Aikaa on

 

Tai ainakin ajan mittareita! Rupesin tänään penkomaan rannekellojani ja tällainen on tulos; omia on yhdeksän, isän kelloja viisi ja äitin yksi kello. Hetki sitten oli vielä anopin kello (jonka annoin bonustyttärelle) ja yksi, josta en edes ole varma kenen se on, mutta mahdollisesti äitin sekin. Riittääkö se? Ei tietenkään! Olen myös ostanut kirpparilta kasan romu-rannekelloja, koska mua kiinnostaa voiko niistä tehdä jotain. Pitää kelloa ranteessa koristeena (koska ne on rikki, eikä patterinvaihto auta.) Onko tässä mitään mieltä? No ei kyllä ole. Onko maailmanpolitiikassa mitään mieltä? No ei todellakaan! Siis saan anteeksi. En ole huonompi kuin herra T tai herra P, jotka keräilevät maa-alueita. Kiva harrastus, voisin laajentaa siihen seuraavaksi. Seisoa rynnäkkökiväärin kanssa naapurin tontilla huomenaamulla ja ilmoittaa, että tästä lähtien tämäkin tontti on minun.

Mutta mitäs tämä nyt on, miksi pengon kelloja? No koska mun rannekellosta loppui patteri loppuvuodesta ja nyt koetan päättää montako kelloa vien patterinvaihtoon, kun mikään niistä ei käy. Kahdessa kellossa on sen lisäksi vielä rikkinäinen ranneke, joka pitäis jotenkin saada uusittua. Eniten harmittaa tuo mustan rannekkeen kello, jossa on ’timantteja’ pyörimässä kellotaulussa. Sen ranneke meni rikki ekalla käyttökerralla ja sitä on tosi hankala vaihtaa, koska kiinnitys on niin erikoinen. Mietin jopa voisko suutari jotenkin auttaa ja liimata-ommella rannekkeen kuntoon.

Joo, tykkään siis kelloista(kin). Eritelläänpäs niitä vähän. Aarni-kellon (jonka ranneke on puuta) sain mieheltä. Hitto kun ne on hienoja, kattokaa nyt niitä! (Ei ole maksettu mainos tämä.) Sen ranneke on vähän iso, vaikka sitä on taidettu lyhentääkin. Mutta sitä voi pitää ranteenlämmittimen tai hihan päällä. Voisin haluta muitakin Aarni-kelloja, mutta ehkä selviydyn ilman niitäkin.

Regalin kellon ostin itse monta vuotta sitten, kun jotenkin hurahdin kelloihin. En siis väitä olevani kellokeräilijä, tai että ymmärtäisin kelloista mitään, mutta tähän pätee sama kuin autoihin tai moottoripyöriin - joista en ymmärrä tuon taivaallista, mutta joku on hienompi kuin toinen. Tässä Regalissa on nuo ihanat ’timantit’ ja kaunis hihnakiinnitys, joka osoittautuikin huonoksi, koska sitä ei niin vaan vaihdeta. Ärsyttää, että kellon ranneke repesi, kun ähersin reppua selkään ja laukku juuttui kelloon.

Tässä toisessa Regalissa on kolme piirrettä, joita olen aina inhonnut! ’Miesten ranneke’ eli tuollainen iso metalliranneke, iso kellotaulu (ei ole yhtään siro) ja suorastaan mauton ’bling bling’ eli nuo ’timantit’ niin hallitsevasti tuossa kellotaulun reunuksilla. Ostin tämän ihan heräteostona muistaakseni vitosella kirpparilta vuosia sitten ja yllätyin kun se toimi. Ja sitten yhtäkkiä tykkäsin tästä kellosta ihan kauheesti! Kaikista noista ’aina’ inhoamistani piirteistä huolimatta. Näin se elämässä menee, itseensä yllättyy koko ajan. No, mutta tämänkin kellon rannekkeen lukkoklipsi on nyt hajalla, joten rannekkeeseen pitäis ostaa myös kokonaan uusi lukko-osa tai sitten koko ranneke, sillä tuskin niitä lukkoja myydään erikseen. Oletan, että tämä on helpompi korjata, kuin tuo toinen Regal.

Sitten on Lidlin kello, merkiltään Auriol. Ostin tämän ystävän vinkistä Lidlistä monta vuotta sitten. Mitähän nää nyt Lidlissä mahtoi maksaa… ehkä kympin? Tämä oli mun mielestä kaunis (numerot on ’timantteja’ jos kuvasta ei näy) ja kuitenkin aika perus. Olen pitänyt tätäkin aika paljon ja nyt siitä on vaan patteri loppunut, muuta vikaa ei ole.

Toinen Lidlin Auriol-kello. Ostettu samaan aikaan kuin edellinen. Tässä kuvastuu mun persoona sillä, että siinä on jotain hassun kaunista hörsötystä, eli tässä tapauksessa noita kukkia. Tykkäsin kellosta aluksi paljon, mutta käytännössä ranneke on aika jäykkä ja onhan tämä vähän rohee kuitenkin. Tämä kellotaulu on siis melkein yhtä iso kuin Aarni-kellossa.

Joskus 90-luvulla näin näyteikkunassa Tampereella äärimmäisen pienen rannekellon, jossa oli paksu lasi ja violetti kellotaulu ja rakastuin siihen oitis. Mulla ei vaan ollu varaa sitä ostaa ja se jäi jotenkin mun aivosopukoihin pyörimään vuosikymmeniksi. Sen takia ostin kerran tämän pikkuruisen Mira-kellon (no en edes muista mistä ja koska, mutta ei se ole mulla hirveän kauaa ollut). Ongelmahan on vaan nyt siinä, että en ole enää parikymppinen, vaan keski-ikäinen nahistunut eukko, joka tuskin edes näkee näin pienen kellon viisareista tai numeroista mitään. Sitä paitsi usein muutenkin nykyään katson vahingossa sekuntiviisaria ja olen ihan kuutamolla, kun kello on jotenkin omituisen paljon tai vähän tai puolessa minuutissa onkin muka kulunut kuusi tuntia… tosin siltä elämä nykyään tuntuu, että voihan se olla joku universaali uus fysiikan laki myös.

Tämän söpön Daniel Wellingtonin ostin vuosia sitten tyylitietoiselta ystävättäreltäni, jolle tämä oli hiukan liian ’bling bling’ noiden timanttinumeroiden vuoksi. Minähän olin vaan ihan että wau wau, onpa hieno! Tämä on mulla vähän sellanen juhlakello. Nahkaranneke ja kaikkee. Koristeellinen, mutta yksinkertainen. Kermanvärinen kellotaulu! Jesh.

Ja sitten mun lempimerkki Olivia Burton, jonka kelloissa etenkin ennen oli paljon näitä hyvin kauniita kellotauluja. Harmi, ettei Burton enää näköjään harrasta näin satumaisia kellotauluja. Tässä kellossa on kauniin siroja lintuja ja kukkia (toisin kuin siinä Auriolissa - joka ei ole siro), ja ostin tämän joskus äitin kuoleman jälkeen, koska pikkulinnut ja kukat symboloi mulle äitiä. Tätä olen pitänyt paljon!

Ja vielä viimeisenä toinen Olivia Burton. Tämän ostin sen jälkeen kun äiti ja isä oli molemmat kuolleet, eli joskus 2017. Tämä symboloi mulle heitä molempia, heidän puutarhaharrastusta ja ihania kesäöitä lakeudella ja heidän puutarhassa. Tuoksuja, ääniä, kauneutta. Tätä kelloja olen pitänyt varmaan eniten. Pieni epäkohta tässä on se, että välillä tosiaan on vaikea hahmottaa hyvällä keski-ikäisen näkökyvyllä että mitä se kello nyt oikein onkaan. (Pirhanan sekuntiviisari!) Sen verran vielä tähän loppuun, että kaikkiin kelloihinhan ei kannata yhtä aikaa ostaa uutta patteria. Patteri kestää kellossa pari-kolme vuotta ja jos käyttää yhtä kelloa kuukausikaupalla, (kuten minä), niin monen kellon patteri ehtii loppua ennen kuin sitä saa ranteeseen vielä ollenkaan. Siksi taidan ostaa vain kolmeen kelloon patterit tällä kertaa. Puolen vuoden tai vuoden kuluttua voi sitten vaihtaa lisää niitä pattereita. Tämän ku pistäis kalenteriin, niin koskaan ei olis se tilanne, että mitä hittoa, kello on mykistynyt!

 

Unettomuus ja ankeus

 

Syön melatoniinia, joka kyllä auttaa nukahtamaan, kunhan sen ottaa säännöllisesti samaan aikaan ja malttaa odotella reilun tunnin sitä superunista oloa. Mulla on tapana ottaa melatoniini kymmenen aikoihin illalla, jotta herään mukavasti kahdeksan maissa. Aika usein käy kuitenkin niin, että asiat pyörii mielessä niin vinhasti, että oon valveilla vielä neljältä tai viideltäkin. Seuraava päivä on masentava ja harsoinen. Tänään on sellainen päivä.

Useimmiten unettomuus tulee stressin takia, kun alan murehtia monia asioita, mutta joskus harvoin mietin jotain asiaa niin innostuneesti, että uni kaikkoaa. Syövän aikajanalla oon ollu uneton reippaasti enemmän kuin koskaan tähänastisessa elämässä. Sytot aiheuttaa osan unettomuudesta, mutta kaikenlainen huoli ja harmistus toisen ison osan. Pahimmillaan tuntuu herätessä siltä, että mitä tämä kaikki kannattaa, mitä ideaa on edes elää. Mielessä välähtää ajatuksia siitä, että mitä jos vaan antaisin periksi. Sanoisin ihmisille, että mä en enää jaksa, enkä välitä, ei huvita enää ratkoa mitään ongelmia. Ja se toki onkin edessä jos terveystilanne kääntyy huonoksi.

Kuitenkin vielä useimmiten jaksan suunnitella kivoja asioita ja ensi perjantaina mulla on esim ristiriitainen päivä, kun menen tapaamaan erästä ihmistä järjestääkseni yhden tosi kivan jutun elämääni ja sen jälkeen menen sinne verikokeisiin, jonka tulosta pelkään niin paljon. Jos se kiva juttu toteutuu, se tulee todennäköisesti helmikuun aikana ja saan ajatuksia muualle sen myötä. Toisaalta voi olla, että en pysty keskittymään siihen ja siitä tuleekin tuskan, pelon ja itkun paikka. Joka tapauksessa yritän toteuttaa tämän asian, joka on mulla ollut haaveena ainakin 10 vuotta. Hieman stressaavaa on, että sille asialle on aikarajat; sen pystyy toteuttamaan vain tänä vuonna ja sitten siitä on luovuttava, vaikka se olisikin toteutunut.

Jokainen päivä tuntuu sen lisäksi kilpajuoksulta elämän kanssa. Koetan toteuttaa bucket listaa niin paljon kuin mahdollista, vielä kun voin. Koetan järjestää ja inventoida ja tehdä poistoja kotona, jotta en jättäisi aivan silmitöntä kaaosta jälkeeni. Tämä kilpajuoksu alkoi viime huhtikuussa lääkärin sanoista, että nyt sulla on vielä suurempi todennäköisyys syövän uusiutumiselle jatkossa (suurempi kuin se tavanomainen 80% munasarjasyövässä) ja se voi uusiutua vielä nopeammin (kuin edellinen, joka uusiutui vuodessa). 

Viime keväänä ajattelin, että on saatava lapsuudenkodissa viimein se yläkerta kuntoon ja järjestykseen kesän aikana, koska jos pahin tapahtuu, niin mulla ei ole aikaa, eikä jaksamista järkkäillä sitä tänä vuonna. Että jos se olis valmistunut viime syksyyn mennessä (ennen kylmiä ilmoja, jolloin esim vinttikomeroa ei enää voi järjestää) niin nyt voisin vaan mennä sinne lepäämään ja lataamaan akkuja. Katsella ympärilleni ja nauttia siitä harmoniasta siellä. Että myös mahdollisen syövän taas uusiutuessa, eli elämän paskimmalla hetkellä, voisin vaan nauttia kaikessa rauhassa siellä esi-isien tanhuvilla ilman ikuista kaaosta ja keskeneräisyyttä. No, se ei sitten toteutunut. Se oli mulle aika raskas juttu. Toivon vaan hillittömästi, että pystyn tänä vuonna tekemään sen loppuun. Kaikki riippuu niistä verikokeista ja TT-kuvasta ensi viikolla.

Ai pitäisi vaan kuluttaa?

 

Kummastelen tätä taloustilannetta ja etenkin sitä, että ihmisiä kehotetaan nyt vaan kuluttamaan! Hätäkös heillä on kuluttaa, joilla pätäkkää riittää, mutta kun koko ajan ihmisiä jää paljon työttömäksi, niin se on eri juttu. Millä kulutat, jos tilille kilahtaa se ankein 592€ kuukaudessa? (Vaikkakin niillä just työttömäks jääneillä on kyllä usein ansiosidonnainen, joka voi olla enemmän kuin monen bruttopalkka). Mutta siitä pikkuriikkisestä alimmasta työttömyyskorvauksesta maksetaan laskut, matkustus (olkoon se sitten bussikortti tai bensat ja muut auton menot) ruoka, mahdolliset lääkkeet ym. Mutta niinhän se on aina ollut, että ne hyväosaiset on aivan kuutamolla siitä millaista on elää vähäisillä tuloilla! Mutta tämä on kuitenkin monitahoisempi asia, kuin kaksi ääripäätä, rikkaat ja köyhät.

En oikeen tiedä miten asioita pitäisi hyväosaisille vääntää rautalangasta. Mutta samalla myös mietin keskiluokan ihmeellisiä kulutustottumuksia. Maksetaan aika yleisesti kotoa muuttaneen lapsen menoja; miksi? Pitäis antaa lasten itsenäistyä! Yhä jatkuva paapominen on karhunpalvelus. Mutta myös sellaiset tottumukset että täytyyhän joka syksy ostaa uudet talvikengät tai ’kun ei ole mitään päällepantavaa’ niin ostetaan sitä koko ajan lisää. (Eikä silti koskaan ole mitään päällepantavaa.) Tai kun julkaistaan uusi astiasarja, se pitää heti saada ainakin osittain. Sellainen ’pitää saada’ on kummallista harha-ajattelua. Ihan oikeasti ihmisellä pitää olla perusvaatteet, petivaatteet, asunto, ruoanlaittovälineet ja ruokaa. Kaikki muu tulee siihen päälle ekstrana ja ylellisyytenä. Jos on rahaa ostaa koko ajan ylellisyyttä, niin hyvä, mutta älä samalla marise sitä miten vähän rahaa on.

Tämä liittyy vähän siihen, että mua ärsyttää, jos ihmiset saa tonnikaupalla kuukaudessa rahaa ja silti mankuu koko ajan, että ei ole rahaa. Tekis mieli sanoa, että menkää kokeilemaan hetkeksi rutiköyhän elämää. Ja sitten kun palaatte omaan hattaraelämäänne, niin huomaatte miten hyväosaisia olette. Pitäiskö perustaa sellainen kodinvaihto-tyyppinen systeemi, jossa pääsee kokeilemaan toisen elämää? Sama konsepti kuin rikkaat ja rahattomat-ohjelmassa, paitsi mun näkökulmasta ne köyhät on siinä todella harvoin ihan rutiköyhiä.

Nykyään ajatellaan ihan hyväksytysti, että köyhyys on suhteellinen asia. Mä taas ajattelen, että se on enempi absoluuttinen asia. Että jos mulla on vaan neljännes siitä kaikesta marengista, jota jollain kermakakkuihmisellä on, niin mä en ehkä ole silti köyhä. Jos mulla ei ole juuri mitään, olen kiistämättä köyhä. Samalla suhteellisuuslogiikalla joku Nalle on köyhä, jos hän muuttaa öljysheikkien joukkoon. Voi voi. Mutta aivan erityisesti ärsyttää sellainen näköalattomuus, kun sanotaan, että no mene vaan töihin! Samalla kun Suomessa on koko ajan häviäviä työpaikkoja? Ja osa-aikatyöstä rangaistaan. Aika usein köyhyydessä eläessäni olen ajatellut, että voi kun olis niitä vanhoja perustöitä, joihin ei tarvita koulutusta ja joihin jokainen pystyy; kengänkiillottajia, juoksupoikia, kadunlakaisija, kirjeenkääntäjiä… esimerkiksi. Aina tulee joku kukkahattupää heristämään sormea, että ’nehän ovat ihmisarvoa alentavia töitä, ei sellaisia saa olla’, mutta entä jos itse haluaisin edes jotain tuollaista työtä, edes osa-aikaisesti, niin eikö se kukkahattujeesus ole juuri se ihmisen alentaja? Sehän tässä määrittelee, että mä en ole mitään.

Lopputarkennukseksi vielä sanon, että mä en koe olevani enää rutiköyhä. Olin sitä silloin, kun asuntoni seitsemästä huonekalusta yksikään ei ollut mun oma, kun mulla oli yksi takki ja yhdet kengät, yksi kattila ja yksi lautanen. Siinä hoidin pientä vauvaa ja pesin pyykkiä käsin. Ei ollut radiota, televisiota, autoa, polkupyörää, puhelinta, sanomalehtiä (saati muita lehtiä), tietokonetta… ainoat laitteet kodissa olivat sähköhella ja jääkaappi. Tuollaisessa tilanteessa elin yli vuoden. Sen jälkeenkin kaikki oli vähäistä. Olen joka päivä kiitollinen, että olen päässyt vähin erin nousemaan sieltä pois. Mutta mä saan joka kerta lavantaudin kun kuulen jonkun, jolla on vittu kaikkea, marisevan siitä miten ei ole rahaa. Pese se monokkeli ja kato uudelleen sinne rahamassiin!

Miltä tuntuu pelätä syöpää vuodesta toiseen

 

Nyt kun mun ekasta syöpädiagnoosista on kulunut reilut 2,5 vuotta ja toisesta noin vuosi ja odotan taas lisätutkimuksia sen takia, että tutkitaan miksi syöpäantigeeni on taas (joulukuussa) noussut, niin voin vaan sanoa, että tämä on pysyvä aihe mun elämässä. Tämä pelko ei häviä varmaan koskaan. Tää tietysti tuntuu ihan erilaiselta kun sillon terveenä joskus vähän huvittuneena saatto tokasta, että ’onkohan mulla joku syöpä’ jos sattui johonkin. Tämä tuntuu sellaselta, kuin joku painajaisten musta hahmo olis koko ajan mun olan takana. Aamusta iltaan joka ikinen päivä. Joinakin kivoina hetkinä se ei ole aktiivisesti mielessä, mutta monesti se on niissäkin sellasessa muodossa, että saankohan tehdä/kokea tätä asiaa vielä pitkään, vai onko tämä viimeinen kerta?

Pelkoonkin jotenkin turtuu kuitenkin. Enää en ole sellaisessa tilassa kuin ekan diagnoosin aikana, kun tuntui, että koko elämä romahti ja mitään toivoa ei ole. Nyt teen kaikenlaisia asioita kiivaalla tahdilla juuri siksi että tulevaisuus on niin epävarma. Jos mulle nyt tulee ens viikolla uusi diagnoosi, niin se olis jäätävää ja hirveää, mutta siinä ei enää romahda niin paljon, sillä täyttä terveyttä ja elämänvoimaa siinä mielessä kuin terveenä, ei enää ole. Ei samalla tavalla ole mitä romahtaa!

Mä huomaan, että vaikka luulin jo sytojen jälkeen olevani aika hyvässä henkisessä nosteessa, niin takapakki ja itku tulee ihan pienistä asioista. Joku vastoinkäyminen saa tosi helposti itkemään. Jopa sellainen tilanne, joka kävi mulle tänään työkkärissä, kun virkailija puhui kevään ja ens syksyn työvoimakoulutustarjonnasta sai mut itkemään, kun mieleen tuli, että enhän mä tiedä oonko elossa edes silloin… Olo on vähän kuin syksyn kuivuneella lehdellä, joka rapisee palasiksi pienenkin tuulenvireen takia.

Tiedän, että on paljon ihmisiä, jotka on vakavammassa tilanteessa terveytensä kanssa kuin minä, mutta mun kokemusmaailma on kuitenkin nyt tämä. Jokaisella se on omansa ja mä voin puhua vaan omasta puolestani. Pelko on läsnä elämässä ja kaikkeen suunnitteluun liittyy ajatus, paitsi jos…

Pahin ja julmin lyttäys, johon nyt voi törmätä, (ja olen törmännyt) on että sanotaan ’on tässä muillakin syöpää’ tai että ’on tässä muutakin ajateltavaa’. Jos mä olisin vielä nuori, niin ryhtyisin ehkä lukemaan psykologiaa (ehkä sen teenkin vielä!), koska en voi käsittää ihmisten käytöstä monessakaan tilanteessa! Ihmisen aivoitus on kyllä hyvin monimutkainen asia, jota on todella vaikea ymmärtää.

Mä oon saanu kannustusta hakea terapiaan, joten se on seuraava asia, jota alan selvitellä. Voi toki olla, ettei sinne pääse, kun niin paljo leikataan nykyään, mutta selvittelen asiaa. Ja kerron niistäkin kiemuroista täällä, se on selvää. Mulle ei ole mikään ongelma kertoa blogissa näistä asioista, sillä ajattelen, että jos vain yksikin ihminen kokee saavansa apua mun teksteistä tai pääsevänsä jollain tapaa eteenpäin omassa elämässään niiden takia, niin se on enemmän kuin hienoa! Mitä hävittävää mulla on? Elämä, ja sitä ei multa voi viedä kuin sairaus, ei jonkun toisen mielipide tai ajatus. Vaikee kuvitella, että joku ois tossa vieressä osoittamassa sormellaan, että he hee sulla on ihan paskaa, onpa mahtavaa! No kyynisenä ihmisenä tiedän että sellasiakin on olemassa, mutta tulkoon vittu mun eteen riekkumaan, niin annan turpiin.

Tällä viikolla meen uusiin verikokeisiin, jotta nähdään mihin se ennen joulua otettu veriarvo on suunnannut kulkuaan ja ens viikolla meen TT-kuvaan, jotta nähdään onko syöpää jossain. Ens viikolla on myös syöpälääkärin vastaanotto, jotta saan kuulla mikä on tilanne. Täytyy sanoa, että on vähän hermostunut olo ja kylmäävä fiilis.

Listoja ja kaiken laskemista

Musta tuntuu, että moni piirre vain pahenee iän myötä ja yks niistä on mun into tehdä kaikesta listoja.  Ajattelin nyt vähä kertoa mistä kaikesta näitä listoja syntyy. No ensinnäkin se juuri esitelty bucket list vaan laajenee; tällä hetkellä asioiden kategoriassa on jo 18 juttua. Ihan kauheestihan sitä ei tietenkään kannata paisuttaa, koska muuten kaikki jää tekemättä ja sen olis kuitenkin tarkotus olla kooste jossa on vaan tärkeistä tärkeimmät.

Mutta esim tämän tabletin muistiinpanoissa on seuraavanlaisia listoja; 

Tampereen mielenkiintoiset ravintolat (joita aion testata)

Kiinnostavat hotellit (joihin haluan mennä)

Suomen ruukit (joihin olis kiva mennä)

Ihmiset lapsuudenmaisemissa (joita yritän voida tavata - uskokaa tai älkää, heitä on 30)

Kasvit (joita haluan puutarhaani)

Isoisän lapsuudenkodin asukkaat eri aikoina

Kiinnostavat galleriat

Spa- ja vaihtoehtohoidot (joita haluan testata)

Vaatehankinnat ja vaatepoistot (kunkin vuoden aikana)

Ostokset (joita olen tehnyt kunkin vuoden aikana)

Luetut kirjat

Uimahallit ja saunat (joissa aion käydä)

Ompeluideoita

Hankittavia kirjoja

Kesäistä tekemistä

Vaatelista (omistamistani vaatteista suurpiirteisesti)

Kotivaralista (mitä pitäisi olla koko ajan jemmassa)

Viherkasvit kotona (ja niiden hoito-ohjeet)

Parfyymitesterit ja isot pullot (joita minulla on)

Kivointahan listoissa on niiden laatiminen. Yleensä totuus on se, että aika harva lista on aktiivikäytössä ja moni lista häviää historian hämäriin heti laatimisen jälkeen. Ajattelen kuitenkin, ettei listoja pidä ottaa niin otsa rypyssä, että niistä saa stressiä taikka ahdistuu jos joku lista jää unholaan. Mun mielestä listat on vähän sukua sille, että lasken kaikkea lähes koko ajan. Haluan esim tietää aina lukiessani, että monennellako sivulla olen ja montako sivua on jäljellä tai kuinka monta sivua on seuraavaan lukuun. Tai kauanko joku elokuva kestää ja kauanko on katsottu, sekä kauanko on jäljellä. Voi kuulostaa pinkeeltä ja ehkä se sitä onkin, mutta mulle se tuo rauhan. Tai että montako kilometriä on perille jonnekin ja montako kilometriä on jo ajettu ja kuinka kauan työpäivää (tai mitä tahansa päivää) on takana ja kauanko edessä. Montako päivää viikosta on kulunut ja montako jäljellä. Tätä voisin jatkaa loputtomiin. En tiedä haluaako mun aivot käsittää kaiken matemaattisesti vai oonko vaan erityisen kajahtanut, mutta enpä oikeestaan välitäkään tietää. 

Tällä ja OCD:llä (Pakko-oireinen häiriö) mahtaa olla jotakin tekemistä keskenään. Mua tämä laskeminen ei kuitenkaan ahdista, enkä koe, että se vie päivästä leijonanosan. Mutta olis aika kiintoisaa kuulla mitä sinä lasket ja listaat, vai etkö tee kumpaakaan. Ihmisiä on tässäkin asiassa taatusti aika moneen junaan!

 

Monta rautaa tulessa

 

Vuoden kahvilaelämä pyörähti käyntiin Ruuskasentalon Pyymäellä. Siitä on tehty lämmin ja viihtyisä paikka (edellisen kahvilan aikaan palelin aina tässä ikkunapöydässä) ja palvelu on tosi ystävällistä. Tapasin siellä ystävää jonka kanssa on aina hauskaa ja syvällistä ja lämmin ja ymmärtäväinen tunnelma. Sellaisesta saa akut täyteen hyvää energiaa!

Nyt yhtäkkiä huomaan, että mulla on monta rautaa tulessa yhtä aikaa! On tosi kivoja juttuja tulossa helmi-maaliskuun aikana. Oikeastaan se ei vaatinut kuin vähän sen miettimistä, että mitä todella haluan nyt lähiaikoina toteuttaa, yhteydenottoja ja joitakin tapaamisia. En kerro vielä mitä ne ovat, mutta jotain tosi erilaista, mitä olen ikinä tehnyt, sen voin luvata! Katsotaan myös kevään ja kesän mittaan poikiiko niistä jotain lisää, jotain jatkuvaa ja jotain uutta. Ja tämäkin oikeastaan osittain lähti bucket-listasta, siitä, että selvittelin hitusen asioita netissä ja tein itelleni to do-listan, jota kävin kohta kohdalta läpi tällä viikolla yhtenä päivänä. Ällistyin oikein siitä, miten ystävällisen vastaanoton sain eri tahoilta ja miten sain muutkin ihmiset innostumaan suunnitelmistani. Tästä vuodesta tulee seikkailujen täyttämä elämyshelminauha!

Ajattelin luopua sitku-elämästä

 

Tässä äsken tepastellessani -25 asteen pakkasessa aamutuimaan, mieleen pamahti tyytyväisyys siitä, että oon vihdoinkin ryhtyny tekeen asioita, jotka on vuosikausia - ehkä jopa 10 vuotta - olleet ’mä teen sitten kun’… sellanen Sitku-elämä on aika rasittavaa, koska se työntää asioita eteenpäin niin ku lumiaura ja lopulta joka puolella on kauheita valleja ja jo pelkkä ajatuskin kaikesta tekemättömästä ja kaikesta keskeneräisestä projektista uuvuttaa.

Mulla on ollu esim vuosikausien läjä parsittavia villasukkia ja lapasia, koska en pysty heittään meneen mitään, ellei se ole tosi rikki, eli käyttökelvoton ja siksi hilloan parsittavia vuodesta toiseen. Mutta nyt pari päivää sitten otin itteeni niskasta kiinni ja parsin miehen hanskat ja siitä innostuneena otin eilen illalla oman villasukkakassini esiin ja sain kertaheitolla parsittua seitsemät sukat! Vielä jäi viidet + viidet lapaset, mutta tää oli iso helpotus! Ei sillä, ettäkö sukat tai rasat loppuis kesken, ehei! Mulla on kaapissa käytössä varmaan 25 rasat, niin että ennemminkin ahdistaa se määrä. Siihenkin keksin muuten keinon juuri. Pidän kutakin paria vaikka vajaan viikon, niin tulee kaikkia vähä pidettyä. Enkä saa ehkä ikinä enää ostaa uusia lapasia! (Hankalaa on, että mua kiinnostaa kauheesti kaikenlaiset uudet neulekirjat ja melkein oon jo ryhtyny projektiin, että teenpäs itelleni jotkut ihanat kirjoneulesukat… auts!)

Toinen juttu joka on jumittanu ties montako vuotta; kenties yli 10v? on yks hame, jonka ostin kerran Tallinnasta. Se on sellanen kirjailtu villakangashame, joka on vähän kansallispukumainen, mutta tosi erilainen kuin Suomen vastaavat. Tämä on lyhyempi ja helmassa on tekokuituröyhelö (jonka purkamista olen pohtinut). Hame on lämmin talvihame, mutta se ei alunperinkään mahtunut mun päälle! Se on siis ehkä 10 vuotta odottanut kaapissa sitä, että kapenen jollain ihmeen hysteerisellä äkkirysäyksellä - jota ei kumma kyllä ole kuitenkaan tapahtunut. Viikonloppuna otin hameen hyppysiini ja purin vyötärökaitaletta ja sitten pari laskosta ja ompelin hakaset eri kohtaan ja näin sain siihen 10cm lisäleveyttä ja se mahtui päälle! Lähempää tarkastelua tuo ompelus ei siedä, mutta vyötärö onkin paidan alla piilossa. Oon kyllä hyvä ompeleen käsin, mutta en jaksanut ryhtyä kehittelemään lisäkangasta kesken loppuvaan vyötärökaitaleeseen, joten näillä mennään. Ei silti yhtään haittaa.

Ja nyt kun on kunnon pakkaset, voin tepastella hameessa edelleen! On mulla kyllä itse kangaspuissa kudottu villahame myös, joka oli mun omissa häissä päällä, mutta en oo edes uskaltanu kurkata sitä pariin vuoteen, koska pelkään, että joku ötski on rouskinu siitä kappaleita. Nyt voisin ottaa senkin käyttöön ja sitten säilöä sen kunnolla pukupussiin jatkossa. Ikävintä oli, kun mun lapsen mulle ompelemassa italialaisessa ohuessa villakankaisessa mekossa oli kaksi pikkuista reikää, kun ötökkä oli löytänyt sen henkarista ja melkein itkin, kun harmitti niin! Nyt olen pohtinut voisinko jotenkin paikata sitä, ilman että sen staili kärsii. Tai että mitä ihmettä tekisin sen kanssa. Rintakoru outoon paikkaan? Tai joku hyperkaunis kirjailu…

Mistä nautin tammikuun alussa

 

Tähän mennessä olen jo nauttinut Bucket listan jutuista pari; olen käynyt syömässä Lie-Mi -ravintolassa papaijasalaatin. Se oli vähän tulinen (siis jonkun muun suuhun varmaan aika äärirajoilla) ja tykkäsin! Sen lisäksi olen ollut Rauhaniemen kansankylpylässä avantosaunassa (niissä molemmissa) ja kahdesti avannossa (kun pakkasta oli -8 astetta ja tuuli tuiversi vaakatasossa aika kovasti), sekä siinä superihanassa Saunatemppelissä eli Jurttasaunassa ja sen avannossa kerran. Oih, mikä nautinto!

Olen myös nähnyt ketun, joista lumoudun aina, koska uskon, että kettu on mun voimaeläin. Sekä kauriita moneen kertaan. Olen tehnyt jääkakkuja omaan pihaan ja ihastellut pimeällä Hämeenkyrössä 8 km pituista jäälyhdyin molemmin puolin koristettua Trossitietä, käynyt hyviä keskusteluja rakkaiden ihmisten kanssa ja saanut voimaa auringonvalosta! Olen käynyt kylässä ja laatinut to do-listoja, hoitanut asioita ja ollut valoisa. Ja vähän jännittänyt ensi viikon verikoetta, mutta koettanut huiskia sitä pois mielestä niin paljon kuin mahdollista.

Pakkasesta ja turkiksista

 

Jess, mahtavaa kun on pakkasta! Kunnon talvilukemia vihdoin. Meillä on ollu muutamana päivänä yli 22 astetta pakkasta ja täyskuu, kuuraiset puut ja kimaltavat hanget. Vaikka talo meillä ei ole niin lämmin, niin tykkään talvesta paljon! Talo on vanha, vuodelta 1951, ja kaikenlaista probleemia siis löytyy. Ensinnäkin meillä on vesikiertoinen öljylämmitys ja sehän tarkoittaa sitä, että osa pattereista menee jumiin tämän tuosta, eli joka vuosi, kun lämmitys pitää laittaa päälle. Eli kylmiä pattereita löytyy jo yhteensä viisi kappaletta. (Yhteensä pattereita on talossa 20.) Tottakai sitä voi soittaa huoltomiehelle, mutta ei nekään aina saa patteria toimimaan. Käytännössä me ei olla nyt jaksettu edes soittaa tänne ketään, vaan lisälämmitetään puilla. Kellarin takkahuoneessa on takka ja keskikerroksen ruokailuhuoneessa on uudehko kakluuni, varaava sellainen. Tokihan se auttaa. Kuistin oven edessä on verho lisänä, olkkarin oviaukossa on paksu verho ja kaikissa ikkunoissa on tietysti verhot lämpöä pitämässä.

Mutta kun ulkona on useamman päivän ajan -22, niin kuistilla lämpö laskee -10 asteeseen, konttorissa +8 asteeseen (ellei ovea pidä eteiseen auki, jotta lämpö vähän tasaantuu) ja sen vuoksi eteisessä on +14 astetta. Olkkarissa on +16,5 ja ruokailuhuoneessa +18. Makuuhuoneessa on +18 - +20, riippuen onko aamu vai ilta. Lämmitetään itse kuumilla aalloillamme makuuhuonetta näköjään! Keittiössä on aika lämmin, kylppärissä aika kylmä. Ja joka talvi haaveilen pienestä hirsimökistä, jossa olis vain muutama kymmenen neliöö. Olis kuisti, eteinen, tupa ja kamari. Olis iso takka leivinuuneineen ja puuhelloineen ja kamarissa kakluuni. Ja jos olis ihan hiiskatin jäätävää (vaikka -60 astetta, kuten Siperiassa), niin muutettais tupaan ja nukuttais sellasessa museoista tutussa kerrossängyn alaosassa, jossa on katto, seinät kolmella puolella ja verho vielä neljäntenä. Vuoraisin sen ryijyillä. Ja lampaan fällyt laittaisin petivaatteiksi.

Näkisitte miten mä pukeudun! Mies kysyy välillä, että oonko mä menossa pohjoisnavalle. Mulla on esim angoranilkkasukat, trikoot, villaiset polvisukat, villasäärystimet (ja sisällä turkistossut, ulkona huopikkaat), villahame, hihaton aluspaita, pitkähihainen paita, villaneule, (sisällä shaali tai huopa, ulkona toppatakki tai villakangastakki), villaiset ranteenlämmittimet, villahuivi (ulkona vielä villainen lisähuivi sen päällä), villapipo sisällä, mutta villahattu ulkona - tai isän susilakki, ja ulkona vielä tietysti paksut lapaset taikka oikein kintaat karvavuorilla. Ja mitä kylmempi, sen enemmän kerroksia! Ja tietysti oikeista materiaaleista, ei mitään tekokuitujuttuja. Kaikkein lämpimimmät kengät on tallukkaat (jotka voi ommella ite huovasta) tai huopikkaat. Mähän voisin ryhtyä vaikka pukeutumisneuvojaksi, heh. Voi näyttää maatuskalta tai kassialmalta, mutta onpahan lämmin.

Turkiksista sen verran sanoisin, että kaikkein lämpösimpiähän ne on käyttää. Ja koska Suomi on aina ollu pullollaan turkiksia, niin nehän tulis käyttää loppuun. Ja tehdä uusia vaikka metsästetyistä eläimistä tai kotieläimistä. Miehellä on esim ajokoirannahkakintaat. Mulla on hylkeennahkakäsilaukku. Mulla on kaks pitkää turkista, (luulisin että minkki- ja lammas-) jotka oon periny edesmenneen anopin edesmenneeltä kaverilta ja naapurin vanhan emännän äidiltä. Ja kirppikseltä ostettu kettupuuhka, jonka nimesin Pentiksi. Pentti on niin ihastuttavan pehmeä ja karvainen! Ja löytyy multa myös joku muhvi ja kärppäpuuhkakin. Ennen tehtiin apinannahastakin muhveja (tuskin kotimaisen apinan) ja myyrän nahoista stoolia. Maailma on täynnä nahkoja, joita voi käyttää ilman kettutarhojakin. Joskus ihmettelen turkisvastustajien mielikuvituksen köyhyyttä. Matskua kyllä löytyy, eikä aiheuta yhtään nanomuovipäästöjä, kuten tekokuituvaatteet.

Ajelua ja elokuvia

 

Kattokaapa nyt miten hemmetin kaunista pohjanmaalla on just nyt! Pakkanen paukkuu -22 asteen tienoilla. Me ollaan ajeltu sinne ja tänne viime päivinä ja käyty myös mun lapsuudenkodissa. No se perkeleen puu on tosiaan rysähtäny talon päälle ja napsutellu kattoon reikiä oksillansa, luoja tietää miten paljon. Nyt on lunta jo katon päällä, eikä tilannetta näe kovin hyvin. No, onneksi oksa ei sojottanu yläkertaan katon läpi, sillä sekin olis mahdollista. Välikatto toki on olemassa, mutta lappeella ei joka kohdassa ole mitään välitilaa, esim alkovin kohdalla. Oisko ollu aika maaginen kuolla sänkyynsä, niin että oksa lävistää sydämen! Ihan ku joku vampyyri. Hieno lähtö, totta tosiaan! Myöskään puu ei onneks ollu rysähtäny öljysäiliöiden päälle, jollon koko talo ois voinu palaa. Että jollain tavoin voi olla kiitollinen. Laskin, että pihassa on edelleen yli 10 isoa puuta liian lähellä rakenteita. Kääks. Vieläkin voi siis kuolla loistokkaan Vampyyrikuoleman. Kuolinilmoituksessa on ihan eri juttu ilmoittaa, että ’hän kuoli vakavan sairauden murtamana’ kuin ’hän kuoli kuusenoksan lävistämänä’, vai mitä? Toinen on tylsä, toinen on uniikki.

Sit me ollaan myös kateltu elokuvia. Kuten esimerkiksi ”The Long Kiss  Goodnight”, joka on muuten yks mun lempparielokuvista ja aivan loistava jouluelokuva! Siihen voi samaistua niin hyvin. Eikö jokainen perheenemäntä taikka äiti haaveile olevansa salaa hallituksen palkkamurhaaja? Olis se mageeta sekin. Rusauttaa peuralta niskat poikki paljain käsin ja tujauttaa kuula jonkun kalloon täsmällisellä tarkkuudella muutaman korttelin päästä. Silleen silmää räpäyttämättä.

Sit katottiin ”Ismo - maailman hauskin ulkopuolinen”, johon myös hiukan samaistun. Esimerkiksi sen ujouden kohdalla. Että kouluunmeno oli hyytävää ihan joka kerta. Joka luokalle, joka loman jälkeen, välillä joka päiväkin. Sen takia rakastan perjantaipäiviä, koska ne merkitsi vihdoin vapautta kouluviikosta. Tai Suvivirttä, koska se merkitsi vapautta koko pirun lukuvuodesta! No Ismo on nero. Hänen kielelliset neronleimauksensa on uniikkeja ja se yhdistettynä hänen ulkoiseen olemukseensa sekä niihin pieniin hymähdyksiin, ynähdyksiin, rykäisyihin ja naurahduksiin; se on täydellistä! Ei toimisi jonkun tosikkoesiintyjän suusta hänen jutut. Mutta toivon, ettei hän polta itseään loppuun. Siis luuleeko hän oikeasti, että koko maailma unohtaa hänet, jos hän pitää vaikka kaksi vapaapäivää viikossa, kuten me tavalliset ihmiset? Ei koko maailma tokikaan ole alzheimeriin vaipunut, mutta sitä hän ei tiedä. Ehkä hän lukee tämän ja havahtuu.

Kolmas elokuva joka me katottiin, oli ”Myrskyluodon Maija”, ja sepä oli ihastuttava! Vähän erilainen kuin se vanha sarja, joka julkaistiin keväällä 1976. Mua häiritsi vaan tässä uudessa se, että Maijan näyttelijä ei vanhentunut kasvoistaan ollenkaan, vaikka ikää täytyi kertyä elokuvan aikana ainakin 25 vuotta. Muuten se oli upea ja liikuttava elokuva. Hyvin kaunis lavastus ja puvustus!

Bucket list 2026

 

Tän vuoden aikana aion tehdä paljon ja seikkailla ja nauttia! Nähdä pienetkin asiat nauttiakseni niistä. Listalle laadin kahdeksan eri kategoriaa. Kaikki mulle tärkeitä kokonaisuuksia. Miks sellanen lista sitten kannattaa tehdä? Koska muuten aika vaan lipuu eteenpäin, päivä seuraa päivää ja viikko viikkoa ja kuukausi toista, kunnes huomaa, ettei ehtinyt tehdä paljon mitään tärkeää. Ja yhtäkkiä on hujahtanut vuosi, viisi vuotta, kymmenen vuotta jossakin arkisumussa. Niinkö mä tahdon elää, etenkin jos elämää ei ehkä ole jäljellä kovin paljon - eli en elä vaikka 100-vuotiaaksi, kuten aina haaveilin? No en todella halua! Usein ihmiset taitaa katua kuolinvuoteella enemmän tekemättömiä kuin tehtyjä asioita. Sitä, ettei koskaan elänyt. Elämä valui hukkaan juostessa kukonlaulun aikaan töihin ja viedessä lapsia harrastuksiin ja törmäillessä ruokakaupassa ja kaatuessa sohvalle joka arki-ilta. Ja kiristellessä hampaita viikonloppuisin tai menettäessä hermoja kesälomalla, kun kaikki odotukset on ladattu niihin pieniin hetkiin, eikä ne voi onnistua kympin arvoisesti keltään.

Mun bucket list sisältää seuraavanlaisia kategorioita; ’Uimahallit, SPAt, saunat’, joita olen listannut tähän 15. Viime vuonna tähän kategoriaan sisältyi myös kuntosalit, mutta nyt ei, koska aion tehdä etäjumppaa kotona niin paljon. Listan yksi mageimmista on Tukholman Yasuragi! En vain tiedä olisko mulla rahaa mennä sinne ja kenen kanssa ylipäätään menisin. En edes tiedä onko mun lähipiirissä ketään, joka olisi niin kiinnostunut kylpyläkulttuurista ja japanilaisuudesta, että innostuisi. Mutta siellä se on listalla. 

Sitten on viimevuotiseen tapaan myös lista ihmisistä, joita haluan ehdottomasti tavata tämän vuoden aikana! Heitäkin on 15. Viime vuonna soitin kahdelle ja lopuista tapasin yhtä lukuunottamatta heidät kaikki. Vähän mua häiritsi, kun joku sitten kysyi ’oonko mä sun listalla’, koska mun lista on hyvin henkilökohtainen ja siihen valitut ihmiset on eri syistä siinä. Ei se ole mikään kilpailu tai paremmuusjärjestys. Se on oikeastaan vähä sellainen, jossa on sellaisia tärkeitä ihmisiä, joita en ole muuten päässyt tapaamaan kovin paljon. Enkä halua sitä julkaista!

Sitten on lista ravintoloista. Viime vuonna niitä oli listalla kymmenen, joista kävin seitsemässä ja petyin yhteen. Nyt listalla on kuusi ravintolaa, joista viisi on ennestään tuttuja ja hyväksi havaittuja, kuten esimerkiksi Napoli, Tampereen legendaarinen pizzeria! Vai mitä sanotte esim listan sadannesta pizzasta, nimeltä ’Finlandia’ joka sisältää Aura-juustoa, Finlandia-vodkaa, lämminsavustettua hirveä, kantarelleja ja  savuriistakäristystä… minä sanon kiinnostavaa!!

Listalta löytyy myös kahvilat. Sama kategoria oli myös viime vuonna, jolloin siinä oli seitsemän kahvilaa, joista kävin neljässä. Nyt listalla on neljä kahvilaa, joissa todellakin aion käydä! Yksi niistä on lempparini Boulangerie Marco, josta olen puhunut täällä blogissakin useampaan kertaan. Toki on monta kahvilaa, joissa notkun melko usein, mutta tämä lista on sellainen The kahvila -lista. Ei mikään pistäytymispaikkojen luettelo, vaan tosi kiinnostavien ja maukkaiden ja tunnelmallisten paikkojen tiukka lista.

Seuraavaksi listalla on asiat! Se tarkoittaa monenlaista sekalaista tekemistä. Viime vuonna tässä kategoriassa oli 13 asiaa, joista tein kahdeksan. Nyt listalla on kymmenen asiaa. Viime vuoden missatut on uudelleen mun listalla ja sen lisäksi keksin siihen viisi uutta juttua. Haluan pitää nämä asiat vähän salaisina, ennen niiden tekemistä, mutta yhden voin sanoa; se on se, että haluan käydä niin paljon kukkakaupoissa kuin mahdollista! Siis vähintään kerran kuussa!

Sitten on kategoria talot. Ne on mulle tärkeitä! Viime vuonna taloja oli viisi ja hengasin niistä neljässä. Nyt taloja on yhä viisi, mutta ne ei ole kaikki samoja kuin viimeksi. Taloista kaikki liittyy sukututkimukseen ja melkein kaikki on esi-isien taloja. Vanhin niistä on 1700-luvulta.

Sitten on kirjat. Niitä oli viime vuonna seitsemän, nyt kuusi. Kaksi kirjaa on mainittu nimeltä, muut on isompia kategorioita, kuten esim jonkun kirjailijan teokset. Haluaisin mm lukea mahdollisimman paljon Waltaria. Hän on kaikkien aikojen parhaita suomalaisia kirjailijoita, joiden teksti on yhä elävää ja kiehtovaa.

Viimeisenä on taide. Taidenäyttelypaikkoja, joista erityisesti pidän. Yksi parhaista on Mäntän kuvataideviikot. Taidetta näen varmaan muissakin paikoissa, mutta joku runko pitää olla.

Tässä muutamia suuntaviivoja tälle vuodelle. Hotelleissakin haluaisin notkua, mutta niihin ei paljon taida olla rahaa. Ulkomailla olisi aina kiva matkailla, mutta katsotaan tuleeko niistä mitään. Kotimaanmatkailu on myös tosi kivaa, mutta ilman asuntoautoa se hupi on kutistunut ihan minimiin. Mutta en epäile yhtään, etteikö vuosi täyty seikkailuista joka tapauksessa!

Taikakeinoja

 

Jokainen on kuullu lumelääkkeistä. Nämä taiat on vähä ku mielen lumelääkettä, jotka toimii kun uskoo.

Mielessään voi laittaa negatiiviset asiat lasipurkkiin ja ruuvata purkin kannen tiukasti kiinni! Sitten voi ottaa mielen hyvien asioiden komerosta ylähyllyltä positiivisten asioiden purkin, avata sen ja päästää ne lepattelemaan vapaasti siihen ympärille. Sulkea silmät ja antaa arkojenkin hyvien asioiden laskeutua hiuksille tai olkapäille ja hihansuihin.

Negatiivisten purkin voi seuraavaksi laittaa varmuuden vuoksi palamaan! Ja asettaa pisteen huonoille asioille ja sanoa tervetuloa vain hyville vuonna 2026! Ja jos tuntuu, että lasipurkki ei ole hyvä palamaan, niin voi konkretisoida kirjoittamalla negatiiviset paperilapuille ja polttaa ne ihan oikeasti.

Tämmöisiä noitakeinoja minä aion tehdä vuoden aluksi täällä itsekseni.

Tyrväällä tuulee

 

Karkusta me ajeltiin viereisen kivikirkon luo, eli Tyrvään Pyhän Olavin kirkolle. Tää on mun lempipaikka Pirkanmaan kirkoista ja on uskomatonta, että joku tuhopoltti tämän kirkon vuosituhannen vaihteessa! Mä en oo koskaan tajunnu historiallisten rakennusten tai patsaiden tuhoamista, sellasessa on mielenköyhyys huipussaan. Matkalla tänne ajattelin, että tulispa joku luonto-elämys ja seuraavalla sekunnilla, kun käänsin päätäni, näin pellolla neljä kaurista syömässä. Sellainen hyvän mielen hetki siihen kohtaan oli kuin voidetta sielulle. Täällä kirkon pihassa kiersin kirkkoa kuvaten ja just kun olin astunut sakastin nurkalle, alkoi isolta katon lappeelta pöllytä lunta hyvin kauniisti alas ja sain sen kuvattuakin. Se oli muutamassa sekunnissa ohi, kun lumi oli tullut katolta alas. Olin siis täysin oikealla sekunnilla just oikeassa paikassa. Oli ihan kuin joku hyvä henki olisi lähettänyt mulle vähän elämyksiä piristämään päivää, joka muuten oli vähän alakuloinen. P.S. Noi keskiaikaiset naamankuvat lasipielissä ja muualla on ylen huvittavia. Mietin aina mitä maalari on halunnu niillä kertoa. ’Maalataanpa tähän tuo naapurin Keijo, kun se on niin pöljä…’?

Kappas, en ottanu yhtään kuvaa, jossa kirkko näkyis kokonaan. Hyvä ’Keijo’, kiinnitit mun huomioo ihan liikaa omaan naamatauluusi siellä lasipielessä! Nysväsin siis yksityiskohdissa, joka on kyllä mulle ominaista muutenkin. Mutta tässä kirkko näkyy kokonaan. Ja täällä voi kurkistella, miltä siellä näyttää kesällä ja vähä sisälläki.

Ajelua Karkussa

 

Kerrankin mies päätti pitää pari arkipäivää vapaana näiden arkipyhien välissä! Se tietää nukkumista myöhälle ja leppoisaa oleilua, mutta myös ajeluita pitkin maaseutua. Miehen iskias on känkkäränkkä, joka asettuu oikeastaan vain auton penkissä ja senkin takia me mennään ajelemaan nyt joka päivä. Pitkästä aikaa kohteena oli vanha tuttu Karkun Pyhän Marian keskiaikainen kivikirkko. Vanhoissa kivikirkoissa on sitä jotakin!