Sohvan uusi ilme

 

Lapsuudenkodissa mulla on tädin 70-luvulla ostama sohva, joka on kyllä laadukas ja hyvä, mutta jonka värimaailma ei välttämättä osu aivan täysin mun mieleen. Pohdin, että ostaisinko siihen uudet tyynyt… ei. No ompelisinko tyynyihin uudet päällykset… ei. Heittäisinkö sohvan päälle vaan kankaan… ehkä. Ja sitten sain loistoidean; miksi en heittäisi sohvan päälle yksinkertaisesti vanhaa virkattua päiväpeitettä! Se natsaa, sohvan vanha seitkytlukulainen värimaailma ei enää paista läpi repien sielua kappaleiksi ja muutenkin virkatusta päiväpeitteestä tulee kivasti mummolamainen fiilis, johon pyrinkin täällä.

Sohvalle sopii myös vanha ruusukuvioinen ristipistotyö.

Ja sohvapöydälle vanha vihertäväsävyinen damastiliina.

Pöydällä on mamman vanha sininen Nanny Stillin Grapponia-lasikulho, joka sekin on kuin istutettu sohvan ja pöydän tunnelmaan.

Ja kun Etelä-Pohjanmaalla kerran ollaan, pitää latomaisemaa olla myös sisätiloissa.

Äitiltä peritty Nuutajärven Pioni-tarjoilulautanen toimii tällä kertaa kynttilälyhtyjen alustana.

En ole (vielä) hurahtanut keräämään joka värisävyä Iittalan ’Kivi’ kynttilälyhtyjä. Muutama riittää.

Hirveen turhauttavaa!

 

Nyt oon ihmetellyt terveellistä ruokavaliota netin monilta sivustoilta ja ahdistunut ja ärtynyt ihan sikana. Ensinnäkin en ole näköjään osannut syödä lainkaan terveellisesti! Jopa tonnikala vedessä (jota luulin todellakin terveelliseksi, koska se on kalaa ja etenkin vähärasvaista kalaa) on epäterveellistä, koska siinä on paljon suolaa (1g/100g). Että mitä hittoa?! Käytännössä näyttää siltä, että koko mun elämä menee uusiksi, jos alan poistaa ruokavaliostani vaarallista suolaa, sokeria ja rasvaa. Paskat miten tylsä juttu! Samalla ihmettelen, että kas kun en ole saanu aivoinfarktia jo 20 vuotta sitten. Potkin itteeni nilkkaan kaikista epäterveellisistä valinnoistani ja samalla inhoan kaikkea ultraterveellistä. Kuinkahan tästä oikein selvitään eteenpäin? 

Tykkään hirveesti esim savukalasta, harmaasuolatusta joulukinkusta, metukasta, oliiveista, suolakurkuista,  sinihomejuustosta, juustoista ylipäätään, leikkeleistä ylipäätään, hapankorpuista (joka onkin järkytys, sillä ne vasta suolaisia on!! 1,4g/100g!), pekonista, pizzoista, wingseistä, suolaisista piirakoista… ihan hirveen turhauttavaa, että kaikki pitää nyt miettiä uusiksi! Varsinkaan nyt sytoaikana, mutta muutenkaan en ole kauhean reipas tekemään ruokaa nykyään, vaikka mulla niitä keittokirjoja onkin sadoittain. Ainut keino välttää suolaa, on tehdä ruoka alusta asti.

Ainut lohtu on se, että tykkään myös raikkaista asioista, kuten salaateista, vihannesten dippailusta, smoothieista. Niihin on pakko nojautua nyt enemmän. Ja tykkään mä tehdä sosekeittoja ja kropsua, silloin kun innostun vähän ite tekemään ruokaa.

Mutta miettikää nyt, kun mun suosikki on esim hapankorppu (suolaa 1,4g/100g), jonka päälle levitän voimakassuolaista oivariinia (2,1g/100g), ja siihen mieluiten jotain kermajuustoa (n.1,3g/100g) ja päälle tursotan paksun kerroksen mätitahnaa (6,3g/100g)… eli sillä tavalla mun elämä pitää katsoa ihan uusiksi ja kun mä en ole sellainen kerrasta uusiksi-tyyppi, niin tämä tuntuu samalta kuin katselisin kauheaa kaaosta ja miettisin voimattomana, että mistä aloittaa. Suolan saantisuositushan on alle 5g/vrk ja kun suuri osa suolasta on piilosuolana kaikessa (leivissä, kastikkeissa, hemmetti ihan joka paikassa!) niin onhan se vaikeaa, suorastaan kuin taistelisi jotain salaliittoa vastaan! Suomessa miehet käyttää kuitenkin suolaa keskimäärin 9,5g/vrk ja naiset 6,9g/vrk. (Suolan vähimmäissaantisuositus on 1,5g/vrk.) Nämä tuntuu pieniltä luvuilta, mutta kun ajattelee paljonko siitä kertyy vuodessa, niin - no en uskalla edes ajatella. Ja että mitä se sitten aiheuttaa kropalle, niin huh.

Sitä paitsi mulla on suvussa molemmilla puolilla paljon ongelmia sydän- ja verisuonitautien kanssa! Itsekin oon jo muutaman vuoden popsinu kolesterolilääkkeitä ja pari vuotta verenpainelääkkeitä. Lääkäri kyllä on ehkä joskus sanonut, että suolan määrää pitäisi vähentää, (siis jossain sivulaiseessa, kun on ollu puhetta siitä, että miten verenpainetta ylipäätään voi hoitaa itse - ei hän ole tiennyt mun syömisistä), ja mun suvussa etenkin isän puolen sukulaisilla, on paljon muistisairautta - myös sitä verisuonista johtuvaa vaskulaarista - ja kaiken huipuksi mun äiti kuoli aivoinfarktiin. Ja se onkin mulla tässä nyt vahvana kannustimena, sillä en halua itselleni samaa kohtaloa. Siinä ei välttämättä siis kuole kerrasta noin vaan naps, vaan jää ehkä pitkiksikin ajoiksi sairaalaan ilman että pystyy liikkumaan juuri yhtään tai puhumaan enää koskaan. Se on mulle ainakin hirveä pelote!

Ja nyt mua ärsyttää etenkin se, kun aina toitotetaan että älkää syökö paljon suolaa, mutta mikä on paljon, niin siitä mulla ei ole ollut aavistustakaan, ennen eilistä! Olen aina luullut että ’paljon’ on sitä kun hölvää suolaa vielä lautasellekin ja syö metukkaa kilokaupalla päivässä tai kahmii iltakaudet sipsejä ja rouskii salmiakkia. Itse asiassa nyt oon käsittänyt, että suolan voi jättää pois tai tosi vähälle ruoanlaitossa ja sitten hiukan ripauttaa sitä lautaselle, niin sillä pääsee parempiin tuloksiin; ei tule piilosuolaa ja se ruoka maistuu silti ihan yhtä sopivalle kuin ennenkin. Siis suolaa vähemmän, makua enemmän. Mutta avainkysymys tässä kaikessa on, että mikä on käytännössä paljon suolaa?! Se jää yleensä hämärän peittoon, ellei sitten itse ala tutkia asiaa, kuten minä nyt.

Samalla päässä takoo ajatus siitä, että suolan käyttöä ei voi jättää kokonaan poiskaan. Suolan vajeeseen eli hyponatremiaan, voi sairastua jos syö suolaa hyvin vähän ja sen lisäksi juo vettä useita litroja päivässä, tai jos kärsii vaikeasta sydän- tai munuaissairaudesta, jolloin elimistö ei toimi kuin pitäisi. Tunnen ihmisen, joka vajosi hyponatremiaan salakavalasti juomalla liikaa ja jättämällä suolan lähes kokonaan pois (koska hän oli lukenut, että se on terveellistä), mutta hän ei kärsinyt sydän- eikä munuaissairaudesta. Hän ei tajunnut itse, että mitään on vialla, mutta hänen liikkeensä hidastuivat ja ajatus ja puhe alkoi hidastua. Jos ulkopuolinen ei olisi huomannut tilannetta ja toimittanut häntä sairaalaan ja hän olisi ollut yksin vielä vaikka muutaman vuorokauden, hän olisi saanut vähintään pysyvän aivovamman tai jopa kuollut. Siksi tämäkin puoli asiasta pitää tiedostaa.

Voi olla, että kauppakäynneistä tulee pieniä kriisimatkoja lähiaikoina ja mua väsyttää ja turhauttaa ja suututtaa jo valmiiksi. Oon yhtä aikaa ärsyyntynyt itseeni ja siihen nurkan takaa singahtelevaan nuttura kireällä olevaan tanttaan, joka kuiskii mun korviin kaikesta vaarallisesta. Kerron jatkossa kuinka selviydyin hänestä, vai kuristinko koko tyypin jo seuraavalla kauppareissulla.

 

Kauhistuin suolankäyttöäni

 

Ryhdyin tässä yks päivä oikein miettimään omaa suolan kulutustani. Tulin siihen tulokseen, että oon aina ollu aikamoinen suolahiiri, siis ihan pikkulapsena jo. Yritin jopa googletella, että onko olemassa sellaista asiaa kun suolariippuvuus, mutta siitä ollaan kahta mieltä, vielä enemmän kyseenalaistaen kuin sokeririippuvuuden. Mutta ilmeisesti sellainen kuitenkin joidenkin tutkijoiden mukaan on olemassa. No, en nyt sano, että olen suolariippuvainen, mutta sokerin suhteen olen kyllä ollut ja se riippuvuus aletaan jo yleisemminkin myöntää olevan olemassa.

Alkuvuodesta aloin irtautua energiajuomista, joita olin vetänyt enemmän tai vähemmän 20 vuotta. Lopullinen niitti oli, kun tulin toukokuussa sairaalasta ja maistoin jääkaapissa jemmassa ollutta energiajuomaa ja totesin sen maistuvan myrkyltä. Sen jälkeen en ole ostanut ainuttakaan tölkkiä tai pulloa energiajuomaa ja pystyn kaupassakin ohittamaan ne hyllyt ihan rauhallisesti ilman mielitekoja. Uskon siis kykyihini irtautua riippuvuuksista ja tottumuksista, kunhan vain saan perusteltua asian itselleni hyvin.

Sokeriin en hirveästi koe enää olevani koukussa. Tosin tässä sytoruljanssissa juon aika paljon limsoja, joka voi hämätä sokerin saantia; kun luulen, että en käytä paljon sokeria, koska en mussuta karkkia koko ajan, niin limsoista salakavalasti saankin sitä yli äyräiden. Mun pitää siis ryhtyä asettamaan itselleni rajoja. Joillakin ei toimi hiljalleen vähentäminen, mulla taas ei oikein toimi kerrasta poikki-meininki. Mieluummin vähentelemällä huijaan itseäni eroon sokerista.

Sama pätee suolaan. Muistan jo reilusti alle kouluikäisenä ruokapöydässä hyvinkin usein kastaneeni vaikkapa kanaa suoraa suolakippoon ja rouskineeni sitten sitä suolalla kuorrutettua ruokaa nautinnollisesti. Näin jälkikäteen on outo ajatella, että vanhemmat antoi mun tehdä niin. Joka tapauksessa siitä lähtien oon tykänny suolaisesta ruoasta tosi paljon. Jos multa nyt kysyttäis, että valitsisinko loppuelämäksi sen, että saan syödä suklaata vai salmiakkia (mutta en molempia), niin miettimättä valitsisin salmiakin.

No ja miksi suolaa ei sitten kannattais rouskia kilokaupalla? Googletin viikonloppuna mielenkiinnosta, että mitä konkreettisia haittoja runsaalla suolankäytöllä on ja sain kyllä selkeen motivaation muuttaa kurssia! Suola aiheuttaa turvotusta, verenpaineen nousua, ylimääräistä rasitusta verisuonille, munuaisille, sydämelle ja aivoille. Runsas suolankäyttö altistaa kalsiumin vajeen takia osteoporoosille. Se lisää myös mahasyövän riskiä (!!),  aivoinfarktin riskiä, munuaisten vajaatoimintaa, verisuonten kovettumista, pahentaa astmaoireita ja välillisesti altistaa muistisairauksille (verisuoniperäinen eli vaskulaarinen muistisairaus.) Jotkut yhdistävät myös muistiongelmat ja aivosumun suolan liikakäyttöön.

Tässä tulikin jo tosi paljon uusia asioita (koska en ole ikinä varsinaisesti tutkinut suolan haittoja) ja monta erityisen pelottavaa juttua, joita haluan todellakin välttää. Tämän jälkeen ei ole vaikea miettiä, miten edetä tästä eteenpäin. Tarkemmin ajatellen taidan saada suolaa ihan hitosti liikaa ja nyt on pysähdyksen paikka. Mutta toisaalta täytyy myös olla tarkkana, ettei vesipulloineen johda itseään toiseen ääripäähän, natriumvajeeseen.

Tähän loppuun vielä pari linkkiä aiheesta.

Aivoliitto

Ruokavirasto

Valio

Lauantain harmoniaa

 

Yö veneessä meni hyvin. Rauhallisen aamupalan jälkeen lähdimme ajalemaan ’joelle’ kohti Alvettulaa. No pizzaahan meidän piti mennä syömään sinne kyläkaupalle, mutta eikös juuri meidän tuuriin sopivasti se oli just tämän päivän kiinni yksityistilaisuuden vuoksi. No niinpä tietysti. Onneksi tajusimme tämän vähän ennen, kuin olisimme olleet kuola valuen roikkumassa ovenkahvassa.

Joella ihastelin tätä uimakoppia ja vanhaa rantasaunaa.

Eipä meillä paljon ollut muita vaihtoehtoja, kuin ajella Vihavuoden kahvilalle, jonka laiturin äärellä ällistelin säyneparvea! Jos katsotte tarkkaan, siellä ne kalat on. Paljon ja isoja. Sorsa ui säyneiden selässä ja kurkisteli välillä varpaisiinsa, että kuka kutittaa.

Okei, lainaan mieheltä kuvaa ja näytän millaisia kuvia kunnon kännykkäkameralla saa aikaiseksi. Säyneparvi, joka ei pelännyt mitään!

Vielä on kesäistä, ainakin hiukan. Niin kaunis kuin tuo kukka onkin, se on itse saatanan rehuja. Älä siis erehdy istuttamaan sitä puutarhaasi! Nimim. kokemusta on. Kyseessähän on siis Karhunköynnös.

Muistan lukeneeni, että ’Vihavuosi’ olisi ollut alun perin Vihavuoksi, vihainen vuo. Aika vihaiselta se vaikuttikin.

Vihavuoden kahvilan vieressä on myös myllymuseo, jota piti tietysti kuvata joka puolelta.

Joskus noiden hirsitupien välistä on päässyt kulkemaan läpi, sitä sanottiin ’läpikäytäväksi’.

Asuapa tässä! Kökkisin joka päivä ulkona ällistelemässä näkymiä sisälle ja ulos.

Koska emme päässeet sisälle, tyydyimme kurkkimaan ikkunoista.

Museoiden elävöitys kukilla on ihana juttu!

Joskus joku kukka on vaan itsekseen löytänyt täydellisen paikan!

Se mikä ennen oli paremmin, oli muotoilu! Jokainen pienikin juttu tehtiin kauniiksi!

Vaan tämäpä onkin yksityinen tupa. Ei siis sen ikkunoista tirkistelemään.

No ihan vähän voi tätäkin kai kuvata.

Harmaissa seinissä ja pikkuruutuisissa ikkunoissa on viehätystä!

Suomessa vesimyllyt yleistyivät 1300-luvulta lähtien. Sitä ennen jauhot punnerrettiin käsikivillä.

Tämä uusi kukkavillitys on kaunista! Minun lapsuudessa oli kyllä vielä ihan niitä oikeita niittyjäkin. Taukoa tässä kukkahässäkässä on ollut muutaman kymmenen vuotta.

Auringon lämmittämä hirsiseinä kutsuu nojailemaan vaikka kahvikupposen kanssa.

Punnitsen aina silloin tällöin, että asuisinko näin alkeellisesti ja vastaus on aina, että asuisin!

Paluumatkalla onnistuimme vielä bongaamaan joutsenperheenkin.

Ulkona syömässä

 

Ollaan tässä nyt viikko väijytty säätiloja ja piru vie, ei se sitten ruvennut satamaan, vaan tuli kuin tulikin tosi kaunis viikonloppu! Siispä veneillään vielä kerran tänä kesänä. Ensin pähkäiltiin suuntaan jos toiseenkin, että mennäänkö Päijänteelle, vai jonnekin Roineen suuntaan. Lopulta Päijänteelle ajo työviikon jälkeen alkoi uuvuttaa ajatuksena, joten jäätiin lähemmille vesille.

Kangasalta vesille ja kohti Valkeekoskea. Aateltiin mennä kanavasta läpi ja yöpyä jossain sen jälkeen. No, eipä siitä sitten mitään tullut, kun Valkeekosken kanava olikin jo kiinni näin illasta. Siinä me kökittiin jonkin aikaa odotellen sulkujen aukeemista, ennen kuin älyttiin tarkistaa asia netistä. Tuo keltainen talo Valkeekosken keskustassa on sellainen, jota aina ihailen! Sen jälkeen koivikossa näkyy vielä suloisempi ja vanhempi pikkutalo, oi joi!

Uukkarit Valkeekoskella ja kohti Mallasvettä. Ilma on lämmin, yli 20 astetta, järvi on tyyni ja kaikki hyvin.

Jälleen kerran Pinteleellä yötä, kuten hirmu monta kertaa aiemminkin.

Tähän kaislikon kupeeseen on hyvä jäädä yöksi.

Ja illan huipennuksena mitäs muuta kuin syödä iltapala ulkona!

Käännepäivä

 

Sen vaan tietää heti aamusta, kun käänne tulee. Suussa tuntuu erilaiselta ja virtaa on ihan eri lailla kuin edellispäivänä. Ja tänään se päivä tuli! Tästä sitä taas noustaan ja elämä voittaa. Syto-oireet alkaa olla siis takana taas tällä erää. Vaikka kyllä mä mietin, että aika ponnistus ja rasitus tää kaikki (sekä solumyrkyt, että kaikki niihin liittyvä esi- ja jälkilääkitys) on kropalle; aivoille, vatsalle, sisäelimille, suolistolle, iholle, lihaksille, luustolle… vielä kauan hoitojen loputtuakin! Mutta eipä tässä oikein vaihtoehtojakaan taida olla. Joten olen optimistinen.

Viime aikoina oon ollu aivan hirveen tyytyväinen itseeni, kun oon tänä vuonna saanut käytyä läpi paljon vaatteita ja laittanut kiertoon kymmeniä niistä. Ei ole tietenkään ekologista heivata pois yhtäkkiä koko garderoobiaan, mutta mutta ajatuksella vähentäminen on paikallaan, ainakin mun tapauksessa, uskokaa pois. Mutta ei siinä vielä kaikki. Mun ehkä vaikein poistokohde (ja isoin tavaramäärä) on kirjat ja olen oppinut niitäkin katsomaan kriittisesti. Pistän pois sellaisia, joita en usko koskaan haluavani lukea enää. En oikein edes tiedä paljonko mulla on kirjoja, mutta on niitä ainakin satoja. Joten aika paljon niissäkin on turhaa. Ja tämä kaikki piristää mua aivan kauheesti! Hassua, vaikka syksy on tulossa, eikä se todellakaan koskaan ole ollut mikään mun lempivuodenaika, oon hyvällä tuulella. Jesss!

Aika kuluu

 

Hyvä puoli tässä ajan kulumisessa on se, että sytot lähenee loppuaan. Kahden viikon kuluttua on viimeinen! Huono puoli on se, että tässä yhtäkkiä havahtuu siihen, että kas kesäpä se jo menikin tuossa (voi ei!) helvetti sentään. Jos joku miettii, kuinka tässä sytojen kanssa tällä kertaa kävi, niin lyhyesti; ripuli tuli ja voimat meni ja muutenkin aika samaa kaavaa edetään. Nyt himottaa pizzojen lisäksi kebab, Subit ja etninen ruoka. Suussa maistuu pahalta, eikä mikään vielä maistu oikein siltä kuin pitäisi. Se siitä.

Eilen katselin Leavingsien Göstasta dokkaria ja jäin miettimään miten äkkiä kaikki menee. Ensin jokainen on pikkulapsi pilvilinnoineen ja traumoineen ja sitten yhtäkkiä luovankapinallinen teini ja kahden sekunnin kuluttua joku vanha patu, jonka höpinät ei kiinnosta ketään. Mihin kaikki katosi? Aika traagista suorastaan! Ja tämä toistuu sukupolvi sukupolvelta vuosimiljoonasta toiseen! Paitsi silloin kun istuu työpalaverissa, hammaslääkärissä tai taistelee uhmaikäisen kanssa karkkihyllyllä. Ne hetket venyy tuhannen vuoden pituiseksi ihan joka kerta.

Ja voi sitä kuuntelemattomuuden maailmaa, jossa me kellutaan erillisinä nyytteinä, niinku mykyt jossain hemmetin perinnesopassa. Jokainen katsoo toiseen vain omien lähtökohtiensa kautta ja ärsyilee kaikesta mahdollisesta. Eniten tukkanuottasilla on teinit vastaan patut. Toinen tuskailee, kun toinen ei tajua nykyaikaa, ja toinen sitä, kun toinen ei tajua mennyttä aikaa. Kun molempien pitäis asettua toisen asemaan ja tuskailun ja hammastenkiristelyn, sekä tuomitsemisen sijaan pitäis katsoa maailmaa hetken toisen silmillä. Sitähän nämä meidän isot lapset noissa valtamaiden johtopalleilla ei tietysti koskaan edes oppisi, kun ne on jääneet sinne karkkihyllylle potkimaan 70 vuodeksi. Ehkä niiden äidit vaan kyllästyi ja käveli eräänä päivänä tiehensä ja kaupan apulainen ryhtyi vaihtamaan niiden vaippoja ja lappamaan karkkia niiden naamariin, muttei koskaan vienyt niitä kotiin. Semmoista siitä sitten tulee.

Tajusin yhtäkkiä mikä sukututkimuksessa on niin hienoa ja koukuttavaa. Se ei ole salaisuuksien kaivaminen matojen lailla kiven alta ja tunkiolta, vaan se, että siinä sitä aina automaattisesti asettuu kulloisenkin henkilön asemaan ja yhtäkkiä osaakin katsoa hänen elämää hänen omasta kulmastaan. Sillä tavalla toteavasti. Että tämä tappoi 140 neitsyttä ja kylpi heidän veressään, mutta hänen aikana ylipäätään ajateltiin että haittaako se niin paljon, kun lapset ei oikein ole ihmisiä ja olihan hän myös vähän vaurioitunut, kun imettäjä pallotteli häntä linnantornin ikkunasta toiseen torniin siivoojan tyttären kanssa. Että selviäisitkö tasapainoisena itse? Sitä paitsi meidän ’tasapainoa’ ei ollut vielä olemassakaan, koska silloin oli ihan eri tasapainot. Sellaiset vaikkapa, että perheen pää piiskasi joka lauantai varmuuden vuoksi koko perheen ja jos niin ei käynyt, niin jumala rankaisi heti, jos silmä tai mieli vilkaisi syntiä kohden ja koko kylä joutui nälkävuosien kurimukseen. Ja jos sitten siitäkin selvisi jotenkin tulematta aivan kaistapäiseksi, niin kohta oli inkvisitio kolkuttelemassa ovella ja vääntämässä peukaloita irti jos et pystynyt aukottomasti todistamaan, että eihän tässä mitään noitia olla.

Hirvittää ajatellakin, millainen ’tasapaino’ elämässä on vaikka kolmen sadan vuoden kuluttua! Enkä tarkoita nyt sitä, että mitä sotia silloin on ja ja ketä kulloinkin riistetään (sillä se on vakio, että riistetään), vaan sitä, että mikä on se ’normi’ mihin silloin nojataan. Ja jännä muuten, että ajatus tulevaisuudesta pelottaa enemmän kuin ajatus siirtymisestä isonvihan aikaiseen savutupaan, synnyttämään 17 lasta ja kuolemaan johonkin haavakuumeeseen ilman hammaslääkäriä ja terapeuttia tai cappuccinoa perjantai-iltapäivisin. Voihan siellä tulevassa olla paremmin kaikki, vaikka en kyllä usko, sillä mikään kokonaisuus ei ole lineaarinen, vaan sekasotku, jossa yksi asia nytkähtää parempaan, mutta toinen huonompaan ja kolmas johonkin ihan eri suuntaan. Ja luulenpa, että ne tulevaisuuden ihmiset pelkäis ihan sikana aikamatkustaa tänne meille, koska täällä voi heti saada syövän ja joka tapauksessa hengittää ja nielee muovia koko ajan ja ainakin netti aivopesee hänestä uutta ihmistä, ennen kuin ehtii kissaa sanoa. Tämähän on ihan eri tavalla toksinen paikka kuin luulemmekaan.

Aika on kyllä jännittävä käsite! Mutta setäni sanoin; sellaista elämä on!

Tauluja mökin seinille

 

Mökillä on ihan hirveän sateinen ja harmaa sää, mutta ehkä juuri sen vuoksi innostuimme katsomaan mökin seinillä olevia ja seinille odottelevia tauluja uudella silmällä ja asettelimme kaiken uudella tavalla.

Tämä henkilö, josta emme tiedä kuka hän on, mutta jonka olemme nimenneet ’keuhkotautiseksi’, sai kynttilälampetit lämmikkeekseen. Olisi kiva tietää kuka hän oikeasti on ja millainen elämä hänellä oli. Häntä ei voi tietenkään heivata mökistä ulos, sillä hän on asunut täällä mökin seinällä kauemmin kuin me olemme omistaneet mökin. Mökin entisen omistajan tiedämme, eikä keuhkotautinen liity heihin, vaan on edesmenneen anoppini saama taulu. Käsittääkseni taulu on jonkun appivanhempieni tutun maalaama, mutta jossakin muualla kuin näillä main.

Hän taas on saanut tittelikseen ’kauppias’, mutta hänenkin tarinansa on samanlainen kuin keuhkotautisen, eli emme tiedä kuka ja mistä hän on, paitsi että mökin seinällä hänkin on anoppini tuomana asunut jo pitempään. Eihän sellaisia voi minnekään sysätä, vai mitä? Meidän jälkeemme kysymysmerkkejä on tietysti vielä enemmän ja arvatenkin jälkipolvet roudaavat keuhkotautisen ja kauppiaan jonnekin surulliseen kierrätyskeskuksen nurkkaan. Siihen saakka he saavat lämmitellä takkatulen lämmössä, mökin turvallisessa huomassa.

Anoppini oli todellä kätevä käsistään ja valmisti mm monia puuesineitä, huonekaluja ym. Appeni kyllästyi joskus kaiken symmetrisyyteen ja veisti vuonna 1971 rukinlavan, joka on piristävän erilainen! Heillä taisi olla vähän kissanhännänvetoa siitä, kumpi tapa lähestyä rukinlapojen maailmaa on oikeampi. Luulen, että museoiden varastoissa säilötyt upeat rukinlapayksilötkään eivät kaikki ole aivan kaavamaisia ja appeni osui erinomaisesti oikeaan.

Monia vuosia tämä metsälampi, jonka yllä linnut ovat juuri lennähtäneet puusta lentoon, on odottanut seinälle pääsyä ja nyt tuli se hetki. Kanavatyö taitaa olla anoppini tekemä ja sopii hyvin tänne luonnon helmaan, ruskeasävyiseen mökkisisustukseen. Se on kaunis, rauhoittava ja harmoninen teos.

Tämä lumoava haikara (tai kuka nyt onkaan hän) pääsi myös nyt seinälle. Oikeastaan näen sen kunnolla vasta nyt ja ihastelen sitä todella. Pidän sen eksoottisesta hengestä, sekä sen väreissä punaisesta, sinisestä ja tummanvihreästä aivan erityisesti. Anoppini on pistellyt tämänkin taulun joskus kymmeniä vuosia sitten. Kuka meistä enää tekee pikkutarkkoja käsitöitä ihan vaan iloksi ja kodin kaunistukseksi? Veikkaan, että melko harva!

Harrastatteko tilikirjaa?

 

Olen joskus ostanut kirppikseltä ja rompepäiviltä pari kolme tilikirjaa! Kyseessä ovat satavuotiaat isot tilikirjat, joista yhteen olen merkinnyt ylös kirppisostojani (kunnes kyllästyin kirjaamaan niitä - harmi, sillä ne on aika kiinnostavia hintoineen ja kuvauksineen!) ja yhteen taloudenpitoani ja yksi taitaa odotella vielä tyhjänä.

No nykyäänhän myydään kirjakaupoissa suomalaisten tilivihkojen lisäksi myös niitä hauskan näköisiä japanilaisia tilikirjoja, Kakeiboja, jotka on aika kivoja.

Sen lisäksi on tietysti olemassa vaikka mitä tietokoneversioita, sekä äppejä, joita kai nykyaikaiset ihmiset käyttävät. Mutta minä olen minä ja elän jossain muinaisuudessa tilikirjoinenikin.

Ennen oli aivan surkea säästäjä ja kaikki rahat menivät ennen kuin kuukausi kului loppuun. Siis palkkarahat! Työkkärirahathan tuskin riittävät mihinkään muutenkaan.

Sitten ryhdyin ottamaan itseäni niskasta kiinni ja suunnittelemaan asioita. Ensin säästin kuitteja (koska maksan käteisellä lähes aina) ja sitten seurailin mihin rahani oikein menivät. Kauhistuttavaa! Järkeistin kulutustani ja tein suunnitelmia.

En edelleenkään ole mikään neiti näpsä, mutta olen sentään kartalla ja huomaan heti missä menee pieleen. Haaveena on joskus saada tulot sen verran hyviksi, ettei koko ajan tarvitse miettiä miten tässä taas saa kaiken balanssiin ja vähän säästöönkin. Kirjanpito on huippu juttu, teetpä sen millä tavalla tahansa! Joten suosittelen.

Parempaa mieltä

 

Sytojen loppu häämöttää tosiaankin ja se tekee mielen oikein hyväksi! Inhoamani piikitys (valkosolukasvutekijä, joka pistetään siksi, kun sytot vaikuttaa valkosoluja romahduttavasti ja piikki taas saa aikaan luuytimissä parantavan valkosolubuusterin), joka kylläkin aiheuttaa luusärkyjä muutamaksi päiväksi, on myös loppusuoralla, eli yksi piikitys enää jäljellä, jess! Tosin tämä piikitys sujuu paljon paremmin kuin ne erityisen ikävät ja tylsät napapiikit, joita piti pistää kuukauden ajan joka päivä leikkauksen jälkeen. Yök.

Ostin eilen sushia, luumuja (ummetusta varten), granaattiomenamehua ja matcha-teetä. Puutarhasta kahmin karhunvatukoita. Koetan kaikkeni, että tällä kertaa tosi inhottava ripuli jäisi vähälle tai jopa kokonaan pois! Viikonloppuna sen näkee.

Koetan myös vähentää stressiä kaikin tavoin. Muutama viikko sitten podin viiden eri asian takia aikamoista pahaa mieltä (esimerkiksi tuttavan äkillinen syöpäkuolema), joka painoi henkisen olotilan aika alas jopa pariksi kolmeksi viikoksi. Nyt olen jo paremmalla tolalla ja mieli on keveämpi. Nyt vain on se aika, kun pitää ajatella aika itsekkäästi, koska toisessa vaakakupissa on liian vakavia asioita! (Syövän uusiutuminen esimerkiksi.) On vähennettävä kaikkia stressitekijöitä, vaikka se merkitsisi jopa ihmissuhteille pientä notkahdusta. Toivon kuitenkin, että ihmiset ymmärtävät ja empatiaa löytyy.

Kun sytot on eletty loppuun, menen vielä kerran TT-kuvauksiin ja sitten on lääkäriaika. Siellä pohdimme uutta syövän estolääkitystä. Letrot jäävät historiaan ja hyvä niin! Vaihtoehtona on joko piikitys sairaanhoitajan luona kerran kuussa taikka tabletti omatoimisesti joka päivä. Molemmissa on aikamoisia sivuvaikutuksia, joita pitää märehtiä lääkärin kanssa sitten.

Syksyllä aion nauttia mieltä virkistävistä asioista, mennä syöpäyhdistyksen salille ja käydä taas uimassa pitkästä aikaa! Rahallisesti olen nyt aika ahtaalla. Vaikka alin peruspäiväraha vaihtuikin juuri vähän parempaan saikkupäivärahaan, on kuluja ollut paljon. Sairaalalaskua, apteekkilaskuja, lääkärilaskuja, kela-takseja, lahjoja, junalippuja ym. Ruokakin on kalliimpaa kuin vuosi tai pari sitten. Toisaalta odotan kiivaasti töiden jatkumista, mutta ensin pitää saada itsensä kuntoon, enkä yhtään tiedä tapahtuuko se vielä vuoden lopussa vai vasta keväällä. Olen kuitenkin toiveikas!

Sitä ja tätä

Nyt kun istun viidennessä sytostaattitiputuksessa, on hurjan onnellinen olo siitä, että asiat menee hyvin ja yksi kerta on enää jäljellä sytoa ja oireita. Tosi nopeesti menny tää aika toukokuun alusta tähän päivään! Kesällä tapahtui sellanen muutos, että tapasin yhdellä mökillä syöpälääkärin, sekä kuulin erään syöpäsairaan tarinan, josta sain paljon pirteyttä ja toiveikkuutta. Sen jälkeen en ole enää päivittäin ajatellut kuolemaa, enkä halua siitä vihjailua kuulla muiltakaan. Pahinta oli, kun ekan syövän aikoihin soitin eräälle ihmiselle ja kerroin hänelle sairastumisestani, niin hän alkoi välittömästi luetella kaikkia tuntemiaan syöpäsairaita ja tarkensi vielä kuka heistä kuoli. 

Ihmisillä on niin perushyvin asiat, ettei tarvii miettiä omaa kuolemaa tai oman perheen kuolemaa ja se kai saa jotenkin käyttäytymään ajattelemattomasti. Syövästä voin toki puhua, mutta kuolemasta vihjailu alkaa olla jo sietorajan ulkopuolella. Se vanha sanonta pätee tässäkin hyvin, että tee muille niin kuin haluaisit itsellesi tehtävän. Me kiltit ei vaan haluta useinkaan röykyyttää ajattelemattomia ihmisiä samalla mitalla takaisin, vaan koetetaan olla fiksumpia ja hiljaa, mutta ottaahan se päähän ja sattuukin. Ei olla itse valittu tätä sairautta, eikä haluttais muuta kuin parantua! Haluttais myös, että koko syöpä häviäis maailmankaikkeudesta!

Mun syöpäantigeenikin oli mukavasti laskenut kolmessa viikossa. Vielä on matkaa sinne viiterajoihin toki. Vähän mua ärsyttää silti se, kun lääkäri keväällä lupasi, että kun mulla on uusiutunut syöpä, niin multa niitä antigeenejä mitataankin eri lailla kuin viimeksi, eli pitempään. Mutta viimeks kolme viikkoo sitten eri lääkäri sanoi, että ei niitä jatketa enää sitten sytojen jälkeen. Että valehteliko se lääkäri keväällä, vai mitä nämä sekoilee? Keväällä lääkäri myös sanoi, että mun syövän uusiutumisprosentti on NYT vielä korkeampi kuin aiempi 80%. Oliko se ihan pakko sanoa? Siitä voi tulla itseään toteuttava ennustus. Stressaan sitä ja hermoilen muitakin asioita ja syöpä innostuu sellaisesta uuteen kasvuun. Siksi olen vetänyt ja vetämässä rajoja stressille. Jos joku ihmissuhde tuo lähes pelkkää stressiä, otan etäisyyttä ihan itsekkäästi oman terveyden nimissä. Ja jos joku asia aiheuttaa stressiä, pyrin rauhoittamaan tilanteen ja puhallan syvään ja koetan keskittyä kivempiin asioihin.

Mun positiiviseen oloon vaikuttaa sekin, kun nyt tiedän ne ruokavalioasiat paljon tarkemmin. Toiveikkaasti ajattelen, että nyt menee nämä oireet helpommin ohi. Voin syödä maustamatonta valkoista riisiä, vähän kaurapuuroa, hiukan hapankorppuja ja marjoja. Kunnes tulee se ripulin aika, niin himmaan kaurapuuron ja hapankorput. Mutta karpalomehua ja puolukkamehua juon taas. Seuraavat 10-14 päivää tulee olemaan haastavia, mutta kunhan niistä päästään, niin elämä hymyilee taas! Pahinta melkein on se fyysinen ja psyykkinen nälkä, joka iskee joskus viikon kuluttua! Aivan järjetön ruoan himo, ennen kuin makumuutokset on kokonaan poissa, eli tekee mieli ruokaa, jota ei voi silti syödä!

Mulla on muuten aika vahvana neuropatiaa molemmissa jaloissa. Etenkin päkiöissä ja varpaissa. Se tuntuu siltä, kuin jalan sisällä olis hiilihappoa ja kuin tuhat muurahaista kipittelis jalan pinnalla. Samantapaista kuin jalan puutuminen, mutta sillä erolla, että jalka ei ole täysin tunnoton. Olo on epämiellyttävä ja tuntemus on 24/7. Nyt olen ryhtynyt taas testaamaan niitä fyssarin liikkeitä, joilla voi helpottaa neuropatiaa, ja muutaman päivän jälkeen voin sanoa, että mun ihmiskoe tuo tuloksia. Olen näet jumpannut vain vasenta jalkaa, ihan kokeeksi ja testin takia, ja huomannut nyt, että vasemman jalan oireet on paljon vaimeammat kuin viime viikolla! Oikean jalan oireet on samat. 

Ja se liikehän on siis sellanen, että mene selinmakuulle, nosta jalka lonkasta koukkuun polvi vatsan päälle ja pidä tiukasti käsillä tukea takareidestä, niin että reisi pysyy paikoillaan vatsan päällä. Pidä aluksi jalka polvesta koukussa ja ala sitten nostaa säärtä (polvesta varpaisiin), niin hitaasti kuin suinkin pystyt niin ylös kohti kattoa kuin suinkin pystyt. (Minä en saa jalkaa 90 asteen kulmaan, mutta nostan niin paljon kuin saan). Sitten päästä jalka takaisin alas ja toista nosto kahteen kertaan samalla tavalla. Tämä auttoi ekan syövänkin aikana mulla yllättävän paljon! Niin että suosittelen kokeilemaan. Ideana on siis liikuttaa jalkaa mahdollisimman hitaasti, jotta se vaikuttaa hermoihin, eikä tee liikkeestä lihaskuntoharjoitusta. Tsemppiä ja valoisaa mieltä kaikille syövän kanssa tarpoville!

 

Tampere-viikonloppu

 

Me ollaan yhdessä miehen kanssa hyvin hyvin harvoin Tampereella. Mies ei oikein tykkää siellä hengata ja haluaa viikonloppuisin yleensä lähteä jonnekin muualle. Mutta nyt oli sellainen harvinainen viikonloppu, että tykättiin ajella molempina päivinä varta vasten Tampereelle ja pyörittiin muutamassa hauskassa paikassa. Ihan ensimmäiseksi hain Tallipihan Suklaapuodista pari pussia Klepper&Kelpperin salmiakkia. Puotihan oli aivan tupaten täynnä asiakkaita, kuten hyvin usein muutenkin. Pääsin silti ujuttautumaan salmiakkieni luo ja onnekseni kassallakin oli vain yksi henkilö edessä, joten sain sujahdettua kaupasta ulos ennätysajassa.

Seuraavaksi mentiin Mustaanlahteen Munkkis-kahvilaan, (ihan ekaa kertaa ikinä), josta ostin mukaan melkein överin pistaasimunkin! Tiski pursusi toinen toistaan upeampia överimunkkeja, joiden välillä oli kyllä aika vaikea päättää! Mutta ainakin pistaasi maistui hyvältä ja tykkäsin paikasta muutenkin. Tänne pitää palata!

Munkkiksen takana häämöttää Särkänniemi, johon parhaillaan rakennetaan kävelysiltaa lahden yli. En tiedä mitä järkeä siinä on, mutta ehkä se elävöittää tuota kaupunginosaa jollain tavalla. Mustanlahden satamastahan pääsee höyrylaivoilla risteilemään Näsijärvelle ja vähän harmittikin, ettei olla tänä(kään) kesänä saatu itseämme sellaiselle risteilylle, vaikka on haaveiltu siitä varmaan 15 vuotta. Nytkin siitä oli kaksi laivaa lähdössä ja houkuttelevalta näytti!

Ajeltiin myös Vuorekseen, joka on hauska laajeneva asuntoalue Hervannan lähistöllä. Pidän Vuoreksen arkkitehtuurista ja etenkin siitä, miten taidetta täynnä se paikka on! Lähes joka toisen talon seinässä on jotain hauskaa erilaista katsottavaa. Vuores oli myös hyvin siisti, ei graffitteja pilaamassa näkymiä ja muutenkin hyvin nättiä ja siistiä joka puolella.

Vuoreksen monessa talossa oli teemana puut tai joku muu luonnon jutska. Useita taloja oli myös tehty puusta! Enimmäkseen pääkadun varressa on eri korkuisia kerrostaloja, mutta sivukaduilta löytyy myös rivitaloja ja omakotitaloja.

Tämä taideteos on Hanna Vihriälän Lapinvesitähti.

Kannattaa katsoa Vuoresta vaikka google mapsista, jolloin hahmottaa alueen laajuuden ja pääsee kurkkimaan katunäkymiäkin. Ratikkaa tänne ei vielä tule, mutta bussilla pääsee paikan päälle kätevästi. Vuoresta ympäröi metsä ja sen lähellä on viisi pientä järveä, eli jos tykkää modernista, rauhallisesta alueesta luonnon helmassa, niin tämä on sellainen.

Vanhan tavan mukaan haluttiin pyörähtää sitten myös Pyynikin näkötornilla, jossa on Tampereen kuuluisat munkit. Näkötornille johtavan tien varrella oli autoja hyvin pitkälle ja siitä jo aavistimme, että siellä on jonoa. Lopulta käännyimme ovelta pois, kun jono oli sisällä niin pitkä. Ehkä ehdimme sinne myöhemminkin. Joskus oli vuosi, kun kävimme moottoripyörällä täällä munkilla joka ikinen tiistai huhtikuun puolivälistä jonnekin syyskuun puoliväliin. Tiistai-iltaisin siellä on motoristien tapaaminen siis.

Hellepäivänä näkötornin suojissa on aina viileää ja siellä hengaisi mielellään vaikka kirjan kanssa. Näköalatasanteelta näkyy Pyynikkiä ja vähän keskustaakin, sekä tietysti järvet.

Näkötornin jälkeen menimme haahuilemaan Paasikiventien ja Nässyn väliselle rantakaistaleelle, joka on kokenut muutoksia Santalahden asuinalueen rakentamisen myötä. Jotenkin kaipaan hirveästi sitä 90-luvun Santalahtea, kun tien varressa oli rivistö kaarihalleja ja Tulitikkutehtaan pihassa oli Mäkisen vanhoja kuorma-autoja nuokkumassa, eikä tehdasrakennusta oltu vielä pantu päreiksi nuorisolaisten toimesta. Rantanurtsilla otettiin aurinkoa ja pelattiin pelejä.

Kävimme toteamassa, ettei tänne voi tulla enää lainkaan laskemaan venettä järveen (en tiedä mistä sen voisi tehdä! Vai eikö Nässylle enää haluta kaikkia veneilijöitä, jotka sinne olisivat tulossa?!) ja sitten löysimme vahingossa Uittotunnelin lättypaarin! Samalla sade alkoi tippua niskaan ja maisema muuttui harmaaksi.

Vahinko vain, Lättypaari on enää tämän viikon auki, emmekä ehkä ehdi käydä testaamassa muita lättyannoksia! Niin hyvä se oli, että vesi kielellä olisin sinne mennyt vaikka joulukuussa ja läpi talven. Täytyy pitää tämä paikka korvan takana ensi kesään saakka.

Minä otin ihan perus jauhelihatäytteisen lätyn ja olin aivan täynnä kun sain tämän syötyä! Tämä oli herkkua!! Saatavilla oli myös lohilätty ja kasvislätty, sekä hillo/kermavaahto/jäätelölätty. Mies söi hillolätyn ja piru kun sekin maistui hyvältä!

Menimme myös katsastamaan erään tutun tiluksia Ylöjärvellä. Paikka on vanha Ylisen kuntoutuskeskus, joka on ollut vammaispalveluiden kuntoutusyksikkö. Alueella on 1920-luvulla rakennettuja rakennuksia kolme kappaletta; kartano, renkitupa, jossa sijaitsee kahvila, sekä vanha viljamakasiini, joka on muutettu pieneksi kirkoksi. Loput rakennukset on rakennettu 1960-70-luvuilla, mutta nykyään autioita ja ilmeisen purkukuntoisia.

Renkituvan ovessa on kaunis lukko! Renkituvan on suunnitellut itse Wivi Lönn.

Kartanossa on kaikenlaista toimintaa eri päivinä ja lisää toimijoita etsitään.

Kartanossa on monia kauniita yksityiskohtia. Kukapa ei haluaisi asustaa Näsijärven rannalla tämmöisillä tiluksilla!

En jaksa lopettaa hämmästelyä, miten ennen on tehty joka rakennukseen jotain kaunista!

Vaan onpa päärakennuksen arkkitehtinä häärinyt kuuluisa Bertel Strömmer! Tämä oli ihan huippu kaupunkiviikonloppu, jollaisia voisi itse asiassa tehdä useamminkin kuin kerran kymmenessä vuodessa.