.

.

16.4.2021

Päivien kulkua


Huoneet kylpevät auringonvalossa. Miten ihanaa!
Fico di Amalfi ja Tuberosa tuoksuu ranteissa.
Jossakin taustalla Loiri valittaa hiljaa miksi naiset aina rakastuvat renttuihin... 





Portailla on niin kuuma, että voisi kuvitella elävänsä jo kesäkuuta.
On aika sahata omenapuut loppuun, kuljeskella sakset kädessä pensaalta toiselle. Nyt on valkoherukan myös aika lähteä, sekä morsiusangervoista yhden. Vanhat Syreeninkannat täytyy poistaa ja yksi räytyvä mustaherukka aivan väärästä paikasta. Mieli liitää jo niissä söpöissä pensaissa, joita voi istuttaa tilalle. Pala palalta vanha puutarha on muuttumassa oman näköiseksi.

Samaan aikaan suvun menneisyys vaivaa mieltä yötä päivää. Unissani selaan kortistoja yhä uudelleen. DNA-testi on viimein tilattu, enkä malttaisi odottaa enää yhtään.

 

15.4.2021

Pink

 

Vaalenapunainen vetoaa minuun juuri nyt. Kukat maljakoissa on vaaleanpunaisia, huulipuna on vaaleanpunaista, äitin kutoma vaaleanpunainen poppanaliinakin pääsi pöydälle juuri.






Nyt eletään juurikin sitä veitsenterän levyistä aikaa, kun sisäelämä muuttuu ulkoelämäksi. Se tuo tietyn rauhattomuuden, kun ei oikein tiedä olisko sisällä vai ulkona. Kun menee ulos, niin hetken päästä on vähän kylmä ja sisällä taas tuntuu siltä, että elämä on ulkona! 



14.4.2021

Eesti Rahva Muuseum


Upea Eestin kansallismuseo Tartossa!
Tekstiilejä niin paljon, että silmissä vilisee. Vanhaa esineistöä, arkeologiaa, taidetta ja ihan kaikenlaista loputtomiin. Varaa aikaa täällä käyntiin mielellään pari päivää, tai käy vain katsomassa joku osa-alue. Itse yritin haukata liian suuren palan kakkua ja uuvuin jo ennen puoliväliä.
























 

13.4.2021

Multitaskaus ja hätäjarru

 

Kevät on toivon aikaa. Aina siitä hetkestä lähtien, kun aurinko alkaa paistaa kirkkaammin ja lämpimämmin, kun räystäät alkavat tippua, lumihanget madaltua, linnut laulaa ja muuttolinnut huudella tervehdyksiään yläilmoista.

Sitten ollaan äkkiä siinä hetkessä, kun lämpömittari näyttää viittätoista astetta ja leppeä tuuli tuntuu lehmän henkäykseltä. Semmoinen päivä oli eilen. Siitä tietää, että ollaan voiton puolella.

Sisällä pöly alkaa näkyä ja häiritä yhä enemmän. Vaikka siivoamista yrittäisi miten vältellä, lopulta on pakko tarttua rättiin tai moppiin. Pienet ituset kasvavat ikkunalla melkein silmissä. Malttamaton puutarhan omistaja on saapastellut jo moneen kertaan zoomaamassa kasveja toinen toisensa perään, tutkien mikä niistä on hengissä vai onko talvi sittenkin vienyt jonkun mukanaan.



Joka media suoltaa ihania kuvia tulppaanikimpuista ja kesäkuntoon tuunatuista kasvihuoneista. Kaikki kuhisevat ja suunnittelevat kesää. Luonto, eläimet, ihmiset.

Tässä innossa helposti solahtaa suunnittelemaan liikaa kaikkea. Huomaa äkkiä multitaskaavansa aivan innolla ja lopulta on ihan pyörällä päästään. Henkäise hyvä ihminen ja stoppaa hetkeksi! Elämä ei valu ohitsesi, vaikka et teekään elämäsi joka ikisenä päivänä neljäätoista hyödyllistä asiaa ja suunnittele seuraavia. 

Elämä ei ole pilalla, vaikka viettäisit päivän sohvalla loikoillen ja lehtiä selaillen tai ihan vaan mietiskellen. Yksi päivä turhuuteen voi olla yksi päivä muistoihin. Lopulta sitä ei kuolinvuoteellaan tai taivaan porteilla kukaan ruksaa kaavakkeeseen että tiskasinko joka päivä, pesinkö pyykit ja suoritinko kaiken ajallaan. Painoarvoa on ihan toisenlaisilla päivillä ja hetkillä. 

Tänään havahduin siihen, että multitaskasin ihan kärppänä. 
Piti vetää hätäjarrua ponnekkaasti.
Olisko nyt aika vain olla?




12.4.2021

Herkkää


Herkkiä aikoja.
Mies kysyi: Miltä nyt tuntuu?
Äh, en tiedä. Haluaisin pysäyttää ajan ylipäätään.
En ole enää varma, haluankokaan elää ikivanhaksi. En kestä kaiken rakkaan muutosta ja rakkaiden menetyksiä. Täytyy hetken vetää henkeä ja miettiä.




 

11.4.2021

Omakuva


Vähän sisäänpäinkäpertyneitä mietteitä ollut tässä viimepäivinä. Tietynlaisen käännekohdan elämistä, ikäkriisiäkin. Mitä on ollut tähän asti ja mitä tästä eteenpäin?

Jos elän yhtä pitkään kuin pappa, eloa on jäljellä 11 vuotta. Jos yhtä pitkään kuin esi-äidin veljentytär, jäljellä on 62 vuotta.

Pitäisikö tehdä lista siitä, mitä haluaa vielä loppuelämässään tehdä? Ehtiikö lukea edes kaikkia oman kirjahyllyn kirjoja läpi? Kannattaako Anna-sarjaa säilytellä, jos sitä ei enää lue?

En tunne olevani juurikaan vanhempi kuin 20 vuotta sitten. Ehkä hieman vetreämpi olin 30 vuotta sitten. Mutta 40 vuotta sitten olin ihan yhtä introvertti, herkkä, omissa oloissani viihtyvä, vanhoja juttuja rakastava, visuaalisen kauneuden ja tarinoiden huumaama. Että sikäli se sama yhä.



 

10.4.2021

Lakeus

 

Jos pitäisi valita merkityksellisin paikka maailmassa, niin valitsisin Etelä-Pohjanmaan lakeuden. Vaikka tulvat eivät riehukaan enää kuten lapsuudessani, latomeri on kuivunut lähes olemattomiin ja reunamille on kaavoitettu yhä enemmän asuntoalueita ja liikekiinteistöjä. Voi vain sanoa, että mikään ei ole kuten ennen. Mutta rakastan sitä silti!

Kouluaikana vihasin sitä ikuista vastatuulta. Eikä ole olemassa mitään ankeampaa, kuin syksy lakeudella, kun kynnöspellot tekevät koko maisemasta mustan ja taivas on pilvessä ja ilma täynnä vettä, tihkua, sadetta tai myrskyä. Muistan yhden syksyn, kun puolitoista kuukautta satoi vettä joka ikinen päivä! Se oli sieluun asti jäytävää ankeutta!

Mutta talvella valkoiset pellot, ikuisuuksiin jatkuva tähtitaivas, revontulet ja tähdenlennot tai sakea hiljainen lumisade lämmittävät sielua kummasti. Kevään tuoksut, lintujen kuhina, kasvien herääminen ja paikoittaiset pienet tulvat tuntuvat niin kotoisilta ja se aika on täynnä toivoa. Kesällä ei ole mitään parempaa, kuin kaunis tuulessa aaltoileva vilja loputtomilla pelloilla ja suomifilmimäinen auringonpaiste kaiken yllä. Ei mitään!

Kaiken lisäksi kaiken yllä leijuu historia. Nämä ovat esi-isien raivaamia lakeuksia, täällä heidänkin sydämensä on sykkinyt; vihannut ja rakastanut tätä kaikkea. Tämä on jatkumo! Sielun koti.








9.4.2021

Kun sielua pakahduttaa


Jotenkin kevät tuo sen pakahduksenkin taas voimakkaampana. Kun kaikki valo ja lämpö ja kauneus alkaa hiipiä taas ympärille. En millään tahtoisi luopua mistään vuodenajasta! Kesä saisi kestää 10 kuukautta, mutta kun talvikin on ihana! Kevät kaiken odotuksineen ja syksy talvilevolle laskeutumisineen...

Mietin tässä yks päivä, miten kiinni olen tässä maailmassa! Kauneutta on niin paljon. Olen kiinni linnunlaulussa, auringonpaisteessa, sateenkaarissa, vesipisaroiden kimmellyksessä. Suloisissa pienissä luonnon otuksissa. Mutta sen lisäksi niin kiinni etenkin vanhassa arkkitehtuurissa, muotoilussa, tekstiileissä, kaikessa maallisessa upeudessa. Rakkaista ihmisistä puhumattakaan! Sehän on itsestäänselvää. He ovat sekä täällä, että tuonpuoleisessa...

Kun samaan aikaan en haluaisi itsekään olla täällä. Juurihan sanoin, että olen täällä niin kiinni, kyllä kyllä. Tarkoitan, että en tahtoisi olla ainakaan koko aikaa tässä ajassa. Mitä enemmän seuraan juurieni kiemuraisia teitä, sitä enemmän haikailen sinne jonnekin. Kunpa saisin tavata heidät! Kaipaisin potkutella paapan paappani Tuomaan kanssa kelkalla Jalasjärven teitä 1920-luvulla. Mennään katsomaan poikia. Tai käymään myllyllä, sillä omalla rakkaalla höyrymyllyllä, Jokipiin sillanpielessä.



Tai lähtemään Susanna Elinan kanssa Ameriikkaan, niinkuin hän 19-vuotissyntymäpäivänään päätti tehdä, vuonna 1902. Michiganiin, Ironwoodiin, jossa suomalaisia oli vuonna 1920 jopa 25%. Tammikuussa lähdettiin matkaan ja jännitti! Suuri maailma odottaa meitä, ties mitä kaikkea voi tapahtua! Ja niin tapahtuukin. Seuraavana vuonna Susanna Elina menee naimisiin suomalaisen Matin kanssa. Laimi Maria syntyy vuoden päästä ja sitten palataan Suomeen. Miten ihanaa onkaan henkäistä lakeuden puhtaita tuulia niiden pölyisten, pimeitten ja vaarallisten kaivosten jälkeen! Mutta kyllä ne metsät siellä vaan on mahtavia. Niistä lännen lokareista mahdetaan tehdä vielä lauluja!



Tai kurkkia paapan isän Tuomas Vihtorin selän takaa, kun se käy morsianta tapailemassa Seinäjoella. On niin rakastunut ja jääräpäinen! On rakentanut oman polkupyörän puusta, jotta voi ajaa koska huvittaa Jalasjärveltä Niemistönmaalle. Kuinkahan monta kymmentä kilometriä sekin tekee! Mutta sinne vain on päästävä, minkä töiltään ehtii. Sitä Sannaa se kattelee, vaikka kaikki luulee, että Sofiaa, nuorempaa siskoa. Mitäs se kellekkään kuuluu, huiputetaan niitä vähä! Sanna se on kaunis ja aikaansaapa nainen. Kuusi vuotta vanhempikin, mutta mitäs nyt siitä. Niin sitä vaan jyryytellään kärryteitä pitkin pää sekaasin ja syrän sykkyrällä. Ja niin se pappikin aamenen sanoo, herran vuonna 1896. Ja Tuomas Vihtori täyttää heti perään 21.



Tai ihmetellä mitä se Kreetta oikeen meinaa. Värjärinleski, jolla on pari lastakin sen värjärivainaan kanssa. Sepä mennä tormuuttaa naimisiin uudelleen, vähän päälle kolmikymppisenä, vaan erohan siinä tulee! Johan on, eipä ole kuunaan kuultu. Mutta niin se Turun tuomiokapituli sen eron vaan määrää tasan neljän vuoden avioliiton jälkeen kesäkuussa 1895. Se kävi niin nopiaa että en oikein tarkasti näe, mitä siellä on oikein hosuttu. Vaan painavat on syyt, ei voinu erota jos ei huvittanu olla yhdessä. Siihen se Kreetta jää teini-ikäisten lastensa kanssa, talon maalle asumaan vielä vuodeksi. Vaan poishan siitä on muutettava, kun uusi emäntäkin jo heti eron jälkeen taloon tuotiin!



Mutta voi jee, ainakin sen Arvon mukaan on lähdettävä, kun sekin sinne Ameriikkaan hinkuu, vaikka isänsä ei päästäisi. Kyllä se on niin, että ei sinne kannata lähteä! On sitä ennenkin siellä käyty. Sitä on kaikista suvuista joku tai montakin lähtenyt ja jäänyt taikka palannut. Joku ryöstetty jo heti maahan saapuessa ja jollakin ollu parempi onni. Kuinka käynee Arvo, mihinkäs me oikein joudutaankaan tässä vielä? Seikkailumeininki tuntuu olevan kova nuorella miehellä! Sitä ei oikein Kanada taida piisata, pitää päästä näkemään Ameriikan yhdysvaltoja kun kerran täälä asti ollaan. Mutta passi ei sinne asti riitä ja rahankin kanssa on niin ja näin. No, kyllä hätä keinot keksii! Mehän kavutaan junan alle ja mennään jäniksenä! Sehän se on yleisempiki tapa täällä päin; on oikein sellaisia junapummeja, jotka elää junilla kulkien edes takasin, eikä maksa mitään. Niin että eiköhän mekin! Vaan huonostihan siinä kävi. Kiinni jäätiin ja kotiin lähetettiin! On se noloa ja isäkin kohdattava vielä. Vaan kyllä se vähän selkäpiitä karmi siellä preerialla kulkea pimeässä kohti jotakin nuotiotulta ja kuunnella kalkkarokäärmeitten kalinaa ympärillä! Huh huh...



Kun muutettiin Jalasjärveltä Seinäjoelle, Yrjö oli 12, sisaruksista toiseksi vanhin. Isän isä ei millään haluaisi, että muutetaan, mutta kyllä on nyt niin hyvä paikka meille äitin suvun mailta annettu, että sinne vaan mennään. Ja onhan se niinkuin suuremmassakin maailmassa oltaisiin; on kauppalakin ihan kivenheiton päässä! Äitin sukua asuu ympärillä. Isä laittaa komean talon lakeuden laidalle. Tosin sitä lakeutta halkoo pian juna, kun rata rakennetaan aivan siihen silmien alle. Kyllä se on ihmeellistä! Pikkuveljet siellä juoksis junan perään aiva alvariinsa, jos ei niitten perään kattoisi. Vaan sotilashommat ne vetää Yrjöä puoleensa. Suojeluskunnassa ollaan tiiviisti ja lopulta se tie vie heimosotaankin Venäjän puolelle. No, se otti kyllä koville. Ei ole kunto oikein entisensä. Yskittää ja heikottaa. Kunhan kesä tulee, niin kaikki muuttuu paremmaksi! Aivan varmasti. Juhannus 1920 on viimeinen jonka Yrjö elää. Kuun lopussa on lähdettävä, vaikka millään ei haluaisi. Äiti itkee ja isänkin silmäkulmassa kiiltää. Siskot ja veljet, älkää jääkö kaipaamaan, eläkää te eteenpäin vaan! Kyllähän me siellä toisella puolella sitten nähdään kun sen aika tulee...



On Tapaninpäivän aamu 1938. Tuomas Vihtori vetää raskaasti pompan päälleen ja astuu ulos. Katselen vanhan miehen vielä ryhdikästä olemusta, joka kuitenkin ihan kuin aavistuksen olisi nyt painunut kumaraan. Henkäisee hetken ulkoportailla pakkasessa. Näin se elämä heittelee. Täytyy käydä pojan luona sanomassa, että niin se äitiskin sitte viime yönä kuoli... Vaikka minä aina ajattelin, että se Sanna jäis tänne mun jälkeeni. On niin outoa. Yksinkö sitä tässä vielä pitää jatkaa? Onneksi on tuvassa nuorta polvea, uutta elämää. Martan lapset jatkaa tässä sitte... niin ne tässä jatkaa. Mitäs me vanhat enää. Ja raskain askelin astuu tielle, kulkee kohti punaista mökkiä jonkun matkan päässä. Raskas on matka sellaista sanomaa viemään.

 

8.4.2021

Inkan nauhateollisuusmuseossa


Virtain Killinkoskella on mahtava elämyskokonaisuus vanhassa tehdasmiljöössä.
Kyseessä on usean eri museon, taidegallerian, kahvilan, kirpputorin ja nauhakaupan yhdistelmä.
Lisäksi miljöö on hieno!

Ja joka kerta viimeistään nauhateollisuusmuseon jälkeen tekee mieli ostaa jotakin nauhakaupasta. Kengännauhoja aina tarvitaan, olisiko tästä laukun hihnaksi, mitäs kaikkea täältä löytyykään...