Pidän lapsista tietyin varauksin

 

Luinpa tuossa taas narinaa siitä miten jonkun lapsi ei ole tervetullut ravintolaan. Ymmärrän sen. Siis sen, että lapset ei ole tervetulleita ihan joka paikkaan - taikka varauksin ovat. Ihan kuten miehet ei ole tervetulleita joka paikkaan, tai naiset ei ole tervetulleita joka paikkaan tai vanhukset. Vaikka nykyään joidenkin mielestä vissiin miesten ja naisten pitäisi olla yhtä massaa ja niin yhdenveroisia, että jakavat kaikki paikat sovussa keskenään. Ja katinhännät, sanon minä! Ei kaikkien tarvii tunkea joka paikkaan. Pitää olla paikkoja, joissa saa olla rauhassa!

Mutta palataanpas nyt niihin lapsiin. Ajattelin tosi tosi monta vuotta, että en pidä lapsista. Joku kysyikin multa, että sullahan on itselläkin lapsi. ’No toki, mutta hän on tottakai eri asia!’ vastasin. Myöhemmin pysähdyin oikein miettimään asiaa ja pureksimaan sitä, mistä en niissä lapsissa pidä. Kovaäänisyys. Sotkeminen. Räyhääminen. Se, ettei välitä mistään ohjeista tai kielloista. Itsekkyys. Kieroilu. Se, että hyväksikäyttää häikäilemättä tilannetta, jossa äiti on jotenkin jumissa, eikä pysty kieltämään - silloin tehdään tahallaan kaikki kielletty. Toisten lasten kiusaaminen. Eläinten kiduttaminen uteliaisuuttaan. (Siis tottakai tiedän, että kaikki lapset ei tätä tee, mutta enpä ole mummojen ja pappojen nähnyt esim kiskovan kärpäseltä siipiä irti naureskellen…)

Kun oikein pohdin asiaa, päällimmäisiksi inhokeiksi nousi äänekkyys, sotkeminen ja tappeleminen. Hetkinen, hetkinen! Samalla tajusin, että nuohan on juuri niitä samoja asioita, joita inhoan aikuisissakin! Inhoan sellaisia miehiä, inhoan sellaisia naisia. Inhoan sellaisia vanhuksia, juoppoja, narkkareita, turisteja, ulkomaalaisia, teinejä ja jopa lemmikkejä! Tajusin, että tällähän ei oikeastaan ole mitään tekemistä lasten kanssa, siis varsinaisesti. Tällä on enemmän tekemistä erityisherkkyyteni kanssa ja sen kanssa, millaisiksi vanhemmat ovat nykyään tulleet ja millaisiksi lapsia yhä enemmän kasvatetaan. (Ja mahdollisesti olen jollain tapaa autisminkirjollakin - vaikka mitään virallisia diagnooseja ei olekaan.) Tässä on kyse siis enemmän siitä, että inhoan tiettyjä piirteitä, en tiettyä kansanosaa. (Eikö lapsi olekin kansanosa?)

Ne lapset, jotka on rauhallisia, pohdiskelevia ja fiksuja, ne herättävät mielenkiintoni ja ihastukseni. Aivan samoin joka ihmisryhmässä. Todellakin! Tässähän on kyse aivan muusta, kuin lapsien inhoamisesta. Tunnen muutamia sellaisia lapsia, joita olen katsellut mykkänä ja ajatellut, että wau, miten suloinen lapsi! Ja jos mennään tässä vielä eteenpäin, niin jokaisessa lapsessa on varmasti osa tätä kaikkea ja sen esiintulo riippuu tilanteesta. Ja voi video, miten inhoankaan niitä tilanteita. 

Mutta sitten päästään nykyaikaiseen kasvatukseen. Ihan aluksi sanon, että on tosi hyvä, ettei lapsia saa enää lyödä! Ja heitä ymmärretään aivan eri tavalla (yksilöinä), kuin ennen. Mutta tilanne on mun mielestä mennyt pahasti jo överiksi. Lapsen ei kuulu olla perheen diktaattori, joka määrää kaikesta, jonka ”ehdoilla” koko maailma pyörii! Lapsen ei kuulu päättää kaikista asioista. Lapsilta ei mun mielestä pidä koko ajan kysyä ”puetaanko” tai ”syödäänkö”, vaan kertoa, että nyt puetaan ja nyt syödään! Lapsen kanssa ei kuulu hemmetti vieköön neuvotella joka asiasta! Hän ei vain ole kykeneväinen päättämään koko elämän aihepiireistä. Ei minultakaan Nasa tule kysymään, että pistetäänkö tähän uuteen avaruussukkulaan tämmönen ohjain, koska ei mulla ole mitään rahkeita tajuta sitä asiaa ja ihan samoin on mun mielestä lapsen kohdalla. Nykyään on vain yleistynyt se suuntaus, että lapsi on se, joka päättää perheessä, enkä voi kuin pudistella päätäni mokomalle asialle!

Ja tästä mennään sujuvasti nyt yleisillä paikoilla käyttäytymiseen. Lasta täytyy opettaa pikku hiljaa kaikenlaisiin tilanteisiin. Mutta ei se tarkoita sitä, että lapsi saa juosta ja huutaa suoraa huutoa pitkin kirjaston käytäviä (vaikka nykyäänhän se ilmeisesti saa, koska eivät kysyneet multa neuvoa…) Oli lapsia ennenkin kirjastoissa, mutta heillä oli se oma soppi. Ei tokikaan sopinut juosta ympäri taloa. Ja siis miksi ihmeessä joka paikassa pitää juosta?? Törmääminen vanhukseen tai pyörätuoliin tai mihin tahansa on aika epämukava ja ehkä tosi vaarallinenkin juttu. Ja miksi joka paikassa pitää saada kiljua asiansa täyttä kurkkua?! On paikkoja ja aikoja, kun kiljumiselle ei ole estettä, mutta on myös paikkoja ja aikoja, jossa se vaan on hyvin epämukavaa ja häiriöksi muille. Eihän se ole lapsen opettamista vaikkapa ravintolatavoille, että sen annetaan juosta, kiljua, sotkea ja kiukutella siellä! Ei huonokäytöksisiä aikuisiakaan siellä suvaita.

Sanotaan, että Keski-Euroopassa lapset saavat olla mukana joka paikassa - ja niin edelleen. Minullakin on sukulaislapsia esim Saksassa ja heillä on tiukka kuri ja kasvatus, mutta he osaavat käyttäytyä joka paikassa. Ja tässä tulee se ristiriita. Suomalaiset luulevat, että kyllä se lapsi siitä itsestään oppii, ei vanhemman tarvii mitään sanoa, että ilkeitä ovat ne aikuiset, jotka jotain muuta väittävät ja lapsivihaajia ovat he. Tässä kohtaa täytyy sanoa, että kyllä ehkä kaikkein eniten inhoan niitä lapamatomaisia vanhempia, joista ei ikinä saa mitään irti. Jotka antavat kullannuppujen tehdä kaikkea mitä ikinä päähän pälkähtää. Jotka vaan katsovat muualle, kun lapsi riehuu ja joiden mielestä lapsen pitää saada melskata ihan kaikella volyymillä ihan joka paikassa. Voi herran jestas, sanonpa vaan! Mutta nämä on tämmösiä tosi ”toksisia” muumion ajatuksia ja onneksi kuolen ’kohta’ pois täältä valittamasta ja pilaamasta uuden uljaan tulevaisuuden ihmisen kehitystä…? Että tämmöisten asioitten takia en aina tiedä, haluaisinkokaan elää yli 100-vuotiaaksi… maailma muuttuu mahdollisesti niin sietämättömäksi.

Ja P.S. Yksi törkeimpiä juttuja on kyllä se, että äiti (tai isä) selaa kännykkää keskittyneesti, samalla kun lapsi nykii helmasta ja yrittää sanoa jotain. Siinä tilanteessa ehkä mäkin alkaisin huutaa suoraa huutoa pelkästä turhautumisesta! Se on moderni hylkäämisen muoto. Se on sama ku sanois lapselle ”turpa kiinni, sä et merkkaa mulle mitään!”