Jähmettynyt odotus

 

Kuulumisia pitkästä aikaa. Ensinnäkin oon kolmena viime yönä nukahtanut vasta joskus kolmen-neljän välillä. Onneksi ei tarvii herätä viideltä, eikä ylipäätään nyt ole aikatauluja, jotka pakottais heräämään aikasin. Valvominen ei käsittääkseni johdu stressistä, vaan siitä, että alan ennen nukahtamista vaikka ihan pikkuisen miettiä jotain kivaa asiaa ja sitten aivot lähtee laukalle ja olen muutamassa tunnissa kehittänyt pääni sisällä uuden universumin tai jotain. Pitäis tajuta ja osata olla myös aivot suljettuna, kun sulkee valot.

Eläkeyhtiön päätöstä kuntoutustuesta odotan edelleen ja se johtaa siihen, että myös Kela odottaa ja siten myös liiton kassa odottaa. En jaksa enää soitella ja valittaa tai ilmaista tunteitani heille, että vähän kohtuuttomalta nyt tuntuu perkele! Mä luulen, että ratkaisu eläkeyhtiössä tapahtuu nyt tällä viikolla. Ja Kelassa viimeistään ens viikolla. Jos ne on kielteisiä, niin sitten liiton kassa jatkaa ansiosidonnaisen maksua niin kuin mitään ei olis tapahtunu, ne kurjat. Oon viimeksi saanu rahaa seitsemän viikkoa sitten. Sen oon nyt ainakin päättäny, että sainpa rahaa miten vähän hyvänsä, tulen jatkossa laittamaan sivuun pieniä määriä pahan päivän varalle joka kuukausi. Ihmisellä on pakko olla jotain puskurivaraa.

Teille kaikille, jotka ette ole velloneet työttömyyden ja toimeentulotuen ja muun sellaisen harmaan meren aallokossa ikinä, haluaisin kertoa, että tämä on se yksi iso syy, miksi tosi heikossa asemassa oleva työtön ei uskalla ottaa pieniä työpätkiä vastaan. Eli pieni positiivinen muutos raha-asioissa hetkellisesti saattaa suistaa sen normielämän ihan raiteiltaan, virastot pompottelee sua ja vaatii selvityksiä ja katsoo jostain kaaviosta, saatana, että nyt kun toi ansaitsi tässä kuussa kahdelta viikolta palkkaa, niin se ei saa seuraavaan x kuukauteen rahaa meiltä yhtään. Ja muistuttaisin vielä, että tälläset köyhimpien palkat ei ole mitään tonneja, vaan yleensä niitä surkeista surkeimpia. Ole siinä sitten leuka pystyssä, kun mistään tietämätön kansanosa huutaa, että mene oikeisiin töihin luuseri. Mä niin ymmärrän ja mä niin tiedän.

Mä muistan edelleen kirkkaasti sen elokuisen päivän vuonna 1997, kun olin kesällä eronnut silloisesta avopuolisosta lähes parin vuoden on-off-vellomisen päätteeksi ja olin ollut heti eron jälkeen kuukauden töissä eräässä ihanassa paikassa. Vaikka jäin yksinhuoltajaksi taas, niin aurinko paistoi ja näin värit kukissa jälleen ja kuulin lintujen laulun - pitkähkön harmaan elämänjakson jälkeen. Sitten menin sossuun, jossa jouduin käymään siksi, että sain heiltä hiukan apua elämiseen. Mulla oli hyvin vähän menoja, mutta sähkölaskun verran sieltä sain apua aina ja se riitti. Mutta tuon kuukauden työn jälkeen sossutantta sanoi mulle hyvin syyttävästi, että sähän olet juuri ollut töissä ja sulla on palkkaa! Sä et saa täältä mitään! Tule seuraavan kerran joskus joulukuussa vasta!! Ja me elettiin siis elokuuta. Se mun palkka oli euroissa jotain nippa nappa tonnin luokkaa. Mä en suutu helposti, mutta voin kertoo, että jos loukkaannun joskus, en unohda sitä koskaan. Voin kyllä antaa anteeksi ajan kanssa, mutta en unohda. Suutuin tuossa tilanteessa niin, että päätin siltä seisomalta, että pitäkää saatana tunkkinne, mä en teidän roposia tarvitse! Ennemmin vaikka dyykkaan ja kerjään. Sen jälkeen jouduin kahtena kesänä opiskelujen lomassa vielä turvautumaan sossuun, mutta siitäkin on jo 20 vuotta. Aika ahtaalla saan olla, jotta sinne päin katonkaan.

Tänään mä aion piilottaa pari kiloa tulppaaninsipuleita pitkin pihoja. Aion jopa hiippailla naapurinkin pihaan ja kätkeä heidän kukkatarhaansa muutamia sipuleita, jotta heillä on jotain kivaa katseltavaa keväällä, jos tuossa vielä asuvat. Meidän naapurit on reilusti yli 80-vuotiaita ja asuvat isoa vanhaa taloa kaksin. Avustajaa eivät saaneet ja minä en pysty tekemään muuta kuin viemään vähän tulppaaneja näköpiiriin kevään varalle. Kai sekin on jotain.

Mua piristi hirveesti lapsuudenkodissa käyminen viime viikolla. Jaksoin jopa tehdä pienen kävelylenkin revontulten toivossa. Se taisi olla toinen kerta, kun jaksoin lähteä mun vakikävelylle syövän jälkeen. Moni on sanonut, että se vie ainakin vuoden, kun sä toivut syöpäleikkauksesta ja hoidoista ja kaikesta shokista. Joskus ehkä kaksikin. Etkä ole kenties ikinä entiselläsi kuitenkaan. Mä oon joka päivä hiton kiitollinen, että saan elää! ❤️ Vaikka tukka on lyhyt ja silkkinen ja ohuempi kuin ennen, vaikka niveliin sattuu, vaikka huimaa helposti jos teen jotain fyysistä, vaikka se hemmetin syövän varjo kurkkii selän takana ja on yhtä jos toista oirettakin. Silti sanon, että tämä vuosi on ollu hyvin ihana! Viime vuosi oli paskin ikinä, mutta tämä vuosi on ollu hyvin paljo keskimääräistä ihanampi.

Tällä viikolla tulee 8 vuotta isän kuolemasta. Mun henkinen vointi romahti syöpädiagnoosin myötä ja olin vielä keväällä itkuinen aika usein. Jopa vanhempien kuolema tuli yhtäkkiä ihan hirveen kipeäksi asiaksi taas, mutta nyt huomaan, että pystyn ajattelemaan heitä jälleen ilman huutoitkua. Pystyn jopa puhumaan heistä taas itkemättä. Se työpsykologilla juttelu viimeks auttoi yllättävällä tavalla. Musta tuntuu, että hän tarjos mulle syitä esim muistin risaisuuteen ja jotenkin hennolla tavalla muisti on ollu sen jälkeen ehkä parempi. Saattaa johtua siitä, että tajusin, että muistiin vaikuttaa stressi ja sitä oikeastaan pakkaantui loppukesän kohdalle monesta syystä. Oli terveydellistä ja taloudellista huolta ja kun oikein tarkasti mietin, niin kyllä ne asiat oli sellaisia, että terveemmälläkin muisti saattaa ottaa itseensä moisesta.

Lakeuksilla tapasin myös muutamia sukulaisia ja ystäviä. Ne tapaamiset oli hyviä, keskustelut oli mukavia - paljon  ahaa-elämyksiä, paljon naurua, paljon hauskaa päivittelyä. Mutta jatkan siitä aiheesta ehkä toisella kertaa. Me myös kipattiin siskon kanssa yksi äitin kotiviinipullo vuosikertaa 1999! Voi äiti, en tiedä aavistitko koskaan, että kun teet kellarin täyteen kotiviiniä, niin niitä pulloja jää vielä paljon sinun jälkeesikin ja me juomme niitä vielä kauan ja hyvällä mielellä!