Kevät on toivon aikaa. Aina siitä hetkestä lähtien, kun aurinko alkaa paistaa kirkkaammin ja lämpimämmin, kun räystäät alkavat tippua, lumihanget madaltua, linnut laulaa ja muuttolinnut huudella tervehdyksiään yläilmoista.
Sitten ollaan äkkiä siinä hetkessä, kun lämpömittari näyttää viittätoista astetta ja leppeä tuuli tuntuu lehmän henkäykseltä. Semmoinen päivä oli eilen. Siitä tietää, että ollaan voiton puolella.
Sisällä pöly alkaa näkyä ja häiritä yhä enemmän. Vaikka siivoamista yrittäisi miten vältellä, lopulta on pakko tarttua rättiin tai moppiin. Pienet ituset kasvavat ikkunalla melkein silmissä. Malttamaton puutarhan omistaja on saapastellut jo moneen kertaan zoomaamassa kasveja toinen toisensa perään, tutkien mikä niistä on hengissä vai onko talvi sittenkin vienyt jonkun mukanaan.
Joka media suoltaa ihania kuvia tulppaanikimpuista ja kesäkuntoon tuunatuista kasvihuoneista. Kaikki kuhisevat ja suunnittelevat kesää. Luonto, eläimet, ihmiset.
Tässä innossa helposti solahtaa suunnittelemaan liikaa kaikkea. Huomaa äkkiä multitaskaavansa aivan innolla ja lopulta on ihan pyörällä päästään. Henkäise hyvä ihminen ja stoppaa hetkeksi! Elämä ei valu ohitsesi, vaikka et teekään elämäsi joka ikisenä päivänä neljäätoista hyödyllistä asiaa ja suunnittele seuraavia.
Elämä ei ole pilalla, vaikka viettäisit päivän sohvalla loikoillen ja lehtiä selaillen tai ihan vaan mietiskellen. Yksi päivä turhuuteen voi olla yksi päivä muistoihin. Lopulta sitä ei kuolinvuoteellaan tai taivaan porteilla kukaan ruksaa kaavakkeeseen että tiskasinko joka päivä, pesinkö pyykit ja suoritinko kaiken ajallaan. Painoarvoa on ihan toisenlaisilla päivillä ja hetkillä.
Tänään havahduin siihen, että multitaskasin ihan kärppänä.
Piti vetää hätäjarrua ponnekkaasti.
Olisko nyt aika vain olla?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti