Jos pitäisi valita merkityksellisin paikka maailmassa, niin valitsisin Etelä-Pohjanmaan lakeuden. Vaikka tulvat eivät riehukaan enää kuten lapsuudessani, latomeri on kuivunut lähes olemattomiin ja reunamille on kaavoitettu yhä enemmän asuntoalueita ja liikekiinteistöjä. Voi vain sanoa, että mikään ei ole kuten ennen. Mutta rakastan sitä silti!
Kouluaikana vihasin sitä ikuista vastatuulta. Eikä ole olemassa mitään ankeampaa, kuin syksy lakeudella, kun kynnöspellot tekevät koko maisemasta mustan ja taivas on pilvessä ja ilma täynnä vettä, tihkua, sadetta tai myrskyä. Muistan yhden syksyn, kun puolitoista kuukautta satoi vettä joka ikinen päivä! Se oli sieluun asti jäytävää ankeutta!
Mutta talvella valkoiset pellot, ikuisuuksiin jatkuva tähtitaivas, revontulet ja tähdenlennot tai sakea hiljainen lumisade lämmittävät sielua kummasti. Kevään tuoksut, lintujen kuhina, kasvien herääminen ja paikoittaiset pienet tulvat tuntuvat niin kotoisilta ja se aika on täynnä toivoa. Kesällä ei ole mitään parempaa, kuin kaunis tuulessa aaltoileva vilja loputtomilla pelloilla ja suomifilmimäinen auringonpaiste kaiken yllä. Ei mitään!
Kaiken lisäksi kaiken yllä leijuu historia. Nämä ovat esi-isien raivaamia lakeuksia, täällä heidänkin sydämensä on sykkinyt; vihannut ja rakastanut tätä kaikkea. Tämä on jatkumo! Sielun koti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti