Seitsemäs päivä sairaalassa

 

Sairaalapäivillä on oma rytminsä. Se riippuu toipumisen vaiheesta ja tietysti toimenpiteistä. Aluksi kaikki on harsoista ja sumuista ja haluaisit vaan nukkua, mutta et voi, koska ääniä ja kolinoita ja tarkastuksia on tuhkatiheään. Sitten uni alkaa ottaa vallan ja nukahtelet pitkin päivää. Jossain vaiheessa uni alkaa sijoittua enemmän yöhön kuin päivään. Siinä ollaan nyt, vaikkakin herään jo neljältä.

Nyt olen lääkityksen siinä pisteessä, että kipupumpun lukema on laskettu vitosesta kolmoseen ja sellainen menkkasärky jomottaa alaselässä koko ajan. Tänään suunnitelmissa on, että mulle annetaan pitkävaikutteinen lääke tablettina ja sitten selkäydinlääkkeen taso lasketaan kakkoseen ja se otetaan kokonaan pois ja pissakatetri otetaan myös pois, koska koko lantion alueen turruttavia lääkityksiä ei enää ole. Tämän jälkeen lääkitys tapahtuu suun kautta. Kädessä on vielä yksi kanyyli, joka pitää olla tuon selkäydinkatetrin vuoksi varalla, joka käsittääkseni sekin saa lähtöpassit. Sitten ei jääkään muita piuhoja kuin happiviikset ja luullakseni nekin alkaa olla vaan ’varmuuden vuoksi’. Pahalta näyttää, että kotiutus lähestyy. Kääks, en tunne olevani valmis!

Sairaalassaolon hyviä hetkiä; se kun on viisi päivää hionnut sängyssä ja jaksaa sitten ekaa kertaa hiipiä suihkuun. Istahtaa suihkutuoliin ja ottaa omasta suihkusaippuasta tilkan käteensä, sivellä mandariinintuoksuista saippuaa iholle ja vain istua suihkutuolin armeliaassa sylissä. Kun hiukset tuntuu taas puhtailta ja iho tuoksuu hyvältä! Suihkun jälkeen sängyllä maatessa oli sellainen olo, kuin olisin kuorittu vehnänjyvä, puhdas ja suloinen.

Vierailut! Mies ja jälkikasvu on olleet luonani tiuhasti. Myös eräs valoisa ihana ystävä on käynyt olemassa aurinkona täällä. Vierailuja ei jaksa paljon ja viimeksi minulla olikin sellainen olo, että en halua oman perheen lisäksi ketään sairaalaan. No, silloin olinkin aika huonossa kunnossa monin tavoin!

Jos olisin joku roopeankka, kellisin tietysti yksityishuoneessa, joka ei yhtään muistuttaisi rumaa sairaalahuonetta. Sitä ei terveenä tajuakaan, miten nopeasti joku vieras ihminen alkaa ärsyttää samassa huoneessa, etenkin jos hän ei ole yhtään pisaraa ystävämateriaalia. Ja kuka helvetti keksii ne maalatut boordikuviot sairaalan seinille? Kammottavampaa kuin suolaton vesikaurapuuro.

Aluksi ärsyynnyin ruokajakelijoitten kysymyksistä: ’mitä haluat lounaaksi?’ No onko vähän vaikea sanoa, jos ei tiedä valikoimaa!! Tässäkin asiassa opin, että vain vaatimalla saa mitä haluaa - tai no, hampurilaista ei kuulemma ole. Minään päivänä ei millään ruokailulla ole ollut hedelmää (paitsi puoli desiä melonia tai persikkaa kuutiona salaatissa toisinaan) ja tänään älysin aamupalan kohdalla tiedustella, että eikö sulla ole hedelmiä? Löytyi toki, oikein valikoima! Sain kauan kaipaamaani mandariinia, mutta salaisuudeksi se olisi jäänyt, jos en olisi osannut kysyä.

Toisaalta kaipaankin jo kovasti kotiin! Mutta kipuja ja heikkoa oloa pelkään. En ole vielä valmis olemaan 10 tuntia yksin päivisin, talossa, jossa on kerroksia ja portaita. Mutta valoa tässä kaikessa jo pilkahtaa kuitenkin!