Kirjan lumo

Minulle kirja on yksi tärkeimpiä esineitä elämässä. Nimenomaan paperinen fyysinen kirja, ei mikään e-kirja tai äänikirja. Kirjan ulkonäkö, tuntu, tuoksu. Lehtien väri, paksuus, karkeus, tekstin fontti, tiheys, koko, kuvien laatu ja määrä tai puuttuminen. Mutta kaikkein tärkeimpiä ovat ne sisäiset kuvat, joita kirja herättää! Voisin hyvin elää ilman musiikkia, mutta en ilman kirjoja. Olen lukenut lähes elämäni jokaisena päivänä, siitä saakka kun opin lukemaan. Olen pitänyt lukupäiväkirjaa, täyttänyt Reader's journalia, värittänyt kirjojen kuvia, alleviivannut, hidastellut ja makustellut. Rakastanut tai inhonnut kulloistakin kirjaa. Nykyään annan itselleni luvan lopettaa huono kirja kesken. Tosin jos kirja ei ole kovin paksu ja luen sen nopeasti, annan sille mahdollisuuden petrata.

Lapsena ensimmäinen kirja, jota rakastin suuresti, oli Richard Scarryn Iloinen sanakirja. Luin sen pari vuotta sitten uudelleen ja minusta tuntui, että pääsin osittain samoihin tunnelmiin, kuin pari-kolmevuotiaana. Seuraava suuri kirjarakkaus oli ehdottomasti Tove Janssonin Muumilaakson marraskuu! Muistan yhä sen ensimmäisten sivujen herättämän tunnelman. "Lähtö tulee hypyn lailla." En osaa ikinä siteerata mitään, mutta tämä on syöpynyt minuun. Se kertoo Nuuskamuikkusen päätöksestä purkaa teltta ja lähteä kulkemaan. Väritin sen kuvia kapeilla tusseilla. Se on luettu niin moneen kertaan, että sen sivut on kuluneet pehmeiksi. Rakastan sitä tarinaa yhä aikuisenakin.

Pidän kaikenlaisista kirjoista! Lyhyistä kertomuksista, pitkistä kertomuksista, tositarinoista, muistelmista, elämäkerroista, filosofeeraamisesta, tieteestä, runoista, kauniista satukirjoista, oppaista, terveyskirjoista, ruokakirjoista, joulukirjoista, historiasta, voi niin kaikenlaisesta! Yksi kirjalaji kuitenkin herättää lähes puistatuksia; venäläiset klassikot. Juutun niihin kuin kärpänen tahmaan. Tavaan nimiä ja koetan pysyä kärryillä, eikä siitä tule mitään. Mutta yllättäen rakastan samoja klassikoita teatterin lavalla! Joku muu on vähän ensin pureskellut niitä ja henkilöhahmot on helpompi pitää koossa.

Ja sitten on vielä yksi asia, joka kirjoissa kiehtoo; niiden ikä! Vanhin kirjani on 1680-luvulta. Se on erään esiäitini painettu ruumissaarna. Vanhoissa kirjoissa on myös lähes aina eräs erittäin kiinnostava puoli; niiden ensilehdille ja kansiin on kirjoitettu omistajien nimiä ja vuosilukuja. Esimerkiksi eräässä kirjassani on merkintä: "Helena Granström äger denna bok. Anno 1788" Helenan jälkeen kirjan omisti merkintöjen mukaan "Alexander Husgafvel 1862." Kun pitelen sellaista kirjaa kädessäni, voin melkein matkata noiden ihmisten luokse. Monta kertaa olen onnistunut löytämään netistä paljon tietoa heistä. Se jos mikä olisi kirjan arvoinen tarina! "Thilda kirjasalapoliisina."