Koepalan ottaminen

 

Ja kannattaako sitä pelätä taikka jännittää? Kerron tässä oman tuoreen kokemukseni aiheesta, mutta veikkaisin, että melko samalla lailla moni muukin koepalan ottaminen menee. Mulla löydettiin tietokonetomografiassa eli TT-kuvauksessa alavatsalta tihentymä, josta radiologi ei oikein osannu sanoo varmaksi mitä se vois olla ja kun samaan aikaan veren syöpäantigeeni CA 12-5 oli kohonnu normaalista (alle 30) 151:een ja edelleen 189:ään, niin syöpälääkäri päätti, että otetaan koepala tästä nasturasta, joka tuntuu myös ihon läpi tunnustellessa. Se on siis noin 1,5cm läpimittainen kova pallukka. Sain lähetteen TAYSiin koepalan ottoo varten ja nyt se on koettu ja muiden pelkoa hälventääkseni kerron ny tarkasti millasta se oikeen oli.

Mun piti mennä sairaalaan vuodeosastolle aamulla klo 7.30 ja siellä mut ohjattiin heti kolmen hengen huoneeseen, osoitettiin peti ja kerrottiin mikä lokero on mun tavaroille tarkotettu. Sitten kehotettiin vaihtamaan omat vaatteet sairaalavaatteisiin, eli siihen harmaaseen takaa auki olevaan paituliin, joka sidotaan rusetilla takaa kiinni. Ajattelin että kätevää, jos kuolen näytteenottajan käsiin, niin ne voi suoraa tunkea mut arkkuun, tarvitsematta leikata omia vaatteita jäykistyneen ruumiin yltä matonkuteeksi. Omat alkkarit sai kyllä olla jalassa, mutta halutessa olisin voinut nekin vaihtaa sellasiin sairaalan hotteihin verkkopöksyihin, joissa ihminen näyttää lähinnä joulukinkulta.

Mulle sanottiin myös, (niin ku lapselle) että mene pissille nyt ennen operaatiota, koska sitten sun pitää olla makuuasennossa 4-6 tuntia sen jälkeen, etkä saa nousta istualleen. Auts, ihan kamala pissahätä iski nanosekunnissa! Kävin varmaan kolme kertaa vessassa sen tunnin aikana ja olin silti huolissani, että miten selviydyn siitä mahdollisesta kuudesta tunnista! Tai no, onhan sairaaloissa semmoset alusastiat ja sorsat ja muut vempeleet. Meillä on kotonakin sorsa viinikarahvina. Kumma muuten ettei oo kauheesti näkyny vieraita tulossa viininmaisteluun. Ihmiset on niin nirsoja nykyään.

No, sitten mulle laitettiin nimilappu vasempaan ranteeseen (tämäkin varmasti kuoleman varalta - kuvittelin jo, että miltä tuntuis herätä sieltä ruumishissistä, jossa ne vainajat kelluu nykyään) ja oikeeseen kämmenselkään kanyyli. Se onnistui ihan hyvin, vaikka mun suonet on vekkulit peijakkaat, jotka väistelee ja karkaa ja on pienet muutenkin. Kanyyli tuli kuulemma sen takia, että mua voidaan tarvittaessa kipulääkitä! Siis mitä, ei kai se nyt niin kipeää voi tehdä?! Ja sitte sanottiin, että mut haetaan toimenpiteeseen, odottele sen aikaa. Wau. Pääsen lekottelemalla kulkemaan ympäri sairaalaa! Taas kerran! Tunti kului ihan hujauksessa ja just kun olin taas kerran pissillä, niin se noutaja saapui. Ääk, melkein pyörsin takasi vessaan piiloon.

Noo, matka kuvantamisosastolle sujui hyvin, eikä esim törmätty kehenkään, juututtu hissiin, eikä hän työntäny mua portaikkoon vapaaseen pudotukseen. Siellä kuvantamisessa mua tuli sit vastaan tosi mukava nuori hoitaja, joka selitti kaiken mitä tapahtuu ja kertoi vielä senkin ”mä kerron sulle kaiken mitä tapahtuu”. No niin. Voi olla että näytin sekopäiseltä mummolta, koska hän puhui hyvin kuuluvalla äänellä. Hän siis siirsi mut sänkyineni käytävältä sinne ultraushuoneeseen, kysyi jännittääkö, kertoi tapahtumien kulkua ja sitten pyysi ottamaan operoitavan kohdan paljaaksi. Siinä lääkäriä odotellessa katselin hiukan ympärilleni. Että ne sairaalan huoneet onkin epäviihtyisiä! Olisko siel voinu olla vähä Billnäsin huonekaluja, kukkia, tauluja ja vaikka ryijy seinällä? Mutta ei. Seinällä oli sen sijaan elvytysohjeet!! Kiva, tosi kiva.

Tässä vaiheessa joka puolelta oli jo tullu niin paljon vihjeitä mahdollisesta kuolemasta, että melkein kirjoitin testamentin siinä odotellessa. En ole ihan vielä päättänyt kuka saa Matildan arkun ja sitä miettiessä lääkäri tupsahtikin jo huoneeseen. Sellainen nuori mies joka puhui vielä suuremmalla  volyymillä kuin hoitaja. Huh. Melkein pistin kädet korville ja teki mieli sanoa, että ei tartte HUUTAA! No niin, viimeiset sanat. Kerroin miten multa joskus poistettiin pieni luomi vatsasta ja se puudutus ei riittänytkään ja tunsin viillon. Että eihän tässä nyt käy niin? Ei, puudutetta laitetaan paljon ja odotellaan ja sitten vielä testataan onko se vaikuttanut. Tjaa, no ehkä se siitä sitten. Ja ny mun tarttee kyllä kertoo, että se puudutuspiikki oli se kivuliain juttu! Se tuntui vähemmän kuin hyttysen pisto tai verikoe. Että aika helppo juttu. Taputin jokaisen onnistuneen suorituksen jälkeen lääkärille perisuomalaiseen tapaan. No en.

Vatsa oli siis desinfioitu huolellisesti ja kun tuli viillon aika, niin en tuntenut mitään. Vatsanahkaan viilleettiin siis sellanen parimillinen viilto. Lääkäri ultrasi koko ajan, tarkisti kohteen huolellisesti ja katsoi, ettei isoja verisuonia ole lähettyvillä. Ja sitten sillä oli se näytteenottoneula. Vältin katsomasta siihen, mutta sitten näin vahingossa; sellanen 16 metriä pitkä piikki! Apuaaa… no ehkä ne oli centtimetrejä, mutta kuitenkin. Yritin päästä tilanteen herraksi ja sanoin lääkärille, että voitko samalla imeä vähän sitä ihraa, kun nyt kerran operoit siinä. No ehkä olis kestänyt 27 vuotta tehdä rasvaimu sillä menetelmällä, koska se neulan jousimekanismi ampui neulan aina pikkuisen siihen kohteeseen ja ne kudoslieriöt oli mikroskooppisen pieniä, joita sillä neulalla vedettiin ulos. Käsittämätöntä. Olis saman tien ottanut sellasen jääkairan ja veivannu koko näytepallukan ja vatsaläskit huitsin nevadaan siitä. Tämä nyt on tämmöstä nykyään, ei niillä ole varaa mihinkään kairaan, pitää valita pieni neula.

Se napsutteli sillä neulalla neljä näytettä siitä pallukasta. Mitä jos se olikin alien ja sen aivot on nyt muusina? No pahoittelut siitä. Jos alienit hyökkää tämän takia ja tuhoaa koko galaksin, niin otan täyden vastuun. Koko tämä ultraushuoneessa oleminen kaikkine desinfiointeineen kesti noin 20min. Huh, vihdoin ohi. Verenpaineet laski ja olin taas elossa. Taikka edelleen, kuinka sen nyt tulkitsee. Suurimman jännityksen kohdalla koetin Tarzan-metodia; ajattelin ’Tarzan ei pelkää mitään’, mutta se ei toiminut, koska kylläpä pelkää. Avannossa tuo auttaa, kun ajattelee, että ’Tarzan ei tunne kylmää’ - niin kuin ei tunnekaan. Sain silti itseni rauhoitettua joogahengityksellä. Nenän kautta hitaasti sisään, suun kautta hitaasti ulos.

Lopuksi mun pikkuriikkinen haava teipattiin ja sitten mua roudattiin taas takaisin osastolle. Ja ihan jäätävä pissähätä!! Hyvä puoli tässä oli se, että koska mun alien on vain noin 1cm syvyydessä, eikä vatsakalvon tai muiden roippeiden läpi tarvinnut ajaa, niin sitä kuuden tunnin odottelua ei tarvittu. Sain lähtee vaikka heti. Mutta sitten hoitaja kysyi oleellisen kysymyksen; ”haluatko syödä lounaan täällä? Se on kyllä sulle varattu joka tapauksessa.” No totta hitossa! Jäin siis lepäilemään sänkyyni ja katselin televisiota, puhuin huonekaverin kanssa, pelasin mahjongia ja söin vielä päälle päätteeksi hyvän lounaan. Varsinainen lepokotikokemus tämä. Ei tarvii jännittää.

Kaffila

Kaffila täynnä kivoja juttuja ja taidetta! Löytyypi Tampereen Aleksis Kiven kadulta, eli keskustorilta Laukontorille päin ja sen valkoisen jugendtalon, ’Palanderintalon’ jossa on ne kulmatornit ja ateljeeikkunat, takakulmasta. Suosittelen!

P.S. Tämä ei ole kaupallinen yhteistyö.

Vähän jänniä juttuja

 

Tänään on se päivä, kun olen TAYSissa koepalan ottoa varten. Hiukan jännittää, mutta en ole paniikissa, enkä menettänyt yöunia. Päin vastoin, melkein nukahdin tänne tullessa autoon!

Koepala otetaan siis ultraohjatusti alavatsan kyhmystä, joka tuntuu tunnustellessa ja joka näkyi TT-kuvassa tihentymänä. Viikon kuluttua saan tiedon, mitä mieltä patologi näytteestä on.

Laikun näyttely 2/2

 

Laikun Studiossa oli varsin erilainen näyttely, mutta ehkä yksi kiinnostavimpia mitä olen nähnyt pitkään aikaan! Näyttely on Tiia Viiltolan ”Haluan jäädä tänne” ja se on näytteillä 30.3. saakka. Yksityiskohdat on niin hienoja!!

Laikun näyttely 1/2

 

Raikas näyttelyidea toteutuu Laikussa, kun teokset on hankittu ihmisten kodeista, kiinnostavilla saateteksteillä, joissa kerrotaan miksi juuri tämä teos on lempiteos heille. Tässä pieni otos lempitauluistani.

Keräilyä, osa 2

 

Tämänkertainen keräilykuva olkoon jänö, jonka suloisen pään olen ostanut Hämeenlinnan Keskiaikamarkkinoilta. En nyt varsinaisesti keräile jäniksiä, vaikka yksi käpälä roikkuukin ruokailuhuoneen sivupöydän vetolaatikon nupissa, jotta sillä voi pyyhkiä pöytää jos haluaa. No en kyllä ikinä käytä sitä siihen, mutta noin niin kuin periaatteessa. Tämä on ehkä ennemminkin kategoriassa ’oudot esineet’.

Yksi suloisimpia näkemiäni esineitä oli seinälle ripustettu jäniksenpää-trofee, joten ehkä siksi ostin tämän. Tämä vähän sivuaa sitä ja on suloinen myös.

Kekkerit kaupungissa

 

Torstaina vietin kaupungissa ihan omaa kekkeripäivää, koska olin niin hitsin onnellinen lääkärin soitosta! Siitä, ettei syöpä jyllää selkeesti missään. Pari juttua tsekataan, mutta ne ei pelota. Aloitin notkumalla Aleksis Kiven kadulla olevassa kahvilassa KAFFILA ja herkuttelemalla tuulihattua ja valkosuklaakahvia. Ilokseni huomasin, että kahvilassa on myös paljon taidetta nykyään! (Siitä enemmän ensi viikolla.)

Sen jälkeen hiipparoin Laukontorin divariin ja ostaa pämäytin pari kirjaa (vaikka ei olisi pitänyt, koska kirjoja tosiaankin on, mutta rahaa ei) ja sitten varsinaiseen päivän kohteeseen, eli saunaravintola Kuumaan! Olisin notkunut siellä pitempäänkin, mutta 1,5h aikaraja hiukan suitsi. Ehdin silti käydä suvannon vedessä ainakin neljästi, sekä sisä- että ulkosaunoissa moneen kertaan ja aina välillä keinuin terassilla sellaisessa simppelissä keinussa, jossa on istuinlauta ja köydet siitä kattoon. Ihana! Saunan jälkeen nuuskin Radiokirppiksellä, mutta nykyään en ole vaikuttunut siitä paikasta enää ollenkaan.

Seuraavaksi menin hetken mielijohteesta Laukontorin Vintagekauppaan, jossa istuin hetkisen, juttelin kissalle nimeltä Kissa, ja valokuvailin. (Tästä enemmän ensi viikolla.)

Ja koska tässä vaiheessa alkoi olla keskikoinen nälkä, menin Ruuskasentalon Social Burgerjointiin syömään vähän ranuja. Hampurilainen olisi ollut liian iso ja joku suklaapatukka liian pieni tähän nälkään. Ranut oli ihan hyvät.

Ruokaa on hyvä sulatella taiteella, eli himmailin Laikun kohdalla ja imin sisimpääni aika upeaa taidetta! (Näistä enemmän ensi viikolla.)

Laikun Studiossa oli lisää henkeäsalpaavaa taidetta, johon ihastuin aika lailla!! Vaneriteoksia, joissa lyijykynätaidetta, huikaisevin yksityiskohdin.

Lopulta vielä käpeksin Mältinrantaan, jossa on uudet näyttelyt. Kiintoisaa. (Näistä enemmän ensi viikolla.)

Maltinrannan Studion tuijotuksen jälkeen käväisin Tallipihan pikkupuodissa ostamassa muutamia tarroja kirjanmerkeiksi ja sitten istahdin kahvilaan lepuuttamaan selkääni teekupposen äärellä. Illalla ajelimme miehen kanssa mökille. Kaikkineen päivä tuntui hemmotteluelämykseltä ja olin hyvin valoisilla mielin siitä kaikesta!

Tulokset - ja nyt juhlitaan!

 

Lääkäri soitti eilen vasta kolmelta iltapäivällä. Ehdin olla jo aika hermorauniona! Hän aloitti kertomalla radiologin lausuntoa; luut on tosi hyvässä kunnossa, ei ole murtumia, eikä osteoporoosia tai mitään huomautettavaa. (Hyvä!)

Mutta sitten yksi imusolmuke aortan vieressä on suurentunut. Se oli 5mm edellisessä kuvassa ja nyt se on 10mm, joten se on juuri ja juuri vielä normaalin rajoissa. Mutta nyt halutaan selvittää, että kasvaako se ja miksi. Tavallisestikin imusolmukkeet saattavat suurentua flunssan tms seurauksena, mutta tätä pitää kuitenkin seurata. Se tapahtuu uudella TT-kuvalla joskus parin kolmen kuukauden päästä. Jos siinä olisi syöpä, se voitaisiin leikata robottiavusteisella tähystyksellä. (Okei, ei kuulosta pelottavalta.)

Ja toinen juttu; alavatsalla näkyy kuvassa tihentymä, jota aloin puhelun aikana tunnustella ja toden totta, siellä on noin 1,5cm kokoinen kova pallukka, joka on noin 1cm syvyydessä ihon alla. Siitä halutaan koepala ja se otetaan ultraohjatusti neulalla mahdollisimman pian. Jos se olisi syöpää, leikkaus tehtäisiin tähystyksellä. (Tähystysleikkaukset on ihan tosi jees; olen ollut kahdessa ja niistä pääsee kotiin jopa samana päivänä.)

Koska mun syöpätyyppi on ”low grade”, se tarkoittaa, että syöpätyyppi on hidas, mutta voi uusia useiden vuosienkin päästä vielä. Näiden lähiaikojen toimenpiteiden lisäksi sitä mun syöpäantigeenia -joka nyt on nousussa- tarkkaillaan, eli menen verikokeeseen huhtikuun alussa. (Ja sitten kun ei enää seurata, niin menen omakustanteisesti labraan ilman lähetettä, koska tämä kiinnostaa!)

Olin ihan hemskatin helpottunut puhelun jälkeen! Olin pelännyt luusyöpää ja ties mitä sisuskaluissa riehaantunutta syöpää ja uutta hoitojen kirjoa. Nyt tilanne näyttää hallittavalta ja voi olla, ettei mitään edes ole! Siispä juhlat pystyyn! Mätän tässä juuri valkosuklaakahvia ja supertuulihattua naamaani kahvilassa ja aion lähteä humputtelemaan täksi päiväksi! Stressi helpotti! Ihanaa, ihanaa, ihanaa!!!

Kahvia kului!

 

Eilen, ennen kuin menin sinne TT-kuvaukseen, notkuin ensin Tampereella kahdessa kahvilassa. En saanut syödä, muuta kuin kevyitä juttuja, mutta sain juoda juomia, ja siksipä otin kahviloista kahvit irti. Ah, että mä tykkään nykyään kaikenlaisista erikoiskahveista! Teetä en ole juonut pitkään aikaan. Näin sitä ihminen voi muuttui vielä vahvassa keski-iässä, niin että hups heijaa vaan. Mutta sitä ällöä peruskahvia en juo vieläkään, muuta kuin pakon edessä.

Pellasissa kesken kaiken kahvihaaveilun satuin vilkaisemaan tiskille päin ja äh, silmät osui tahtomattani pulskahkoon naiseen, joka oli vetässyt päälleen aamulla jotkut sukkahousuntyyliset ohuet trikoot ja lantiopituisen neulepaidan. En ihan välttämättä haluaisi tiirailla jonkun persevakoa aamutuimaan, tai ylipäätään ollenkaan ikinä. Mikä siinä on, että kaikki pitää vetää överiksi? Että eikö se riitä, että kehopositiivisuus on ainainen sisäinen rauha ja uimahalleissa ja saunoissa saa kukin olla oman rujoutensa tai kauneutensa kanssa ihan jees? Että tarviiko ihan väkisin harhailla julkisille paikoille näyttämään kehonsa intiimimpejä osia? Olin vähän kuohuksissa, mutta sen verran kuitenkin jaksoin käyttäytyä, että en mennyt sanomaan hänelle, että kuule, sun tanttu tais unohtua aamulla kotiin.

Jäin oikein pohtimaan aihealuetta. Mietin, että mikä olis kaameinta, jota voin kuvitella… että mihin hulluuteen päin tää maailma vois olla menossa tästä vielä? Ajattelin, että pian varmaan kuljeskellaan tuolla menkkaveret jalkoja pitkin valuen. Nooo, ehkei sentään, ei maailma nyt niin hullu voisi ikinä olla! Kunnes kaveri kertoi, että kuule, sitä sanotaan ’free bleedingiksi’, että se on ihan trendi jo Suomessakin. Siis mitä saatanaa???! Nyt tämän keski-ikäisen maailma rysähti vauhdilla katolleen! Ja kyllä, totta se on. Naiset hehkuttelee ympäriinsä netissä miten hienoa ja vapauttavaa se on. Mitä hittoa nyt taas?! 

En tiedä, onko kyseessä sellaset naiset, joilla vuotoa on teelusikallinen viikossa, vai onko ne ihan oikeesti seonneet? Jos minä olisin jättänyt ne käyttämäni paksuimmat mahdolliset supersiteet ja tamponit yhtäkkiä pois, niin koko Pirkanmaa olis hukkunu siihen vereen, ettäs tiedätte! Se side ja tamponi yhdessä kesti noin tunnin ja joskus tunnin bussimatkalla vuodin silti niistä läpi. Että ei olis tullu tollanen pelleily mieleenkään. Onneksi mulla ei ole enää menkkoja, muuten tekisin jonkun raivoperformanssin ja menisin vastaiskuna vuotamaan johonkin presidentin itsenäisyyspäiväjuhlan tv-kameroiden eteen! Huutaisin, että minä se olen katsokaas trendikäs ja vapautunut! Veisivät suljetulle ja saisivat viedäkin. Kettinki nilkkaan ja pilleri poskeen koko loppuelämän päiviksi.

No, kahviloiden jälkeen laahauduin linja-autoasemalle (kela-taksillakin olisin päässyt, mutta se käynti olisi maksanut 50€ ja koska TT-kuvausaika oli vasta klo 14, ehdin hyvin bussillakin) ja istuin asemalla hetken odottelemassa. No arvatkaas mitä siellä tapahtui? Joku iäkkäämpi patu istui siinä odotushallissa ja yhtäkkiä hän niisti; toinen sierain kiinni sormella, vetää henkeä kovasti ja sitten äänekäs ruuttaus räkää siihen lattialle! Hyi vittu! Mikä saatana tätä maailmaa vaivaa?? Eikö keuhkotautiaikana jo opetettu kansa siihen, että jos on ihan pakko sylkeä ja räkiä lattioille, niin siihen sylkykuppiin sitten kiitos!! Luulin, että se aika on jo takanapäin ja ihmiset niistää nenäliinaan. Kerran muuten uimahallissa joku patu niisti siellä altaassa samalla tavalla. Mä ehkä kuolen tämän ajan ällöttävyyteen, ennen kuin mikään syöpä ehtii tehdä lopullisia tuhojaan! Siis herran jumala.

Vihdoin pääsin nousemaan bussiin, vetäytymään omaan bussikuplaani, kauas tästä kaikesta etovasta ja epäloogisesta nykyajasta. Bussikuski sanoi mulle: ”Ootko sä varma, että sä haluat tulla tähän bussiin? Kun tää maksaa 13€ ja vakiobussi maksaa 5€?” ”No koska se vakio lähtee?” ”En mä tiedä, kun se ei ole näitä busseja, se on Nysse!” ”Mä katoin kyllä matkahuollon sivuilta, että ei mene muita busseja tässä, kun mulla olis vähän oma aikataulu siellä Valkeekoskella…” ”Niin ei se näykään Matkahuollon sivuilla, kun se on Nysse!” ”Ai jaa… heh, no ehkä mä tuun kuitenkin nyt tällä.” Siinä kohdassa bussin lähtöön oli aikaa 2 minuuttia ja se Nyssen aikataulutusten tutkiminen on joskus hiukan hankalaa. Ja mistä sen tietää mitä kaikkia busseja sinne Valkeekoskelle menee, jos se ei lue matkahuollon sivuilla? Lapin linjat? Öölannin kuljetus? Hitto!

Valkeekosken Taysissa kaikki sujui mukavasti. Olin kuvantamisen odotusaulassa jo tuntia ennen ja lueskelin ja ihmettelin maailman menoa. Sitten päätin purkaa laukustani kasan pieniä kosmetiikkajuttuja, jotka olin Tampereella siepannut Normalista sitä mun tulevaa joulukalenteria varten. Että otanpa ne esiin ja tutkin, että mitäs tulikaan ostettua ja otan kuvan niistä samalla. No, sillä siunaamalla hetkellä, kun olin latonut ne penkille viereeni ja olin ottamassa kuvaa, mut huudettiin sisälle. Puoli tuntia etuajassa! TT-kuvassa ei saa olla mitään metallia päällä, eli rintaliivit ja kaikki sellaiset vaatteet, joissa on metallinappeja tai hakasia, pitää ottaa pois ja samoin kello ja korut ja pinnit ja muu. Sitten sitä jo käydäänkin makuulle sinne kelkkaan ja ihastuneena pistin samalla merkille, että tuubi on todellakin ’donitsi’ eli hyvin lyhyt ja aika tilava! Nuorempi hoitaja ei tunnustelemalla meinannut löytää suonta, mutta sitten siihen tuli kokeneempi, joka onnistui kanyylin laitossa kivuitta. Viitisen minuuttia maksimissaan hurruuttelin donitsissa ja sitten pääsinkin jo lähtemään! Mukavat hoitajat ja sujuva systeemi. Sen jälkeen maistui sushi ja vielä lopuksi suositeltu kahvila Good Mood!