Odottelua ja elokuvia

 

Viimeiset hetket odotella syöpälääkärin soittoa. Ei paljon yllätä, että käteen puhkesi illalla ihottuma, joka selkeesti korreloi jännityksen kanssa. Etuilin tosin jo eilen vähän ja menin katsomaan omakannasta sitä syöpäantigeenilukemaa, joka oli tällä kertaa 168. Sen kehitys siis tässä alkuvuoden aikana on ollut 151 / 189 / 168 ja se viitearvo on muuten 0-35, eikä 30, kuten välillä ehkä väitin. No joka tapauksessa lukema oli nyt laskussa ja olo oli jumalattoman helpottunut! Syöpälääkäri selittää sen sitten soittaessaan, samalla kun kertoo mitä koepalasta ehkä löytyi tai oli löytymättä. Odotanpa toistakin soittoa, eli Taysin kuntoutusohjaaja soittaa tänään. Ja ei kahta ilman kolmatta, niin ilmeisesti TK:n hoitaja soittaa, jotta voimme varata aikaa johonkin lähetteiden toiseen päähän. Eli aika rikkonainen päivä tulossa ja keskittymisestä ei tietoakaan; ainakaan mitään järjestelyitä ja tavaroiden roudauksia on turha ajatella.

Odottelu on aina pirullista. Otin eteeni kynsilakkapulloja, jotta voin töhriä itseäni tässä odotellessa. Ja murukahvia (double choco) ja bonustyttären tekemää herkkugranolaa turkkilaisen jogurtin kanssa. Ja koska aurinko paistaa niin ihanasti, tuli ihan sellainen olo, että joku kirjakin tähän tarvitaan. Ja nyt on juuri se hetki, kun mun tekee mieli lukea Toven Kesäkirjaa! Kävin katsomassa ’Kesäkirjan’ elokuvissa hiljattain ja voi että miten se oli sielun mukainen - niin kun sanotaan että joku maku on ’suun mukainen’ niin tämä osui sieluun! Juuri sellaista rauhallista ja erikoisia asioita tapahtumatonta hiljaista ja viipyilevää kesänviettoa, aurinkoa, sadetta, myrskyä, ukkosta, lintujen huhuilua, aamu-usvaa, iltaruskoa ja paahdetta vielä kaiken päälle. Juuri sellaista, jota minäkin aina mökillä (ja lapsuudenkodissakin) koen. Rauhaa, luontoa ja hiippailua mielijohteen mukaan. Kukkia ja hienoja käkkyräoksia ja kalliota ja sen semmoista. Te kaikki, joilla on vähän villimpi mökkipiha, ymmärrätte tämän.

Olen katsonut myös muutaman muun elokuvan ihan lähiaikoina. Yksi niistä on ’Rajalla’, joka tuo aika hyvin esiin sen kokonaiskuvan, joka pienellä paikkakunnalla ryssän kainalossa elellessä on. Olen kuullut heikäläisten sanovan, että täällä lännessä sitä ei edes ymmärretä mitä se on, mutta sanoisin, että me pohjalaiset kyllä ymmärrämme. Ryssä miehitti meidän maitamme ja mantujamme vuosikausia kiduttaen ihmisiä ja ryöstäen lapsia ja nuoria mukaansa - esimerkiksi rakentamaan Pietaria, silloin 1700-luvun isonvihan aikaan. Kun tuollainen hyökkäys tapahtuu yhdeltä suunnalta tarpeeksi monta kertaa, se teippautuu sieluun ja istuttaa pysyvän epäluulon mieliin. Siellä tavalliset ihmiset on ihania, mutta se hallinto ja se aivopesu saa kyllä kamalia aikaan.

Toinen elokuva oli ’Valitut’, joka kertoo hihhuliryhmästä 1930-luvun Pohjois-Suomessa. Sekopäistä touhua ja päätäni pudistellen katsoin elokuvaa. Todella hyvin tehty kuvaus, mutta itse asia saa kuohuksiin kyllä! Tätä suosittelen, mikäli se vielä jossain menee. Sitten olen käynyt katsomassa myös ’Kovia totuuksia’, joka oli vähän ahdistava ja vähän huvittava elokuva kahden hyvin erilaisen sisaruksen elämästä. Loppu jäi roikkumaan ärsyttävästi ilmaan. Jotenkin tämä jätti vähän kylmäksi. Tykkään kyllä elokuvissa käymisestä ihan hurjasti! Jos elämä olisi pelkkää elokuvia, kirjoja, taidetta, arkkitehtuuria, vanhoja esineitä, vintagevaatteita, smootheja, kahveja, susheja ja aurinkoa, niin avot sittenkin!

Kirjapinosta; Vitsaa säästämättä

 

Nykysarjakuvaa kokeellisesti. Olen perinteisesti sellaisen klassisen sarjakuvan ystävä, niin kuin Aku Ankka, Tintti, Lassi ja Leevi, Kati ja Jalo… mutta olen kyllä kiinnostunut myös modernimmasta otteesta. Siksi sieppasin tämän Nanna Johanssonin albumin divarista ja hörähtelinkin sille laajalti. En varmaan silti nyt vaihda genreä tuosta vaan, mutta joskus kannattaa kyllä silmäillä muutakin kuin tuttua ja turvallista. Tässä muutamia otteita, jotta pääsette käsitykseen. Kutkuttavia hoksauksia, joista nautin nauraen.

Vittumaisuuden universumi on ehkä sittenkin olemassa

 

Tähän olen päätynyt, sillä se tapahtuu aina, vuodesta toiseen, kun ajattelen jotain - ihan siis salakavalasti aivoissani livahtaa ajatus, johon olen lähes syytön - niin se kääntyy itseä vastaan nanosekunnissa ja viimeistään ensi viikolla. On se kumma. Ei selity millään muulla teorialla, kuin tuolla otsikon mukaisella. Vai pitäisikö tulkita niin, että joku joka todella vihasi minua kun olin tyyliin kaksivuotias, ryhtyi henkioppaakseni tuonpuoleisessa ja käristää elämääni nyt ihan huolella? Ei, koska kukapa nyt taaperoa vihaisi ja sille sitten kostaisi vielä pitkin elämää! No ehkä joku todella sairas, mutta en usko, että tuttavapiirissämme oli ketään niin limaista tyyppiä.

Mutta tässä minä nyt olen, viimeisimmän vittumaisuuden porraspäässä. Sisään vaan ja sitä rataa, vai mitä. Ajattelin nimittäin just viime viikolla, että onpa kiva kun suonikohjut ei ole antaneet merkkiä itsestään, vaikka operaatiosta on kutakuinkin vuosi. Luin nimittäin, että ne tapaavat uusiutua ja joskus jopa jo vuodessa. Ajattelin silloin, että ei kai kukaan nyt niin epäonninen liene, että jo vuodessa kaikki uusiutuu! Ja nyt, juuri kun ehdin ajatella, että kivaa - , niin nyt oikeassa jalassa tuntuu omituista suonikohjumaista tunnetta. Sellasta epämiellyttävää sanoinkuvaamatonta typerää tunnetta. Ihan uudessa paikassa vieläpä! Hoh hoijaa. Sitä aina sanotaan, siis nykyään aina, että ’universumi sitä ja tätä’, universumi kuulee ja vastaa. (Uskovaiset sanoo sitä jumalaksi. Me muut universumiksi.)  Ja niin varmaan kuuleekin ja vastaakin, mutta miksi se on mun kohdalla tuollainen käänteinen kusipää? No kokeillaanpa; ”Onneksi ei kuitenkaan ole isorokko iskenyt!” Ja katsotaanpa vaan koska se karkaa laboratoriosta juuri minun kimppuuni. Luultavasti ensi viikon tiistaina kello puoli kaksi.

Sitten on se enkelihössötys, jos olette kuulleet. Eli jos näkee höyhenen jossain, niin ’enkeli kävi täällä ja jätti merkin.’ Niinkuin että suojeluksessa olet! Jaaha, pistää vaan miettimään, että onko enkelit jotain barbin kokoisia, kun ne höyhenet on aina jotain pikkuhöyheniä, eikä esim 80cm pitkiä komeita sulkia, joilla enkelin luulis lentelevän? Ihan sama mihin kukin uskoo ja itsekin pidän mielen avoimena, että jos jotain tapahtuu, niin voihan se olla jotain erilaistakin. Aina kun musta kissa matelee tien yli, sanon kääk ja mietin, että huh mitä nyt! Mutta ne höyhenet. Niitä on jostain ihmeen kananpesästä varissut tielle viime aikoina. Huomioin ne kyllä, mutta en ryhdy kiitosrukouksia latelemaan. Vaan viime viikolla oli kyllä aika outo höyhenhavainto. Olin kiskomassa pyykkiä koneesta kun yhtäkkiä ilmoille leijaili höyhen. Se oli ollut pesukoneessa ja putkahti sieltä, kun otin trikootunikoitani kuivumaan. En keksi yhtään loogista selitystä sille, että miksi tunikani matkassa olisi höyhen?! Se ei varmasti ollut siinä, kun kokosin pyykit kainaloon ja vein ne pyykkikoriin ja sitten se oli siinä, kun kiskoin pyykit pois koneesta.

No, mun henkilökohtainen villi veikkaus tämän kaiken suhteen on kyllä se, että tuolla yläilmoissa (tai toisissa dimensioissa, what ever - ) on taivaallinen Putin ja taivaallinen Trump, jotka pelaa meillä jotain pirullista shakkia. Tai mitä peliä onkaan. Nauravat siellä ja katsovat, kun me toljaillaan täällä. Mä olen aika saletti siitä, että ne on myös käyneet avaruusaluksellaan maassa joskus muinaisina aikoina ja siitä ihmispolot on alkaneet kirjoittaa muistiinpanoja. Että jeesus kävi täällä ja kuka ikinä. Ei käynyt, se oli se taivaan kusipää, jolle on ihan sama mitä sä sekoilet täällä. Sä olet niiden kauniit ja rohkeat, sekä salatut elämät, et mitään muuta. Iltapäivähuvia siinä lounaan ja viskipaukun välissä. Joskus vähän unisilla aivoilla pelattu hähmäinen peli, joskus skarppi ja kristallinkirkas, mutta aina silti vain peli ja hupi. Ei mikään erityinen. Että ole hyvä vaan.

Jäähileessä tarpomista

 

Syövän ja syöpäpelon kanssa eläminen on kyllä semmosta, että voi perhana! Mutta voin sanoa karaistuneeni tän reilun puolentoista vuoden aikana aika lailla. En enää hajoa itkuun välittömästi, kun vastaan tulee sana ’syöpä’. Ja sehän tulee ihan joka paikassa ja koko ajan. Mainoksissa, kirjoissa, elokuvissa, jopa piirretyissä, joissa joku animaatiokissa sanoo: ’Tässä on Mauku, hän on orpo sillä hänen äitinsä kuoli häntäsyöpään!’ Kiva. Voit vain lohduttautua sillä, että sinulla ei ole häntää. Tuttavapiirissä yhä useampi sairastuu syöpään. Tai muistisairauteen. Tuntuu, ettei mitään muita sairauksia enää olekaan! Kuka enää sairastuu tavalliseen rehelliseen lavantautiin, koleraan, lepraan tai edes isorokkoon? Niihin  minun nuoruudessa kuoli joka toinen luokkatoveri ja nyt nämä tutut ja turvalliset vaivat on vaihdettu syöpiin ja muistisairauksiin, joita vastaan tuskin voi edes taistella. No miettikää nyt, jos olisi vaikka lepra, pääsisi heti asumaan arkipelagiin, ikuiseen lomakotiin ihanassa saaristossa! Vähän niin kuin Tove Jansson eleli Harussa. Yritäpä syövän kanssa päästä edes kuntosalille, jossa voisit edes silmät kiinni kuvitella pyöräileväsi ihanassa auringonpaisteessa pitkin saaristoa. Ei onnistu!

 Näillä nykyisillä pääsee sytostaattiin, jossa annat jonkun pistää itseesi myrkkyä, niin että melkein kuolet, mutta et kuole, kun kuoletkin vasta sitten kun tauti kaikesta myrkystä huolimatta levähtää. Taikka jos olet muistisairas, pääset johonkin unohdetun terveyskeskuksen käytäville hoitajien tönimäksi. Kuvittele nyt, että heräät joku aamu ja sun ympärillä ollaan yksmielisiä siitä, että sun aivoissa ei tapahdu enää mitään! Vaikea siinä on väittää vastaankaan kuulkaa, kun muut tietää kaiken paremmin. Ja jompi kumpi suhun iskee, se on ihan varmaa. Ja miten ne tämän perustelee? Että nykyään eletään niiin vanhoiksi! Siinä kaikki! Paitsi, ettei eletäkään, kun ehditään ensin kuolla niihin syöpiin! Ja että itsepä hankit syöpäsi. Joit, poltit, söit ne palaneet grillimakkarat ja ainakin olit negatiivinen aamusta iltaan. Että olisiko vaan kannattanut hymyillen kantaa se kolera, että tämän siitä nyt saa! Ja missä kohtaa multa kukaan kysyi mitään?

Tietysti olen visuaalisena ihmisenä juuri nyt erittäin kiinnostunut siitä kuva- ja värimaailmasta, joka vatsanahkaani ilmestyi koepalan ottamisen jälkeen. Se kyllä tosiaan näyttää siltä, kuin jääkairalla olisi vähän veivailtu, eikä siltä, että otanpa tässä muutaman näytteen neulalla! Mustelma on noin 20x5 cm ja veikeän siksakkinen, joka tietysti johtuu siitä, että vatsani on täynnä raskausarpia. Väreinä vihertävänkeltaista, oranssiin vivahtavaa punaista ja luumunviolettia. Voin retostella uimahallimummoille olleeni rasvaimussa, vaikka ne ehkä arvaakin, että tuo on vaan aivosumussa, koska ei ole ampiaisvyötäröstä tietoakaan. Ennemmin ehkä merimakkaravyötärö, jonka lanseeraan käsitteenä täten. Näinä kehopositiivisuuden kulta-aikoina se on yhtä himoittava kuin ampiasivyötärökin kuulkaa! Näin muuten juuri unta, että teinityttöjen uusi muotivillitys oli kulkea pikkuhousuissa ilman mitään muita alavartalon vaatteita. Luojan kiitos ne oli niitä vanhemman mallin pikkuhousuja, eikä stringejä. Päivittelin unessa, miten kaikki voi olla niin päälaellaan, sillä oma painajaiseni teininä olisi todellakin ollut ilmestyä julkiselle paikalle vain pikkuhousuissa! Näenhän vieläkin painajaisia siitä, että lähdin kouluun vahingossa pelkissä sukkahousuissa ilman hametta tai pillifarkkuja. Sitä painajaista nämä nykyajan nuorisolaiset eivät ainakaan tule koskaan näkemään, sillä he käyvät pelkoja päin urhoollisesti leuka pystyssä! Miten minä en sitä aikoinaan tajunnut? Että kohtaa pelkosi pukemalla ne perhanan sukkahousut ja menemällä sinne ulos, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut! Älykästä.

Tämä alkava viikko näyttää siltä, että jälleen mennään yksiin verikokeisiin. Jos sulla on valtava piikkikammo, niin syöpädiagnoosin saadessasi voit välittömästi asettua ydinjunan eteen makaamaan, sillä pistoksia tässä tulee kyllä enemmän kuin näkkileipää ala-asteella aikoinaan. Vaikka siihenkin tottuu. Ei ydinjunaan, vaan verikokeisiin! Jo kohta alat väsätä exeliä erilaisista arvoista ja liityt facen verikoe-ryhmään ja haluat jopa vaihtaa kokemuksia niiden keskikaupungilla hengaavien narkkareitten kanssa, mikäli asut kaupungissa. (Muussa tapauksessa lue ’kirkonkylillä hengaavien’). Ja myöhemmin tällä viikolla odotellaan taas verikokeitten tuloksia kädet vapisten ja vatsa sekaisin. Ja sitten on vielä lääkärin soittoaika ja kuntoutusohjaajan soittoaika. Katsotaan mitä kivaa niistä urkenee. Tällä viikolla ehdin siis olla kotonakin muutamia päiviä ja saan ehkä konttoria taas hitusen edistymään. Ja mun täytyy myös ihan tosissaan ryhtyä miettimään plan B:tä kaupunkipäiviä varten, koska on taloudellisesti ja painonkin kannalta ihan kestämätöntä ryystää niitä sangon kokoisia rasvaa ja sokeria pullistelevia cappuccinoja ja latteja aamusta iltaan. Täytyy ryhtyä tekemään eväitä ja käyttää ne kahvilarahat vaikka kuntosaliin sitten tuonnempana.

Mältinrannan maaliskuu

 

Olkoon tänään taidesunnuntai! En ole aina tykännyt abstraktista taiteesta. Olen suorastaan inhonnut kaikkea ei-esittävää. Nyt huomaan, että tykkään erittäin kattavasti kuvataiteesta! Lempimaalareitani tietysti edelleen on kultakauden mestarit, kuten Gallen-Kallela, Danielson-Gambogi ja kumppanit. Rakastan valokuvantarkkoja tauluja. Huvitun tauluista, joissa on joku juju. Tykkään lämminhenkisistä tai inhorealistisista teoksista. En edes osaa sanoa mistä en tykkäisi. Ehkä sellaisia on eniten naivismin ja kubismin kentillä. Ihastun aina esim kaupunkikuviin taikka Aivazovskin meriin. Pinterestissä on kokonainen taidemaailma; siellä on maalauksia, joissa on pelkkä tyhjä huone (lemppareita!), taikka ketsuppipullo. Pöydällä pelkkä chili taikka kuvassa vessan lavuaari kaikkine rytöineen. 

Taide on kiehtovaa niin monella tapaa, ei sen tarvitse olla sievistelevää ja tarkkarajaista. Kuten elokuvatkin; pidän hyvin monenlaisista elokuvista, poislukien murhakidutuselokuvat. Tai musiikki; pidän hyvin monenlaisesta musiikista, poislukien lahkolaisjollotukset taikka örinä-hc, jota kyllä kuuntelin joskus. Tällä kertaa vaikutuin Mältinrannassa suunnattoman suurista teoksista, joissa oli maalia (tai jotain) jopa 5cm paksuina klöntteinä, joissa oli piilossa hanskoja, taikka joku hassu yksityiskohta, joka tuli esiin ihan läheltä.

Laukontorin vintageliike

VintageShivaExhale-liike Tampereen Laukontorilla on vuosi vuodelta kiinnostavampi! Tunnelmaa, vaatteita, laukkuja, kenkiä, koruja, astioita, valokuvakehyksiä, kahvia, itse tehtyä mehua ja hänen korkeutensa kissa nimeltä Kissa. Suosittelen lämpimästi!

Koepalan ottaminen

 

Ja kannattaako sitä pelätä taikka jännittää? Kerron tässä oman tuoreen kokemukseni aiheesta, mutta veikkaisin, että melko samalla lailla moni muukin koepalan ottaminen menee. Mulla löydettiin tietokonetomografiassa eli TT-kuvauksessa alavatsalta tihentymä, josta radiologi ei oikein osannu sanoo varmaksi mitä se vois olla ja kun samaan aikaan veren syöpäantigeeni CA 12-5 oli kohonnu normaalista (alle 30) 151:een ja edelleen 189:ään, niin syöpälääkäri päätti, että otetaan koepala tästä nasturasta, joka tuntuu myös ihon läpi tunnustellessa. Se on siis noin 1,5cm läpimittainen kova pallukka. Sain lähetteen TAYSiin koepalan ottoo varten ja nyt se on koettu ja muiden pelkoa hälventääkseni kerron ny tarkasti millasta se oikeen oli.

Mun piti mennä sairaalaan vuodeosastolle aamulla klo 7.30 ja siellä mut ohjattiin heti kolmen hengen huoneeseen, osoitettiin peti ja kerrottiin mikä lokero on mun tavaroille tarkotettu. Sitten kehotettiin vaihtamaan omat vaatteet sairaalavaatteisiin, eli siihen harmaaseen takaa auki olevaan paituliin, joka sidotaan rusetilla takaa kiinni. Ajattelin että kätevää, jos kuolen näytteenottajan käsiin, niin ne voi suoraa tunkea mut arkkuun, tarvitsematta leikata omia vaatteita jäykistyneen ruumiin yltä matonkuteeksi. Omat alkkarit sai kyllä olla jalassa, mutta halutessa olisin voinut nekin vaihtaa sellasiin sairaalan hotteihin verkkopöksyihin, joissa ihminen näyttää lähinnä joulukinkulta.

Mulle sanottiin myös, (niin ku lapselle) että mene pissille nyt ennen operaatiota, koska sitten sun pitää olla makuuasennossa 4-6 tuntia sen jälkeen, etkä saa nousta istualleen. Auts, ihan kamala pissahätä iski nanosekunnissa! Kävin varmaan kolme kertaa vessassa sen tunnin aikana ja olin silti huolissani, että miten selviydyn siitä mahdollisesta kuudesta tunnista! Tai no, onhan sairaaloissa semmoset alusastiat ja sorsat ja muut vempeleet. Meillä on kotonakin sorsa viinikarahvina. Kumma muuten ettei oo kauheesti näkyny vieraita tulossa viininmaisteluun. Ihmiset on niin nirsoja nykyään.

No, sitten mulle laitettiin nimilappu vasempaan ranteeseen (tämäkin varmasti kuoleman varalta - kuvittelin jo, että miltä tuntuis herätä sieltä ruumishissistä, jossa ne vainajat kelluu nykyään) ja oikeeseen kämmenselkään kanyyli. Se onnistui ihan hyvin, vaikka mun suonet on vekkulit peijakkaat, jotka väistelee ja karkaa ja on pienet muutenkin. Kanyyli tuli kuulemma sen takia, että mua voidaan tarvittaessa kipulääkitä! Siis mitä, ei kai se nyt niin kipeää voi tehdä?! Ja sitte sanottiin, että mut haetaan toimenpiteeseen, odottele sen aikaa. Wau. Pääsen lekottelemalla kulkemaan ympäri sairaalaa! Taas kerran! Tunti kului ihan hujauksessa ja just kun olin taas kerran pissillä, niin se noutaja saapui. Ääk, melkein pyörsin takasi vessaan piiloon.

Noo, matka kuvantamisosastolle sujui hyvin, eikä esim törmätty kehenkään, juututtu hissiin, eikä hän työntäny mua portaikkoon vapaaseen pudotukseen. Siellä kuvantamisessa mua tuli sit vastaan tosi mukava nuori hoitaja, joka selitti kaiken mitä tapahtuu ja kertoi vielä senkin ”mä kerron sulle kaiken mitä tapahtuu”. No niin. Voi olla että näytin sekopäiseltä mummolta, koska hän puhui hyvin kuuluvalla äänellä. Hän siis siirsi mut sänkyineni käytävältä sinne ultraushuoneeseen, kysyi jännittääkö, kertoi tapahtumien kulkua ja sitten pyysi ottamaan operoitavan kohdan paljaaksi. Siinä lääkäriä odotellessa katselin hiukan ympärilleni. Että ne sairaalan huoneet onkin epäviihtyisiä! Olisko siel voinu olla vähä Billnäsin huonekaluja, kukkia, tauluja ja vaikka ryijy seinällä? Mutta ei. Seinällä oli sen sijaan elvytysohjeet!! Kiva, tosi kiva.

Tässä vaiheessa joka puolelta oli jo tullu niin paljon vihjeitä mahdollisesta kuolemasta, että melkein kirjoitin testamentin siinä odotellessa. En ole ihan vielä päättänyt kuka saa Matildan arkun ja sitä miettiessä lääkäri tupsahtikin jo huoneeseen. Sellainen nuori mies joka puhui vielä suuremmalla  volyymillä kuin hoitaja. Huh. Melkein pistin kädet korville ja teki mieli sanoa, että ei tartte HUUTAA! No niin, viimeiset sanat. Kerroin miten multa joskus poistettiin pieni luomi vatsasta ja se puudutus ei riittänytkään ja tunsin viillon. Että eihän tässä nyt käy niin? Ei, puudutetta laitetaan paljon ja odotellaan ja sitten vielä testataan onko se vaikuttanut. Tjaa, no ehkä se siitä sitten. Ja ny mun tarttee kyllä kertoo, että se puudutuspiikki oli se kivuliain juttu! Se tuntui vähemmän kuin hyttysen pisto tai verikoe. Että aika helppo juttu. Taputin jokaisen onnistuneen suorituksen jälkeen lääkärille perisuomalaiseen tapaan. No en.

Vatsa oli siis desinfioitu huolellisesti ja kun tuli viillon aika, niin en tuntenut mitään. Vatsanahkaan viilleettiin siis sellanen parimillinen viilto. Lääkäri ultrasi koko ajan, tarkisti kohteen huolellisesti ja katsoi, ettei isoja verisuonia ole lähettyvillä. Ja sitten sillä oli se näytteenottoneula. Vältin katsomasta siihen, mutta sitten näin vahingossa; sellanen 16 metriä pitkä piikki! Apuaaa… no ehkä ne oli centtimetrejä, mutta kuitenkin. Yritin päästä tilanteen herraksi ja sanoin lääkärille, että voitko samalla imeä vähän sitä ihraa, kun nyt kerran operoit siinä. No ehkä olis kestänyt 27 vuotta tehdä rasvaimu sillä menetelmällä, koska se neulan jousimekanismi ampui neulan aina pikkuisen siihen kohteeseen ja ne kudoslieriöt oli mikroskooppisen pieniä, joita sillä neulalla vedettiin ulos. Käsittämätöntä. Olis saman tien ottanut sellasen jääkairan ja veivannu koko näytepallukan ja vatsaläskit huitsin nevadaan siitä. Tämä nyt on tämmöstä nykyään, ei niillä ole varaa mihinkään kairaan, pitää valita pieni neula.

Se napsutteli sillä neulalla neljä näytettä siitä pallukasta. Mitä jos se olikin alien ja sen aivot on nyt muusina? No pahoittelut siitä. Jos alienit hyökkää tämän takia ja tuhoaa koko galaksin, niin otan täyden vastuun. Koko tämä ultraushuoneessa oleminen kaikkine desinfiointeineen kesti noin 20min. Huh, vihdoin ohi. Verenpaineet laski ja olin taas elossa. Taikka edelleen, kuinka sen nyt tulkitsee. Suurimman jännityksen kohdalla koetin Tarzan-metodia; ajattelin ’Tarzan ei pelkää mitään’, mutta se ei toiminut, koska kylläpä pelkää. Avannossa tuo auttaa, kun ajattelee, että ’Tarzan ei tunne kylmää’ - niin kuin ei tunnekaan. Sain silti itseni rauhoitettua joogahengityksellä. Nenän kautta hitaasti sisään, suun kautta hitaasti ulos.

Lopuksi mun pikkuriikkinen haava teipattiin ja sitten mua roudattiin taas takaisin osastolle. Ja ihan jäätävä pissähätä!! Hyvä puoli tässä oli se, että koska mun alien on vain noin 1cm syvyydessä, eikä vatsakalvon tai muiden roippeiden läpi tarvinnut ajaa, niin sitä kuuden tunnin odottelua ei tarvittu. Sain lähtee vaikka heti. Mutta sitten hoitaja kysyi oleellisen kysymyksen; ”haluatko syödä lounaan täällä? Se on kyllä sulle varattu joka tapauksessa.” No totta hitossa! Jäin siis lepäilemään sänkyyni ja katselin televisiota, puhuin huonekaverin kanssa, pelasin mahjongia ja söin vielä päälle päätteeksi hyvän lounaan. Varsinainen lepokotikokemus tämä. Ei tarvii jännittää.

Kaffila

Kaffila täynnä kivoja juttuja ja taidetta! Löytyypi Tampereen Aleksis Kiven kadulta, eli keskustorilta Laukontorille päin ja sen valkoisen jugendtalon, ’Palanderintalon’ jossa on ne kulmatornit ja ateljeeikkunat, takakulmasta. Suosittelen!

P.S. Tämä ei ole kaupallinen yhteistyö.