Leikkausaamuna

Voimakoru Perkele taas kädessä! Voimaa, psyykkausta, rohkeutta ja sisua tässä tarvitaankin, sillä tänään on leikkauspäivä! Se hartaasti odotettu. Fiilis on kuitenkin täysin erilainen kuin viimeksi, heinäkuussa -23, kun mulle tehtiin ’iso tyhjennysleikkaus’ eli saksittiin pois munasarjat, kohtu, munajohtimet, vatsapaita, osa suolta ja monta pientä syövänalkua (jotka ei näkyneet TT-kuvassa) vatsakalvolta ja maksan pinnalta. Siitä toipuminen olikin iso prosessi, josta kertoilin täällä blogissa tiuhaan ja tarkasti. Mutta myös siihen valmistautuminen ja sen odottelu oli kylmäävää ja kauhistuttavaa. Nyt on siis toisin.

Nyt multa leikataan alavatsalta noin 1cm syvyydessä möllistelevä syöpäpallukka, kooltaan noin 1,5cm. Arvellaan, että se on lähtenyt syöpäsolusta, joka kulkeutui paikalleen silloin kun ennen sitä isoa leikkausta mulle tehtiin tähystysleikkaus. Syöpäsolu tarttui instrumentteihin ja tipahti vatsarasvaan, niinku joku saatanan punkki tai hirvikärpänen! Lääkäri sanoi mulle, että se on aika yleistä, että jostain syystä arpien luona alkaa kasvaa syöpää uudelleen. Se ei siis ole kiinni arvessa, vaan sen alla vatsarasvassa. Ja nyt myös yksi imusolmuke on suurentunut ja se leikataan pois. Siitä ei ole otettu koepalaa, mutta arvellaan, että siinä on syöpää myös. (Olis kyllä helpotus, jos ei olisi!) Tämä toinen pallukka on varmuudella syöpää, koska siitä otettiin koepalat. Viimeksi leikkaus kesti 8 tuntia ja nyt arvioitu aika on 2-3 tuntia. Tähystyksenä tätä ei voida tehdä, sillä vatsa on täynnä kiinnikkeitä.

No, miltä nyt tuntuu? Olen nukkunut hyvin kaikkina öinä leikkauksen lähestyessä. Olen syönyt normaalisti (ja lihonut), olen puuhastellut kivoja juttuja ja tavannut ystäviä, saunonut (viimeksi maanantaina Rajaportin saunassa ja puhunut japanilaisten nuorten naisten kanssa saunoista) ja ryystänyt edelleen cappuccinoja. Syöpä on joka päivä mielessä, mutta jostain syystä jäätävä pelko ei ole tullut tällä kertaa mieleen. Pieni huolestuminen ja asioiden miettiminen on kyllä aivoissa läsnä. Tuntuu helpottavalta ja kummalliselta! Toisaalta varaudun henkisesti jo vähän siihen, että kaikki ei menekään hyvin tai että ylläreitä löytyy tälläkin kertaa. Mulla on täydellinen luotto syöpälääkäriini, joka on huippuetevä. Ja mä myös ajattelen, että okei, jos tapahtuu jotain dramaattista, että vaikka kuolisin leikkaukseen, niin minähän en itse siitä tiedä mitään ja se olisi armeliain tapa kuolla. Siinä tapauksessa tulisin haahuilemaan rakkaitten ja tärkeitten ihmisten ja paikkojen luo joksikin aikaa. Lepattaisin tuulessa luhdalla! Kraakkuisin korppien kanssa mettässä. Olisin vanhan talon narina portaikoissa. Pistäisin radion päälle tyhjässä huoneessa tai tipauttaisin maljakon lattialle. Odottakaas vaan!

Mutta nyt olen yllättynyt itsekin siitä, miten reippaalla mielellä tässä olen. En ole ihan varma, että onko tämä nyt sitä henkistä näkijäsuvun perintöä, että tiedän, että kaikki menee hyvin. Olen myös saanut hyvin paljon lämpimiä kommentteja ja halauksia, jopa puolitutuilta, joiden en edes luullut olevan halaavia ihmisiä. Olen saanut paljon myötäelämistä ja rukouksia (lämmin kiitos niistä) ja tuntuu, että ympärillä on paljon hyvää. Olen asettanut fokuksen etäälle. Aion vielä istua rakkaan kummisetäni kanssa ulkona ja katsella lintuja ja puhua menneestä. Ja jos me molemmat kuollaan ennen sitä, niin sitten me istutaan siellä henkinä, perkele! Pohjalainen sisu ja päättäväisyys!! Olen myös saanut viime viikolla ihan oman syöpätukihenkilön, josta olen tosi onnellinen! Tuntuu vähän niin kuin joululahjalta, että onko tämä ihan totta mulle?

Tulen taas höpisemään tänne, kunhan toinnun kaikista huumauksista ja tajuan taas jotain ja jaksan tarttua tablettiin. See you! Voikaa hyvin siellä missä olettekin!