käsittämätöntä. Ekologista on käyttää ruoka mahdollisimman tarkasti hyödyksi ja sitten vasta ruoaksi kelpaamattomat tähteet laittaa kompostiin. Päivämäärien mukaan roskiin heittäminen on osittain tietämättömyyttä ja osittain välinpitämättömyyttä. Myös terveestä järjestä ja aisteihin luottamisesta on hiukan vieraannuttu. Jos ruoka ei näytä, haise, tunnu eikä maistu pilaantuneelta, se ei sitä ole, vaikka pakkauspäivämäärä sanoisi mitä. Lakikin taitaa asian suhteen olla liian tiukka...

Hortoilun horjuvat ensiaskeleet

Olen alkanut kiinnostua Hortauksesta taikka hortoilusta, miten vaan. Se on nykyään oikea buumi ja tarkoittaa villikasvien keräämistä ruoaksi. Minulla kasvituntemus rajoittuu suunnilleen nokkoseen, voikukkaan ja piharatamoon, joten ihan suuren suurta hortoiluretkeä en ainakaan ilman opastajaa voi tehdä.

Eilen päätin hakea ensimmäisen hortaushyppyselliseni puutarhasta; turvallisesti yrttipenkin vierestä. Yrttien lisäksi napsin ruohokentälle levinnyttä viinisuolaheinää, nokkosta ja voikukkaa. Niiden pienet babyversot on kuulemma parhaita ja täynnä superfoodin aineksia.

Popsin siis pihviä ja hortaa vuoron perään... mojovin tuntemuksin! Nimittäin kaikista varotoimista huolimatta nokkosen versoa puraistessa se iski takaisin ja pisti minua kitalakeen. Ainakin tunnin kitalaessa jomotti kiinnostava nokkostuntemus. Ei välttämättä paha, mutta veikeä! Yhden viinisuolaheinän lehden pureskeltuani vilkaisin jostain syystä toista alapuolelle; siellä majaili pieni etana! Yök, maha kääntyi ylösalaisin ja mietin olinko ehkä jo jauhanut jonkun etanan suussani muusiksi. Mikään ruokalaji ei saa minua niin pahoinvoivaksi pelkkänä ajatuksena, kuin etanan (tai osterien) syöminen! Olkoon vaikka miten marinoitu valkosipulissa (ja tämä ei ollut). En pessyt näitä kasvisaaliitani, koska ulkona oli satanut koko päivän, mutta ensi kerralla kyllä pesen.

Tänään piipahdin metsässä ja napsin koivun pikkuruisia lehtiä kitaani kuin hirvi. Kameran kanssa suuntaan katseeni useinkin kasvikuntaan ja etenkin monenlaisiin pikkuruisiin jäkäliin ja epämääräisiin möllyköihin. Nyt pitää ruveta opiskelemaan tätä alaa vähin erin ja syödä turvallista kotimaista Super Foodia koko tuleva kesä!

Mom

Älkää luulko että olen raskaana, nyt olen vain eläytynyt pienen lapsen huoltajan rooliin. Olin nimittäin yökylässä ystävättäreni luona ja sain seurailla kolmilapsisen perheen arkea läheltä. Seuraavana päivänä bongasin kirppikseltä Eve Hietamiehen Tarhapäivä-nimisen kirjan. Nappasin halvan pokkarin mielijohteesta mukaani ja nyt olen siis jatkanut tätä pienen lapsen kanssa sujuvaa arkea muutaman päivän. Olen todennut että se on mukavaa, etenkin kun kirjan voi laskea kädestään ja sitten taas palata kaikessa rauhassa, ilman että kukaan kiskoo tai huutaa siinä välissä palaamaan lapsiarkeen.

Samalla olen miettinyt vähän kateellisena miten hienosti lapsia nykyään osataan käsitellä. Itse taisin aikoinani olla niin väsynyt ja hukassa, että en paljon osannut filosofoida. Useimmiten siitä mentiin missä aita oli matalin ja karjuttiin pää punaisena kummatkin (lapsi ja minä) kunnes ääni lähti. Jos ajassa voisi matkustaa muuttamaan joitakin menneitä huonoja hetkiä, menisin sen tekemään. Lohdutuksekseni tiedän että useimmat ajattelevat varmasti samoin!

Pihatöitä

Nyt vasta, monta vuotta omenapuita omistaneena, olen oppinut leikkaamaan niitä! On leikattava tietenkin kuivat oksat, suoraan ylös tai alas sojottavat oksat, sekä liian terävässä kulmassa pääoksasta lähtevät. On harvennettava, otettava pois toisiaan hankaavat ja liian lähekkäin kasvavat oksat. Jos puita ei leikkaa, ne pääsevät rehottamaan valtoimenaan ja lopulta lehvästö on niin tiivis, hämärä ja kostea, että omenat homehtuvat ja saavat kaikenlaisia tauteja. Isoilla teleskooppileikkureilla olen sohinut sekä kotona, että mökillä ja tulokseen olen oikein tyytyväinen. Katsotaan millainen omenasato tänä vuonna tulee! Parina viime vuonna omenat ovat olleet rupisia ja muumiotautisia.

Tosin tuloksena on myös jumittuneet hartiat, joita kävin eilen pehmittämässä hierojalla.

Pää pyörällä ja kroppa lomalla

Kyllä sitä vaan pää menee pyörälle täällä Helsingin humussa! Olen käynyt pyhiinvaelluskohteessani Hagelstamin antikvariaatissa tehden pari Vanhaa kirjalöytöä, sekä löytänyt ihania pellavavaatteita, joita ei tuntunut vuosiin oleva saatavilla yhdessäkään Tampereen seudun liikkeessä! Nyt kun entiset vaatteet ei mahdu päälle, rento ja maanläheinen pellava on pelastukseni. Rakastanhan sitä muutenkin,  kuin vain painon muutoksen takia.

Olen myös tutustunut kahteen uuteen sukulaiseen, aivan uskomattoman hienoihin persooniin vieläpä. Olen saanut hiukan kissaterapiaakin ja sallinut itselleni kaksi palasta kakkua tämän kolmen päivän aikana. Matka tekee hyvää mielelle, joten kropasta nyt hetkellisesti viis...

Tien päällä taas

Viikonloppu meni tien päällä; 900 km tuli saldoksi. Kävimme mm Imatran valtionhotellissa (josta kuvia myöhemmin) ja Lappeenrannassa Matildan siskon haudalla. Nyt puran viikonlopun laukun ja pakkaan saman tien huomisaamua varten, sillä huomenna sinkoan Helsinkiin. Viuh Vauh!

Introvertti vai ekstrovertti

Näin Suomalaisessa kirjakaupassa kirjan Introverteistä. Aihe kai käsitteli pääasiassa työelämää, mutta kiinnostavaa silti! Onkin erityisen outoa, että työnhaussa ja työpaikoilla jotenkin itsestäänselvästi vaaditaan että jokaisen pitäisi olla kauhean ulospäinsuuntautunut ja avoin, osallistua ja avata suunsa kaikenlaisissa tilanteissa. Kaikki eivät sitä ole, eikä se tunnu mukavalta jos siihen pakotetaan. Usein esitetään väittämä, että jos koulussa vain tarpeeksi paljon ja tarpeeksi varhain pidetään esitelmiä tai lapset pääsevät muulla tavoin esiintymään, niin asia korjaantuu. Itse olen pikemminkin sitä mieltä, että pakotettu kouluaikainen esiintyminen aiheuttaa introvertille suuria pelkotiloja ja vielä pahempia lukkoja koko loppuelämäksi, kuin se että hän saisi rauhassa ja vapaaehtoisesti joko osallistua tai olla osallistumatta esiintymisiin. 

Tätä pakotettua kouluaikaista esiintymistä perustellaan sillä, että jokainen joutuu joskus tilanteeseen, jossa on pakko esiintyä. Onko todella näin? Introvertit eivät innokkaasti hakeudu tilanteisiin joissa olisi pakko esiintyä. Ekstrovertit pääsevät elämänsä aikana aivan taatusti hurjan monta kertaa esiintymään, vaikka tilaisuutta ei olisikaan! ;) Itse nautin usein hiljaisuudesta. Kuulin jostain hiljattain, että ihminen, joka ei osaa olla hiljaisuudessa, on jotenkin sairas. Tässä siis kaksi ääripäätä, joiden päät kolisevat yhteen aika ajoin. Ystävättäreni oli muuten kummissaan kun kerroin, että koen olevani introvertti. Vasta silloin tajusin, että olenkin aika ekstrovertti vain lähimpien seurassa, muuten olen vetäytyvä ja hiljainen ja omissa oloissani viihtyvä. Näin se taitaa olla monella muullakin.

Alusvaatteiden vaikeus

Niin monet kerrat olen toivonut löytäväni kaupasta silkkisiä alusvaatteita. Yleensä tilanne menee näin: menen kauppaan, etsiskelen nyreänä silkkiä tietäen jo valmiiksi, että se on turhaa. Kysyn  myyjältä apua; minulle kerrotaan, että silkki ei ole kestävä materiaali, että siksi siitä ei tehdä nykyään lainkaan alusvaatteita. (Enkä tarkoita aluspaitoja ja leggingsejä vaan ihan perusrintsikoita ja alkkareita.)

Sitten myyjä muuttuu miettiväksi ja kysyy että miksi haluan silkkiä, onko minulla joku allergia? Ei, (tässä vaiheessa kasvoilleni on muodostunut ääretöntä inhoa kuvastava ilme) minä vain inhoan tekokuituja! Loppuhuipennukseksi minut saatetaan viedä laamapaitahyllylle, joka sekään ei oikein vastaa sitä mitä etsin, ei todellakaan! Pitäköön laamansa, vaikka yrittävätkin esittää osaaottavaa. Minä olen vaikea asiakas, vaikkakin vain sen vuoksi että tarjonta on nykyään surkeaa!

Viimeksi hellyin ostamaan bambua. Niin no, onhan toki puuvillaa. Pitsit ja lycra tekevät niistäkin jotain muuta kuin pelkkää puuvillaa. Olenko minä mahdoton? Jos ruuaksi tarjottaisiin joka päivä ranskalaisia, maanantaina violetteja, tiistaina keltaisia, keskiviikkona ympyrän muotoisia ja torstaina palloja, perjantaina kolmikulmaisia, mutta aina vaan niitä samoja ranskalaisia kuitenkin, kun haluaisit palavasti vaikka pihviä ja salaattia! Eikö silloin ole vika tarjonnassa? Tietenkin marmattava nainen voi olla yksi miljoonasta, jota ei tarvitsekaan miellyttää. Minä nyt kuitenkin onnistun olemaan se yksi miljoonasta, joka miettii itse ompelevansa vintage-alkkareita silkistä jos tilanne ei muutu.

Oh-la-laa

Kuten hiukan yli vuosi sitten, edelleen pohdiskelen perinaisellisesti painoani. Viime vuonna paino nousi huhtikuusta marraskuuhun kilon per kuukausi! Sitten sain sen pysähtymään... Nyt paino kelluu paria kiloa alempana, kuin mitä se oli enimmillään, mutta en saa sitä laskemaan. Syön tosi terveellisesti ja olen ryhtynyt pitämään ruokapäiväkirjaakin. Myöskin harrastan jotakin liikkumista päivittäin ja pidän siitä liikuntapäiväkirjaa. Paperilla kaikki näyttää hyvältä, peilissä ei. 

Sain juuri ihanalta ystävättäreltäni kortin, jossa aivan osuvasti sanottiin:

"En haluaisi kehua, mutta mahdun vielä koruihin, joita käytin kouluaikoina..."

Väsytystaistelu keittokirjaa vastaan

Tällä kertaa yritin valmistaa macaroneja! Ihan perus vaniljamacaroneja, tietäen että kaikkien mielestä niitä on vaikea tehdä. Paljon harmia leivonnassa aiheuttaneen kiertoilmauunin päätin sivuuttaa ja väänsin tavallisen uunin hanat kaakkoon. Kaikki meni oikein hyvin. Senkin annoin itselleni anteeksi, että kunnon pursottimen puuttuessa suttasin taikinan pellille leivinpaperista kietaistulla pursottimella, joka tietysti aikaansai mielenkiintoisen muotoisia ja kokoisia macaroneja.

Uunissa muhi pellillinen hyvän näköisiä macaronhattuja, kunnes oli aika ottaa satsi uunista pois. Hattujen alla oli tapahtunut jotain mystistä aikaansaaden joka ikisen macaronin kohdalla lättymäisen leviämisen sivullepäin. Hm, maussa ei ollut vikaa mutta muotoa pitää vielä hioa tavalla tai toisella. En ole antanut periksi, ei sinne päinkään! Pää on jo täynnä uusia suunnitelmia...

Pelonsekaisin tuntein elokuvissa

Olin tänään katsomassa elokuvan "Edelleen Alice", joka kertoo 50-vuotiaasta korkeasti koulutetusta naisesta, joka sairastuu varhaisiän alzheimeriin. Elokuvan kertoja-minä oli Alice, sairautensa etenemisen herättämine tunteineen kamppaileva hämmentynyt ja peloissaan oleva nainen, joka normaalisti eläisi tässä iässä elämänsä parasta aikaa.

Suurimmaksi osaksi elokuva herätti jännitystä, pelkoa, hämmennystä, ahdistusta ja myötätuntoa, mutta hiukan myös huvittuneisuutta muutamassa kohdassa. Jollakin tavalla olin hyvin pettynyt siihen, että hän ei onnistunut päättämään päiviään itse. Se, mihin elokuva loppuu, ei ole Alicen ja hänen kaltaistensa loppu. Edessä voi olla vuosikausia yhä pahenevaa aikaa, yhä avuttomampaa, yhä tuskallisempaa. Jollain tapaa olisin toivonut, että Alicen elämän loppukin olisi näytetty. Siinä ei ole mitään hilpeyttä, ei mitään muuta kuin tuska siitä, että elämää ei voi lopettaa itse. Pahimmillaan lopussa odottaa pitkiä aikoja kun elintoiminnot eivät enää toimi; et voi enää niellä edes vettä tai yskiä limaa kurkusta, saati pyytää apua millään tavalla. Et pysty tekemään mitään, vain makaamaan ja odottamaan loppua ja helpotusta.

Loppujen lopuksi tiputus lopetetaan. Et saa ravintoa. Et saa vettä. Miksi? Koska elintoiminnot ovat niin lopussa, että elimistösi ei pysty ottamaan enää mitään vastaan. Väkisin tiputettu ravinto kerääntyisi tuskallisesti vain sisääsi. Siitä alkaa lopullinen odotus. Olet kuitenkin elossa edelleen. Ja ihminen pystyy olemaan elossa yllättävän kauan ilman tippaakaan ravintoa tai pisaraakaan vettä, vaikka onkin vuosikausien sairauden heikentämä!

Tätä sairautta pelkään enemmän kuin mitään muuta sairautta! Se on liian lähellä, liian todellinen ja liian hirvittävä, ollakseen vain sairaus jossakin elokuvassa. Kannattaa mennä katsomaan, jos aihe kiinnostaa. Sinällään elokuva ei kertonut ainakaan minulle mitään uutta aiheesta, mutta näkökulma on rankka. 

Ja vielä; haluaisinko itse tietää jos kannan tuota harvinaista geeniä varhaisiän alzheimerista? Haluaisin!

Luonnossa liikuskelua

Pääsiäisenä löysimme Hankoniemen! En ole koskaan edes tullut ajatelleeksi, miten paljon sodan jäljet näkyvät siellä. Maasto oli täynnä juoksuhautoja ja korsunjäänteitä, panssariesteitä ja bunkkereita. Kömmimme muutamiin bunkkereihin sisällekin. Useimmissa oli sellainen fiilis kuin paikka olisi jätetty tyhjilleen vain 10 vuotta sitten. Puuhellat, ilmanvaihtolaitteet, vesisäiliöt, kaivot ja lavuaarit olivat yllättävän hyvässä kunnossa. Tajusimme jälestäpäin että nämä bunkkerit ovat olleet takuulla käytössä vielä sodan jälkeenkin - tietyistä syistä. Kenties ne on autioituneet vasta 70-luvulla., kun Hankoniemi kuului jälleen kokonaisvaltaisesti Suomelle. Suosittelen visiittiä niille kulmille.

Kuvien maisemat eivät ole Hankoa hipaisseetkaan, vaan  kuvat on otettu viime vuoden toukokuussa jossakin eteläisen Suomen luonnonpuistossa. Nautin luonnossa hiippailusta! Matka tökkii usein siihen, että pyllistelen jonkun pikkuruisen kuvattavan vieressä muutaman tovin, mutta onneksi matkakumppani on tottunut ja ymmärtäväinen.

Takkimania + inventaario

Talvivaatteiden ja kesävaatteiden vaihtamisen aikaan mietin aina, että montakohan takkia minulla on, ja että tarvitsenko varmasti niitä kaikkia! Tänä keväänä päätin oikein laskea takkini. Inventaario siis. Tulos järkyttää mutta auttaa myös tekemään poistopäätöksiä. Sitä paitsi halusin tietää montako takkia olen ostanut uutena ja montako käytettynä!

Alunperin takki-inventaariota tehdessäni minua kiinnosti erityisesti vastuullisen kuluttamisen ajatus. Minusta on ekologisempaa ostaa esimerkiksi 10 käytettyä vaatetta kuin 5 uutta. Lisäksi olen erittäin innoissani Suomalaisten kehittämästä selluloosakuituisten tekstiilien liuottamisprosessista, jossa tekstiili muutetaan liuottamalla takaisin kuiduksi. Tämä kuitu voidaan sitten käyttää uuden vaatteen raaka-aineeksi! Kehitteillä on vielä muuntokuitujenkin liuottaminen, niin että esimerkiksi viskoosista saataisiin uutta kuitua. Kaiken huippuna nämä liuottimet eivät ole haitallisia ympäristölle. Loistava innovaatio!

Palataanpa vaatekaappeihini. Kuistilla on talvivaatekomero, eteisessä on kausi-käyttövaatteiden kaappi ja vierashuoneessa kaappi, jossa roikkuu pääasiassa kesävaatteita ja jakkuja. Vähän hirvittää julkistaa tuo takkien lukema, mutta ottakaa huomioon (ennenkuin tuomitsette kovin pahasti) että osa takeista on vanhoja; vanhin on ollut minulla 25-vuotta. Ja että tähän "takki"-kategoriaan lasken myös jakut, mp-takit, viitat ym. Ainoastaan sadetakit olen jättänyt pois laskuista. Niitä minulla on 2; toinen siistimpi kaupunkitakki ja toinen kauhea mutainen loimi, jota käytän ulkotyöprojekteissa. Niin, se lukema siis on 56!

Erittely; lempikauppani Gudrun Sjöden on onnistunut ujuttamaan kaappeihini 7kpl takkeja. Luullakseni kaikki on ostettu alennusmyynnistä. Yhden takin olen saanut mieheltäni, eli se on hänellä ollut käytössä joskus 70-tai 80-luvulla. Yhden takin olen ostanut kaveriltani (hän on ostanut kirpputorilta ja ilmeisesti takki on uniikki ja itse tehty esimerkiksi jossakin ompelukoulussa, päätellen hyvin erikoisesta ja vaikeasta kaavoituksesta). Armeijan poistomyynneistä olen ostanut 3 takkia. Yhden yli 50 vuotta vanhan pitkän sisäturkin olen ostanut kirpputorilta, talvipakkasia ja "metsäelämää" silmälläpitäen. Naapurilta olen saanut hänen äitinsä vanhan takin, joka on tyylikäs pitkä talvitakki, luultavasti 50-luvulta tai vanhempi. Yhden takin olen teettänyt ompelijalla (sukulaissuhde). Kaupan alennusmyynnistä olen ostanut 2 jugend-tyylistä jakkua. Yhden viitan olen saanut lahjaksi; ostettu Virolaiselta käsityöläiseltä ja toisen viitan olen ostanut teatterin puvuston poistomyynnistä. 31 kpl takkeja, jakkuja ym olen ostanut kirpputoreilta ja UFFilta (pääasiassa lyhyitä villakangas- tai sekoite-vintagetakkeja sekä painokuvioituja 60/70-luvun kesäisiä vintagetakkeja.) Yhden toppatakin olen ostanut 15 vuotta sitten ja käytän sitä edelleen luonnossa liikkuessani. Toisen kevyt-toppatakin (vintage) olen ostanut hymyssä suin UFF:lta. Yhden takin olen ostanut 10 vuotta sitten The Earth Collection-kaupasta. Lisäksi omistan kaksi vintage mp-nahkatakkia ja yhden uuden topatun ja turvakovikkeilla varustetun mp-takin.

Huh. Ottipa koville! Mutta tämän jälkeen olen siis tehnyt poistoja. Huraa! Tästä lukemasta on nyt poistunut tai poistumassa (fyysisesti ne ovat odottamassa vierashuoneen tuolilla) 8 takkia. Olen saanut suurimmalle osalle saattohoitokodiksi ystävien tai sukulaisten vaatekaapin. Loput lahjoitan UFFille. Nyt olen jatkossa tarkkana takkien kanssa; taidan jättää kirppikselle muutaman seuraavan houkuttimen ihan suosiolla. Olo on jotenkin puhdistunut ja keveä ja kaapeissa on tilaa hitusen enemmän!!

Taitaa toimia

Todellakin kannatti lukea se köyhäilykirja! Kukaan minut hyvin tunteva ei varmasti usko, vaikka totta se on, että viime viikonloppuna ollessani Turussa nukketalo-, antiikki-, ja käsityömessuilla, ostin vain yhden nukketaloesineen ja muutaman joulukortin käsityöpuolelta.

Oikeastaan nukketalo-osasto oli aikamoinen pettymys! Eikö messuilla kukaan todellakaan myy Reuttersin laadukkaita esineitä? Muista laadukkaista merkeistä puhumattakaan? Tai sellaista huonekaluja tai tilpehööriä, joka ylittäisi laatu- ja kauneusvaatimukseni? No, se yksi sentään löytyi; sitä varten oikeastaan messuille meninkin. Löysin nimittäin keinutuolin, talonpoikaisen ja muka kamalan kuluneen, eli leikisti ihastuttavan antiikkikeinun. Nukketalon vaari kaipasi omaa tuolia ja minähän sen hänelle hankin. 

Käsityöpuolella oli kaksi kojua, joiden luona hullaannuin. Toinen kuului kuvataiteilijalle, jonka kuvamaailmassa oli jotakin Elsa Beskowin ja Martta Wendelinin kaltaista nostalgista kauneutta. Häneltä ostin kortteja jouluksi. Toinen koju taas kuului sykähdyttäviä vaatteita myyvälle taiteilijalle! Vaatteet olivat Ewa i Wallan tyyliä muistuttavia, vanhanaikaisia mutta silti mielikuvituksellisia ja uusia. Niissä oli pitsiä, rimpsua ja nauhaa, harmaita sekä puuterisia sävyjä ja haalistumia. Otin käyntikortin mukaani, jotta voin netissä ihailla lisää ja joskus ehkäpä tilatakin oikeasti jotain.

Antiikkipuolen kiertelin läpi ihan tyytyväisenä, mutta ostohalujen heräämättä. Kunpa tämä fiilis jatkuisi ensi-innostuksen jälkeenkin! (Voi niitä aikoja kun kaikki kivat esineet/astiat/kirjat jne teki mieli hankkia omaksi!)  Taitaa siis toimia hyvin tämä uusi herääminen siihen että vähän on paljon...

Köyhäilyä käytännössä

Olin viime viikolla Tampereella lempidivarissani, josta löysin halvan pikku kirjasen, "Tyylikkään köyhäilyn taito"! Olen ahminut sitä viikonlopun aikana ja miettinyt miten se sopii omalle kohdalleni. Kieltämättä olen ostohamsteri, mielestäni oikein pahakin sellainen välillä. Mutta osaan myös kierrättää, vaihtaa, dyykata jne. Niin ja periaatteessa tehdä paljon myös itse, (jos vain viitsin).

Kirja antaa paljon ajattelemisen aihetta. Tarvitsenko todella sen kaiken, jota halajan ja kerään ympärilleni? Todella onnellinen on se, joka ei pelkää menettävänsä (työtä, omaisuutta ym materiaan liittyvää), vaan osaa elää rennosti ja pystypäin ilmankin. Työpaikan menettämisen pelkoa en ole koskaan oppinut, sillä vakituista paikkaa minulla ei ole. Siinä mielessä olen hyvin onnellinen. En stressaa asiaa lainkaan! Työtä tulee ja menee. Elämäni ei ole rakentunut työ-identiteetin varaan.

Mutta jonkinlainen omaisuuden menettämisen harjoittelukin voisi olla hyväksi. No, onhan minulla sisäinen "stoppari" keräysvimmankin kanssa; muutun ahdistuneeksi jos koen, että tavaraa on liikaa. Esimerkiksi puhelimia, käsilaukkuja, puuterirasioita, hajuvesipulloja ja useimpia tekstiilejä minulla on nyt tarpeeksi, enkä niitä enää hamstraile. Tällä hetkellä minua kuitenkin vaivaa vaate-, kirja-, sekä nukketalovimma! Nukketaloon olen antanut itselleni luvan ostaa huonekaluja ja esineitä, niin kauan kuin talo tulee täyteen. Vaatteitten ja kirjojen edessä olen voimaton...

Sisäinen auringonpaisteeni ei onneksi liity yhtään tavaran omistamiseen tai haalimiseen. Minulle aurinkoinen olotila koostuu ihmissuhteista, terveydestä, ympäröivästä luonnosta tai miljööstä, sekä sukujuurista. Lisäksi pohjattomasta mielenkiinnosta monia asioita kohtaan, uteliaisuudesta elämää ja tulevaisuutta kohtaan, pyrkimyksestä elää hyvää elämää ja siitä että voin ilahduttaa ja auttaa voimavarojeni mukaan muita ihmisiä.

Lumikellot kukkii!

Viikonlopun viettoon lähtiessäni ihmettelin kun lumikellon nuppuja pilkisteli kukkatarhasta lumen seasta. Sunnuntai-iltana lumi oli kadonnut ja lumikellot kukkivat! Kevään herääminen ihastuttaa aina yhtä paljon! Nyt odotan innolla millaisia tulppaaneja tarhaan piilotinkaan syksyllä...

Viikonloppu oli muuten aika extreme! Liikuimme Porin liepeillä; Reposaaressa, Mäntyluodossa ja Yyterissä. Tuuli kävi mereltä niin kovaa, että koko ajan kuulosti siltä, kuin juna kulkisi vieressä. Tarkistin säähavainnot netistä; tuulen nopeus 17m/s ja puuskissa 22m/s!! Yhden kerran pipo lensi päästä, muutaman kerran nojauduin tuulta vasten, enkä nähnyt kunnolla kun silmät olivat täynnä vettä. Kuvatakaan ei joka kohdassa voinut, kun tuuli heilutti kameraa liikaa.

Silti näimme meressä muutaman surffaajan!

Hyvästi Ottelin, Bidbäck ja Schreck...?

Kuten olen jo kertonut, olen sukututkimuksen merkeissä kiinnostunut hautausmaista. Vanhat hautausmaat ovat täynnä todella hienoja muistomerkkejä ja tarinoita. Joskus kuitenkin näky on surullinen tai jopa suututtava, kuten alla olevissa kuvissa, jotka on otettu Pälkäneen vanhalla hautausmaalla. Alue on rajattu kiviaidalla, eikä siellä ole enää paljonkaan hautamuistomerkkejä jäljellä, mutta maaston muodoista, arkun kokoisista vajoamista, voi päätellä alueen olevan täynnä vanhaa kansaa. Näitä hautoja on kohdannut ainakin viimeksi myrskytuho, mutta mitä lie sitä ennen, kun hautausmaan kumossa ja rikki olevat hautakivet ja -ristit ovat selvästi olleet kauan huonolla hoidolla. Pelkään, että kaatuneet ja katkenneet muistomerkit kannetaan pois, kaatopaikalle, kuten seurakunnilla niin usein on tapana. Toivoisin että ne sijoitettaisiin edes aidan viereen pystyyn, niin että niitä voisi edelleen katsella.

Tuulahdus Tukholmasta

Lähden aina mielelläni matkalle jos vaan voin! Niin nytkin tälle Tukholman minireissulle. Otimme rauhallisesti, emme siis juosseet itseämme läkähdyksiin vanhan kaupungin kiehtovuudesta huolimatta.

Söimme laivan buffetissa (hieman liikaa). Hinta alkaa kyllä olla sietokyvyn ulkopuolella; 41e!! Ymmärtäisin sen jotenkin jos puitteet olisivat keisarilliset ja ruoka olisi taivaallisesti laitettua herkkua ja sitä olisi loputtomasti, mutta nyt pöydissä oli yllättävän paljon purkista kumottuja yksinkertaisia ruokalajeja; fetaa, sieniä, soijarouhetta, siemeniä, hedelmäpaloja jne.

Tukholmassa oli valitettavasti harmaa ja sateinen sää. Kevät ei ollut kovin pitkällä, vain yhdessä paikassa näin lumikelloja kukkimassa ja kahden talon edustalla oli narsissiruukkuja.

Nukketalolaiset saivat tiffanylampun, kultakoristeisen punaisen kahvikaluston yhdelle hengelle, sekä aamiaistarjottimen hunaja- ja hillopurkeilla tuliaiseksi. Itselleni ostin kaksi huivia sekä pienen parfyymisetin. Suklaaseen en sortunut matkalla kertaakaan!