Suomen kaunein koti ratkaistu!

 

Eilen vihdoin sai kokoontua telkun ääreen jännittämään, että mikä koti saa tänä vuonna ’Suomen kaunein koti’-tittelin! Katoin tarkkaan sarjan kaikki osat ja mulla oli toki ihan omat mielipiteeni, kuten aiemmin kirjoitinkin täällä. Melkein joka kierroksella ihmettelin tuomareiden valintoja ja muutama ihana jäikin pois finaalista. Voi myös olla, että se mun mielestä paras oli siinä pudokkaiden joukossa. Mitäs mä nyt sitten ite näistä kärkisijoittujista sanoisin? No ainakin kärkikolmikko oli hyvä! Olisin itsekin sijoittanut nämä talot plus Selkeen kartanon neljän parhaan joukkoon. Haahuilin itekin joskus 25 vuotta sitten Selkeen pihassa työhommissa ja silloin jo ihastelin paikkaa, vaikkakin omistaja oli silloin eri. Ihastelen usein kartanoita, mutta en tiedä haluaisinko oikeasti asua niissä. Kartanot sisustetaan usein pönötyshenkeen; on kaikenlaista mahapiironkia ja rokokookalustoa ja mitä lie pyörrebarokkia. Ei niissä voi nojua ja röhnöttää ja kellua sillai kodikkaasti! Eikä niihin sovi kauhean paljon muunlainen sisustus. Oonkin joskus todennu, että asuisin kyllä jossain kartanossa, mutta päärakennuksen sijaan siinä pehtoorin talossa tai väentuvassa. Tai ehkä leikkimökissä, sillä nekin on kartanoissa ihastuttavia!

Mun mielestä kolmossijalle olis voitu laittaa tämä voittaja, Kirkkonummen puinen uusi omakotitalo. Se oli kyllä erittäin upeasti suunniteltu talo ja siellä oli tyylikästä ja kodikastakin. Lastenhuoneet oli valtavan suloiset, olematta kuitenkaan mitkään kulissit, vaan ihan oikeasti söpöt ja elävät pikkuihmisen huoneet. Ite tykkään, että kodissa on selvät huoneet, ei mitään avaraa hehtotilaa. Se oli ehkä pieni miinus. Puutarha talossa on vielä nuori ja mietin, että kunhan se kasvaa vaikka kymmenen vuotta, niin tuo on kyllä lähes täydellinen uusi talo tontteineen! Mutta kaksi muuta kotia menivät kuitenkin hitusen verran edelle. 

Kakkosena oli minustakin Tamperelainen atriumtalo! Se oli sisältä ja ulkoa erittäin tyylikäs! Pidin sen kodikkuudesta yhdistettynä 60-luvun tyyliin. Ripaus designia ja persoonallisuutta mukana oli piste iin päälle. Artekin valaisimet esimerkiksi on sellaisia, joita aina kuolaan ja tähän kotiin ne sopi täydellisesti! Jos asuisin keskiaikatalossa, niin sinne ei todellakaan voisi sisustaa designia. Kyllähän talon ja sisustuksen pitäisi kulkea vahvasti käsi kädessä, ja se oli kyllä tässä kohteessa osattu. Tästä kodista henki myös lämmin tunnelma.

Mutta voittaja näistä finalisteista oli mun mielestä selvästi kyllä se historiallinen koti Helsingissä! Siinä oli kaikkea, jota paras koti sisältää; se oli vanha talo, sen sisustus oli oikeasti persoonallinen - ei sisustuslehdestä reväisty! Siellä oli tekstiilejä ja värejä ja paljon viherkasveja! Se ei ollut kaikkine tavaroineen silti mikään kaaos tai oksennus. Parista tapetista en niin pitänyt, mutta muuten se oli upea! Niin kodikas, niin lämmin, niin kiehtova ja niin aito! Skumpat sille!!

Kuinka monta kertaa kuntoutustuki voidaan oikein torpata?

 

Mä laskin, että mun kuntoutustuki on nyt torpattu vajaan viiden kuukauden sisällä viisi kertaa. Sillä lailla. Nyt on vaan jotenkin kyynisesti sellasis fiiliksissä, että arvasinhan mä tuon! Se eläkevakuutusyhtiön viimeinen päätös tuli jo aiemmin, mutta Kelan päätös tuli nyt.

Perusteluissa sanotaan lyhyesti kutakuinkin näin; ’Olet 53-vuotias, arvioimme, että sinulla on vielä työkykyä jäljellä.’ No totta hitossa on! Mutta nyt vaan on tämmönen pieni muutaman kuukauden jakso, jolloin tarvitsisi kuntoutustukea, väliaikaista sairauseläkettä, millä nimellä sitä nyt sitten kutsuvatkaan! Päätöksessä myös lukee, että ’…oireitasi voidaan lievittää asianmukaisella hoidolla…’ niin että millä? Mistä sitä saa? Ja jatkuu: ’Alle 60-vuotiailla työkykyä arvioidaan oman työn lisäksi muuhun sopivaan työhön’. Että tässäkö sitä sitten kesken kaiken pitäisi puolikuntoisena vaihtaa vielä alaa? Mullahan edelleen on mun oma työ odottamassa saikun päättymistä! Ei ole kyse siitä, että ajattelisin olevani työkyvytön koko loppuelämäni, vaan olen puolikuntoinen tekemään fyysistä työtä tällä hetkellä!

Loppulause on hupaisa; ’Työeläkelaitos xx tutkii oikeutesi ammatilliseen kuntoutukseen. Jos työeläkelaitos ei myönnä sinulle kuntoutusta, ole yhteydessä Kelaan, jotta voimme yhdessä selvittää mitä kuntoutuspalveluita tarvitset.’ No minäpä voin kertoa teille ihan vaikka heti, että mitä palveluita tarvitsisin esim vielä ensi vuoden ajan ja mahdollisesti koko loppuelämän; vesijumppaa, fyssaria ja jotakin muuta fyysistä ylläpitoa ja kuntoutusta! Menin sitten eläkelaitoksen sivuille ja katsoin, että jaa siellä on puolivalmiina kuntoutushakemus, koska tein sitä kerran vahingossa, kun piti tehdä kuntoutustukihakemusta. 

No täytin sen loppuun ja nyt jään mielenkiinnolla odottamaan mitä ne sanoo. Niiden kuntoutusskaalaan kuuluu työharjoittelu ja uuden alan opiskelu. Missä fyssari? Missä vesijumppa? Missä mikään fyysinen treenaus, jotta lihakset ja voimat paranee? Ei missään. En ilmeisesti kuulu siihen jengiin, jonka edes kuuluisi oikeasti hakea tuota kuntoutusta, mutta epäilen, että jos en hae sitä, niin vastassa on urputusta kelasta ja liitosta ja ties mistä ja taas rahat sakkaa. Niin että varmuuden vuoksi on nyt haettu sekin. Totta hitossa voin itsekseni käydä fyssarilla, vesijumpassa ja vaikka salilla, mutta ei mulla ole rahaa kohta niihin mihinkään, kun jysähdän sille peruspäivärahalle. Sitä paitsi; työeläkeliitto miettii tätä hakemusta nyt ajan x, sitten sitä miettii kela (jos ne miettii yhtä kauan kuin kuntoutustukea, niin siihen menee kuukausia) ja sitten multa kai jo loppuu se saikkukin.

Mäntän kuvataideviikot 2024, osa 13/13

 Nämä Rapinojan luonnon materiaaleista tehdyt ’kristallikruunut’ olivat ’Puhalluskukan’ lisäksi suuri suosikkini! En kuitenkaan tarkastellut niitä luupilla, joten hämäryyteen jäi materiaali (luulin että ne oli kaikki tehty tammenterhoista ym pähkinöistä), kunnes jälestäpäin luin, että ainakin osassa oli käytetty hirven papanoita! Aivan loistava juttu, tämmönen anti-pönötyskruunu!!

Anni Rapinoja: Luonnonvalot

Anni Rapinoja

Anni Rapinoja

Anni Rapinoja

Anni Rapinoja

Anni Rapinoja

Anni Rapinoja

Anni Rapinoja

Anni Rapinoja

Muutos.art-taidetalo 2024, osa 14

 

Pohdintaa ihmisestä ja ilmastosta

 

Kieltämättä tässä on mun mielestä joku ristiriita; ’apua, ilmastonmuutos tulee, maailma loppuu!’ (Niin no, osa ihmisistä ja eläimistä ja kasveista kokee kenties populaation romahduksen, mutta ei maailma lopu, niin kuin esim auringon sammuessa tapahtuu.) ’Ihminen on ihan paska - ihmiskunnan pitäis kadota maan päältä!’ (Hmmm, no eikö vähäisempään ihmismäärään olla juuri menossa?) ’Ihminen on eläinkunnan pahis!’ (Entä ne ihmiset, jotka on hoivanneet eläimiä, antaneet ruokaa ja suojaa, lääkinneet ja suojelleet - kutakuinkin koko ihmiskunnan olemassaolon ajan? Miksi heidät vaietaan kuoliaaksi aina näissä keskusteluissa?) ’Ihminen tuhoaa maapallon! Hirveää!’ (Mitäpä jos otettais Linkolalainen kanta, että tehdään niitä lapsia vähemmän, koska maapallolla pitäisi olla ihmisiä joku rajallinen määrä, eikä jatkuvasti kasvava massa…) ’Ei kenenkään lapsentekoa saa suitsia, se on epäinhimillistä! Ei me voida olla kuin Kiina!’ (Ja ihmiset saa vaan lisääntyä niin kuin kanit tai rotat?)

No, ilmastonmuutos on käynnissä. Minä en tiedä mitä siitä koituu - kukaan ei tiedä, on vain kaikenlaisia mahdollisia skenaarioita. Tuskin tätä junaa voidaan enää pysäyttääkään. Okei, jos maapallolla olis vain Nivala, niin sitten vois varmaan pysäyttää, mutta luulenpa, että meitä on nyt hiukan liikaa, jotta oltais puhaltamassa kaikki samaan hiileen. Hups, saakohan mainita sanaa ’hiili’ tässä yhteydessä…? Vaikeuksia on edessä, se on varmaa, oli muutos täällä tai ei. Ihmisen mielestä aina on vaikeaa. Mutta tulevaisuudessa voi olla erilaisia vaikeita juttuja edessä. Jos me kaikki tehtäis huomisaamuna itsemurha, sillai onnistuneesti, niin veikkaan, että maapallo ei ainakaan parempaan suuntaan alkaisi kiitää. Ehkei kauhean paljon huonompaankaan, mutta ainakaan ei olisi fyysikkoja taikka kemistejä testaamassa villejä ajatuksia ja keksimässä vaihtoehtoisia huomisia. Ja jo olemassa oleva saaste jatkais olemistaan, kenekään yrittämättäkään puhdistaa palloa.

Tuskin myöskään susi toteaisi peuralle, että kuules heebo, me ollaan nyt samassa veneessä, lyödäänpä tassua ja koetetaan olla sovussa. Tuskin Laihianjoki ja Mariaanien hauta puhdistuis ens viikoksi kaikesta muoviroinasta. Että sikäli täällä kannattaa edelleen muutaman ihmisen hengata jatkossakin. Ihmisen poistuttua, tästä pallosta ei tule paratiisi kuin taikaiskusta. Ja en tiedä pitäiskö itsemurha toteuttaa lemmikit ja tuotantoeläimet kainaloon ottaen, sillä he olis huomenna todella pulassa jos kukaan ei toisi ruokaa, antaisi suojaa ja lääkettä ja kuiskaisi luppakorvaan helliä höpötyksiä. 

Ne, jotka tänne sitten jäis, niin ne tietysti alkais elää toistamiseen kuin pellossa ja keksis, että jumala on sanonu, että täyttäkää maa ja eipä aikaakaan, kun yhtäkkiä taas olis 10 miljardia ihmistä täällä tepastelemassa. Nimittäin YK:n ennusteen mukaan väestönkasvu saavuttaa 10,4 miljardia vuoteen 2100 mennessä. Sen lisäksi, että ihmiset täyttää maan, niin tietysti sudet, karhut, ilvekset ja sen sellaiset karvaturriaiset saa täyttää maan. Lehmä ei saa, eikä sika, taikka ravihevonen, kun häntä ei haluta ollenkaan tähän nooan arkkiin enää. Tämä on aika kimurantti aihe, sanalla sanoen!

Lakeus ja hyperfiksaatio

 

Jonkun mielestä lakeus on tylsä lätty. Mulle se on rakas maisema, jonka esi-isät on raivanneet pääosin 1700-luvulla soisesta jokilaaksosta pitkiksi peltolakeuksiksi. Vaikka latomerta ei enää olekaan, kuten lapsena 1970-luvulla, niin kaunista siellä on silti. Usvat, päivänpaisteet, aamuauringot, iltarusko, tulvat, oraat, tuleentunut vilja, sänkipellot, tähtitaivaat, lumisateet, revontulet ja pakkasen pauke. Ainoastaan vesisateella on ankeeta, mutta niin se on ihan kaikkialla muuallakin.

Hiljattain löysin netistä vanhoja karttoja, joissa on niitä 1700-luvun puolivälin tiloja, jotka mun isän esi-isät on raivanneet. En meinannut pysyä nahoissani, kun innostuin niin paljon! Onneksi nuo uudisraiviot on lähellä jokia, puroja ja kallioita, joiden avulla voin asemoida talot suht helposti myös nykyiselle kartalle. Näyttäis siltä, että tilakeskukset on hieman vaihtaneet paikkaa vajaassa 300 vuodessa. Yksi on puron toisella puolella, toinen tien toisella puolella. Silloin 1700-luvulla kuljettiin pääosin jokea pitkin, mutta myös jonkinlainen ratsupolku on halkonut pitäjiä. Jos oikein hahmotan, niin yksi tie kulkee samassa kohdassa puron yli, kuin se on 1700-luvullakin kulkenut!

Tämä tuntuu niin paljon aikamatkalta, kuin vain voi tuntua. Olen jo lapsena usein pohdiskellut, että miltä täällä meidän kylällä näytti, kun ensimmäiset talot rakennettiin. Olen myöhemmin ajatellut, että olin varmaan outo lapsi, kun mua jo alle viis-vuotiaana kiinnosti hyvin paljon menneisyys. Viime aikoina oon ruvennu ajattelemaan, että koska muutamat jutut autisminkirjolla tuntuu hyvin tutuilta, niin ehkäpä historia onkin mun erityinen kiinnostuksenkohde, ’ekko’, josta on tullut myöhemmin ihan hyperfiksaatio, eli tila, johon uppoudun historiaa tutkiessa ja jossa aika hujahtaa, unohdan syödä, enkä malta mennä nukkumaan. Autisminkirjolla näet ihmisellä saattaa olla joku vahva kiinnostuksenkohde. Mulle se on aina ollu historia ja erityisesti suvun historia, kytkeytyneenä kaikkeen ympärillä olevaan. Mun lempielokuvatkin kertoo jostain menneestä ajasta. Mä ajattelen lähes kaiken historian kautta, kuten yks entinen työkaveri mulle kerran sanoi. Mä rakastan vanhoja taloja, valokuvia, kertomuksia. Oikeastaan kärjistettynä vois sanoo, että mua ei kiinnosta nykypäivän ihmisten asiat, mutta jos kysytään haluanko tietää vaikka mumman siskon kuulumiset 1920-luvulla, niin todellakin haluan!

Ei hyvää päivää…

 

Sen jälkeen kun jätin facen, olen alkanu lukee enemmän uutisia ja ylipäätään nettiartikkeleita. Välillä tulee mieleen, että kannattaisko vaan ihan tepastella omassa pikku elämässään, ilman että tietää tuon taivaallista mistään, mitä ympärillä tapahtuu. Että tuijottais vaan omiin varpaisiin ja pyöris ympyrää. Ei tarttis joka toinen päivä huokaista, että mitä hittoa sielä jenkeissä nyt taas, taikka että ei voi olla totta, miten järjettömiä töppäyksiä Kiinassa on taas tehty, saatikka että menee hermo ton naapurin äijän kans. Sen äijän, joka tykkää pudotella ihmisiä ikkunasta. Jännä miten meillä onkin niin erilaisia fetissejä täälä ihmiskunnassa. Ja naapuriksi osuu sit just tollanen sankari.

Mutta nyt mää päivittelen sen maapallon toisen sankarin maanmiehiä. Taikka nuorisolaisia. Kun uutisessa lukee, että z-sukupolvi ei osaa kirjoittaa kynällä, siksi ääntenlasku jumittaa, kun äänestyslipukkeista ei meinaa saada mitään selvää. Nonni. Nielaisu. Henkäisy. Hoh hoijaa, mitähän pappa sanois tähän? Taikka esiäiti Matilda? Ehkäpä ne tukistais mua, että ei saa valehdella!! Olisikin valhe. Ja sitten tulee se ajatus, että ei kai voi kauhalla vaatia, kun on lusikalla annettu. Ihan kirjaimellisesti. Että opettakaa niille perkeleen kaiken maailman öz-sukupolville ihan simppeliä omin pikku kätösin kirjoittamista! Kenen neronleimaus oli lopettaa tämäkin perusasia? Pikkusen sama ku lopetettais vaan yhtäkkiä opettamasta ruokailuvälineiden käyttöä! Sitten ihmeteltäis 30 vuoden kuluttua, että voi sentään kun linnanjuhlissa ihmiset syö sormiruokaa; siinä menee kiisselit pitkin frakkia ja kalvosinten käänteistä löytyy tuorepuuroa ja sammenmätiä. Että kun ei ne osaa. Joku annelitempakka niitäkin sitten säälis ja ymmärtäis ja muiden ei sais yhtään pyöritellä silmiään edes. Kertokaa ny mulle, että kuinka on mahdollista, että tää on menny tämmöseks? Eipä tarvii kovin kauas taaksepäin sukupolvissa mennä, kun opiskelijat luki latinaa ja nyt ei sitten osata ees kirjottaa… eikä varmaan lukeakaan, ainakaa kaunoo. Maapallon väestö tyhmenee, se on vissi, ja me annetaan sen tapahtua. Katellaan kädet ristissä että jaha tämmöstä, että onpa nykyaikasta.

Jos kiinnostaa, lue vaikka koko juttu ite tästä.

Uudet ravitsemussuositukset meni tunteisiin

 

Todellakin!

Taas melkein verisuoni napsahti aivoissa ja piti niellä kourallinen verenpainelääkkeitä! Zennn… (muista verenpaineesi!) Ensinnäkin mua ottaa ihan sikana aivoon jo lähtökohtaisesti se, että joku perhanan ’tärkee’ taho tulee mulle ylhäältäpäin sanoon mitä mun pitää syödä! Joo, mä tiedän, että nämä on vain suositukset, mutta menköön Venäjälle suosituksiensa kanssa mun puolesta. Ja toisekseen mä saan hinkuyskän jo siitä tiedosta, että tähänkin asiaan on leivottu ilmastonmuutos! Kohta mä oon niin vihanen, että sytytän tontillani kerrostalonkokosen kasan traktorinrenkaita ja ydinjätettä. Loppuu se nariseminen siihen paikkaan.

Mää olin kymmenen vuotta kasvissyöjä joskus yli 20 vuotta sitten, mutta en kulkenu ympäriinsä vaatimassa kaikkia ihmisiä syömään pelkkää kasvisruokaa, koska hitto, perusasia on se, että jokainen pitää huolensa omasta tontistaan, eikä siihen tarvii kenenkään muun sekaantua! Kukin syököön mitä lystää, mutta siihen menee hermo, kun tullaan sormi ojossa valistamaan ja vaatimaan, että kyllä kuule sunkin pitäis, ja ollaan loukkaantuneita ja tuhistaan, jos sanoo takasin, että eipä kuule yhtään kiinnosta sun ilmastoahdistukses ja kaiken maailman härkishössötykses.

Arvakkaa mitä mä söin lapsena herkkuna? Siankorvia, sianhäntiä, siansorkkia ja siankärsiä! En puhu nyt niistä eläinkaupan kuivatetuista korvista, vaan tuoreesta herkullisesta siankorvasta, joka keitetään suolavedessä ja sitten kun se on höyryävää ja hyllyvää ja tarttuu sormiin, nappaan palan ja kastan sen suolaan ja herkuttelen. Me syötiin isän kanssa vähän väliä just tollasta ruokaa! Mumma söi just tollasta ruokaa ja eli 86-vuotiaaksi. Mulle ei mikään taho tule valistamaan, että mitä mä syön! On se saakeli kumma, että nykyään saa olla sukupuoleltaan vaikka kivi, mutta lautasella ei saa olla mitään kiinnostavaa. Että ollaan muka niin perhanan avarakatseisia ja yhtä aikaa nuttura väpättäen niin kuolemanvakavia tosikkoja, ettei paremmasta väliä. Mitäpä jos hoitaisitte vaan omat ruokaympyränne siellä ruokavirastossa vai missä hitossa olettekaan ja annatte meidän muiden syödä ihan niin ku huvittaa! Kuinka tästä on tullu tällänen tosikkojen marinayhteiskunta? Joka toinen päivä joku on julistamassa naama vääränä, että ei noin saa tehdä! Tältäköhän tuntu 60-luvulla, kun ankeet taistolaiset kailotti ympäri kyliä niitä tosikkomaisia ja naiiveja laulujaan, että Lenin-sedällä on iso otsa ja sinne mahtuu koko maailma. Joo, Leninin saunan takana oli tilaa vaikka miljoonalle suomalaiselle. Onneksi meidän suvusta lähti vaan Väinö palaamatta koskaan. 

Mitä helvettiä täällä tapahtuu?!

 

Mä voin jotenkin hahmottaa vielä sen, että joku narisevaääninen tosikko yrittää vetää koulun oikeuteen yhestä biisistä, josta hänen lapsukaisensa on saanut ylisukupolvisen trauman, kun on laulettu jotain kristillistä. Nykyään oppilaan kuuluu kuulemma saada etukäteen tieto siitä, että onko tunnilla taikka esityksessä/juhlassa jotain tunnustuksellista uskonnollisessa mielessä. Semmoinen on meidän laki, kuulkaa! Jos tieto jää uupumaan, voi käydä just näin. Trauma iskee ja joku vetää oikeuteen. Kohta varmaan vastasyntyneisiin tatuoidaan käyttöohjeet, että ’ei saa kuivata mikrossa’, muuten kätilö voidaan vetää oikeuteen. Mutta sitten alan jo tosissaan kiristellä hampaita, kun aletaan oikeudessa käsitellä tällaisia asioita ja maksamaan korvauksia, sen sijaan että sanottais hyvin tiukkaan sävyyn, että painu sinä turhanvinkuja sinne missä pippuri kasvaa. Eikö elämässä ole isompia huolia, kuin mussuttaa tällaisista vedenvärisistä ja makuisista asioista suureen ääneen? Ja kaikkein eniten mua ottaa päähän se, että sen jälkeen yhteiskunnassa alkaa dominoefekti, joka lumipallon lailla alkaa kieriä eteenpäin ja tempaa kaiken mukaansa. Ja nyt puhun Hesalaisesta koulusta, joka peruu barokkikonsertin koska siinä voi olla uskonnollisia viitteitä! Ei sellaista tarvitse perua, Haloo hei!

Nyt jarrua kuulkaa! Onko pakko mennä mukaan kaikkien nipottajien kelkkaan? Onko? Että ei esim mietitä miten tämän vuosikymmenien vaivalla luodun hyvinvointiyhteiskunnan rippeetkin ei romutu, että ei panosteta yhteistuumin vaikka muovin vähentämiseen ja poistamiseen ja muuta tärkeetä… ei vaan aletaan pyöriä ympyrää ja heiluttaa käsiä ja ulvoa, että voi ei mitä kauheeta nyt on tullu tehtyä, kun joku lapamatomainen vellihousu on vahingossa kuullut jonkun jeesusbiisin! Tämmösillä hetkillä erityisesti muistelen lämmöllä, miten isä aina sanoi, että kyllä tekis sota taas niin hyvää!! Oppis suhteuttamaan asioita jollain lailla edes, eikä lässyttämään naurettavuuksia. Tästä yhteiskunnasta on kasvanu sellanen, että ensin ei uskalleta antaa lapselle pettymyskokemuksia ja nyt se koskee jo lasten sijaan kaikkia. ’Sorge, ei pahaa mieltä’ täällä hymistään joka suuntaan ja mulla räjähtää hermo. Kandeis varmaan vääntää kanava merisäähän, niin ei pahastuis elämästä?

 

Ja minähän en siis kuulu kirkkoon, enkä mihinkään hemmetin lahkoon, puolueeseen tai muuhunkaan älyttömään järjestelmään. Vihaan kaikenlaisia lahkoja! Yleensä viha on liian vahva sana, mutta lahkoja mä kyllä vihaan. Ja mun mielestä koululaisille pitäis tarjota uskonnon opetusta valinnaisena, eikä itsestään selvänä. Mutta tämä on jotain aivan uskomatonta paskaa, mihin nyt ollaan taas lipumassa!

No mietitäänpä huvikseen mihin suohon me vajottais, jos kristillisyys pitäis kokonaan karsia yhteiskunnasta. Hävitetään kirkot, seurakunnat, leirit, kuorot ja muu. Loppuu se häitten pitäminen ja naimisiinmeno. Kihla- ja vihkisormukset voi heittää johonkin jordaaniin. Lopetetaan kastejuhlat, rippijuhlat ja hautajaiset. Työnnetään puskutraktorilla hautausmaat läjään ja poltetaan loputkin kirkot. Jokainen kokoaa takapihalleen kiviröykkiön, jonne ne mummon jäänteet ripsutellaan, kun hänet on ensin poltettu roviolla siinä pihan perukoilla. Loppuu se joulunvietto, pääsiäinen, ja muu vähänkin kristillisyyteen taipuva hihhuloiminen. Loppuu se sunnuntainvietto ja jatkossa on seitsemän arkipäivän viikot. Otetaan uudet nimet, koska lähestulkoon meidän kaikkien nimet on kristillispohjaisia ja ne pitää muuttaa sellaisiksi kuin vaikka Betoniseinä ja Kynsiviila. Iso osa vanhasta taiteesta pitää polttaa, elokuvia retusoida ja sanoja muuttaa. Mariankadut rakennetaan umpeen. Ja kymmenen käskyä muokataan uusiksi; minä olen teini sinun jumalasi, älä pidä muita jumalia. Kunnioita lapamatojen aivoituksia. Tapa ihmeessä, jos siltä tuntuu. Ja sitä rataa. Hepskukkuu vaan tulevaisuus!

Blogihaaste; kymmenen asiaa joista pidän

Nappasin blogihaasteen täältä, koska se vaikutti oikein mukavalta ja kiinnostavalta haasteelta. Eli nyt kerron kymmenen asiaa, joista pidän. Kuvissa samalla Tampereen Laikun näyttelyn antia sellaisilta taiteilijoilta kuin Maria Mughal, Ville Heimala & Aino Eeronheimo, sekä Hans-Peter Schutt. Näyttely on auki 17.11. saakka.

1. Mikä on kaikkien aikojen lempikirjasi?

Huh, tämäpä on vaikea! Merete Mazzarella on kyllä yks ehdoton suosikkikirjailijani ja ihania ovat myös esim Enni Mustosen sarjat. Tykkään sikana tieteellisistä kirjoista ja self helpistä. Ja kukapa voisi vastustaa muistelmia! Montgomeryn Anna-kirjat vetoaa yhä edelleen, 40 vuoden jälkeenkin. Joten mikä on kaikkien aikojen lemppari?! Vetäisenkin tähän yhden kirjan, joka oli lapsuuden suuri rakkauteni, mutta jota olen lukenut vuosien mittaan yhä uudelleen ja aina rakastan sen tunnelmaa! Eikö se silloin mene parhaiten ’kaikkien aikojen lemppariksi’? Se on nimittäin Tove Janssonin Muumilaakson marraskuu.

2. Mikä biisi saa sinut hyvälle tuulelle?

Ohhoo, ei yhtään helpompi kysymys! Varsinaisesti en himoitse musiikkia ja olenkin (monesti) sanonut, että voisin elää loppuelämäni ihan hyvin ilman musiikkia. Mutta kuitenkin ne kappaleet, jotka kolahtaa, ne yleensä kolahtaa aika lujaa. Mutta mikä olisi se one and only? Olavi Virta? Harmony sisters? Ratsia? Kollaa kestää? Vivaldi? Lauri Tähkä? Dingo? Voi hyvänen aika. Tarkasti miettien melkomoinen osa mun lempibiiseistä on jotenkin surumielisiä ja ne saa enemmän haikeaksi kuin hyvälle tuulelle. Niin kuin nyt vaikka ”Mun sydämeni tänne jää” jonka ystävä lauloi äitini hautajaisissa. Hyräilen sitä itsekin silloin tällöin. Tai Lauri Tähkän ”Pitkät pellot”, jota vasta laulelenkin, kun pääsen lakeuksille! Jos nyt otan saman logiikan kuin edellisessäkin kysymyksessä, että se on biisi, sta tykkäsin jo lapsena ja josta tykkään yhä, eikä siinä oikeastaan ole hitustakaan haikeutta. Se on Katri Helenan Puhelinlangat laulaa! Siitä mulle tulee mieleen aina se, kun lapsena kuljettiin radalla ja langat surisi hauskasti. Luulin, että se johtuu siitä, että mumma puhuu Saima-tärille just sillä hetkellä. Se tuo muistojen hymyn suupieleen.

3. Mikä on suosikkiruokasi?

Nykyajan takia tekis mieli sanoa, että no liha ja etenkin helvetin iso ja rasvanen joulukinkku ja sen nahka! Mutta koska se on harvoin syöty herkku, en valitse sitä tähän. Ravintoloissa valitsen usein jonkun vähän erikoisen, jonkun harvinaisemman, jopa jonkun sellasen, jota en ole ennen syönyt. Nykyään meen aika usein sushibuffettiin. Kaikkien aikojen makuupeudet tulee äitin keittiöstä (voi ne ihanat jänispaistin kaikki osat ja peltopyyt ja fasaanit ym) mutta oska ne on menneisyyttä, niin koetan valita jonkun, jota syön mielelläni kautta aikain, jota osaan tehdä itekin ja joka natsaa. Melkein sanoin jo että ’kropsu’, mutta sanon kuitenkin, että liha-makaronilaatikko! Tein sitä juuri viime viikolla, olen tehnyt sitä kautta aikain ja tykkäsin siitä jo kouluruokailussa. Se on semmonen perushyvä. Ei mikään ’paras ruoka ikinä’, mutta kotoisen varma valinta.

4. Kuka on esikuvasi tai idolisi ja mitä olet oppinut häneltä?

Mulla on idoleita melko hillitysti. Vai onko? Jos se on joku, jota fanitan, niin onhan niitä! Muusikoita, taiteilijoita, runoilijoita, arkkitehteja, fyysikkoja, kirjailijoita… mutta ei heistä läheskään kaikki ole esikuvia. Oikeastaan esikuviksi on muodostuneet sellaiset henkilöt, jotka ei edes ole julkkiksia. Enemmän siis moni esivanhempi tai muu sukulainen on mun esikuva, kuin joku julkkis. Vaikka ensin ajattelinkin, että tämä on selvä, sehän on Edith Södergran… mutta ei se oikeastaan ole. Vaikka hänkin hiukan on, olen lukenut suunnilleen kaiken, mitä hänestä on lähivuosikymmeninä kirjoitettu ja fanitan häntä ja haluaisin tutustua häneen! Mutta esikuva? Taidan valita tähän henkilön, joka hämmästytti mua lapsena hyväntahtoisuudellaan, pirteydellään, nuorekkuudellaan, lapsirakkaudellaan ja suloisuudellaan. Hän on pieni mummo, joka kävi meillä joskus sukuloimassa ja hänen luona me kävimme pari kertaa. Hänen elämäänsä mahtui uskomattomia tragedioita. Häntä jäin kaipaamaan syvästi, vaikka hänen kuollessaan olin teini ja teiniä kai eniten kiinnostaa muut asiat kuin joku tuonilmaisiin mennyt mummo. Hän on isoäitini sisko Aili. Hän hyppi naurua meidän lasten kanssa paljain jaloin sepelipihalla, kun ikää oli melkein 80. Hän oli tarmokkuuden ja lempeyden ruumiillistuma.

5. Mikä on paras lomakohde, jossa olet käynyt?

En ole koskaan ollut aurinkolomalla tai sen tyyppisissä turistirysissä. Joten sana ’lomakohde’ on mun kohdalla aina jotain ihan muuta. Missäs mä olen seikkaillu… Norjassa, Virossa, Islannissa, Venäjällä, Saksassa, Ranskassa… En sanoisi tätä kyllä yhtään ’lomakohteeksi’ sillä se sana tuo mun mieleen aivan eri tyyppisiä asioita, mutta koska olin lomalla ja se oli matkakohde, niin sitä tässä varmaan tarkoitetaan. Valitsen Paanajärven, joka on Venäjän Karjalassa Suomussalmen korkeudella, vähän yli puolen välin matkalla Suomen rajalta Vienanmerelle. Siellä käynnistä on melkein 20 vuotta, mutta sinne kaipaan tasaisesti takaisin yhä vaan. Tuskin sinne kuitenkaan koskaan enää pääsee, (poliittisten tilanteiden takia) en ainakaan usko. Mutta siellä tuntui siltä, kuin olisi astunut 1940-luvun Suomi-filmiin. Talot oli hirsitaloja, jopa ne uudet jotka oli vasta rakenteilla. Lehmiä, lampaita, kanoja, kissoja ja koiria käyskenteli pitkin kylänraittia. Mummo, jonka luona yövyimme, tarjosi meille savusaunaelämyksen. Muistan miten seisoin siellä joen rannassa ja kuuntelin ihmeissäni, kuinka käki kukkui toista sataa kertaa yhtäjaksoisesti. En tiedä miten sen kylän on käynyt. Kaikki mummot on tietysti kuolleet, mutta asuuko siellä paljonkaan ihmisiä enää? Nuoret sieltäkin halusivat muuttaa Moskovaan tai Pietariin. Kukapa haluaisi elää yksinkertaista menneen ajan elämää ulkohuusseineen, kun lääkäriin ja apteekkiin on ties miten paljon matkaa. Kauppa ja kirkko siellä taisi olla ja ehkä kylätalo. Mitäpä sitä muuta. Minä kyllä tykkäisin asua siellä, ellei sen maan hallinto olisi niin perseestä.

6. Mikä on kaikkien aikojen lempielokuvasi?

Voi hyvää päivää, tää on ehkä vaikein kysymys! Visuaalisena ihmisenä elokuva kolahtaa paaaaljon enemmän kuin pelkkä musiikki. Ja niitä parhaista parhaita on kyllä monta! Titanic, Henkien talo, Intohimon tuulet, Paistetut vihreät tomaatit, The Great Gatsby, Dressmaker, The Others… miten näistä voi valita parhaan? Olen nähnyt jokaisen useita kertoja ja nautin niistä aina todella! Titanic on klassikko, kaunis ja herkkä! Henkien talo on osin tositapahtumiin perustuva, jonka olen lukenut myös kirjana ja sehän on aivan uskomaton tarina Chilestä monen vuosikymmenen ajalta, loistonäyttelijöiden tähdittämänä. Intohimon tuulet on parhaita rakkauselokuvia ikinä! Paistetut vihreät tomaatit ottaa ihan sydämestä, niin suloinen ja raastava sen tarina on! Ja mikä söpö mummo siinä on…! Gatsby on visuaalisesti järjettömän kaunis ja tarinaltaan ihana! Dressmaker on sekin kaunis kuin peijooni ja tarina on sykähdyttävä ja vähän surullinenkin. The Others on jopa hyytävä ja mielen muljauttava elokuva! Ja sitten kotimaisista tykkään tosi monista vanhoista Suomi-filmeistä, kuten Juha, Niskavuoret, Ratavartijan kaunis Inkeri… ja sitten uudemmista kotimaisista Kulkuri ja joutsen, monet Kaurismäet, Häjyt, Lakeuden Kutsu, Pohjanmaa… ja uusista Härmä, Sisu… Että jos näistä on pakko valita, niin ulkolaisista ottaisin The Great Gatsbyn ja kotimaisista Pohjanmaan. 

7. Mikä on suosikkivuodenaikasi ja mitä rakastat siinä eniten?

No kesä! Helpoin kysymys ikinä! Kesän vehreys, lämpö, kurjet ja joutsenet, usva ja iltarusko, lämpimät valoisat yöt!! Ihanaa on se, että ei tarvii pukea kymmentä kerrosta vaatteita mennäkseen postilaatikolle. Että kauneutta ryöppyää koko ajan joka puolelta; perhosia, lintuja, siilejä, oravia, vilja kasvaa, kukat kukkii ja tuuli on lempeä. Kesän äänet ja tuoksut! Tupasvilla ja suopursu! Voi vaan aamulla avata oven ja istua portaille ja kaikki tärkeä on siinä.

8. Mikä tv-sarja on vienyt sinut täysin mukanaan?

Jassoo. Me katotaan aika paljon reality-sarjoja, kuten Petolliset, Suomen kaunein koti, Maajussille morsian, Rikkaat ja rahattomat, Farmi, Kirjolla, Amazing Race, Latela, Legomasters, Sukuni salat, Talot huokuvat historiaa ja Elämäni biisi. Mutta näistä en valitse sitä parasta ihaninta sarjaa, jota voisin katsoa loputtomiin. Päin vastoin monissa lemppari-realityissä ärsyttääkin monesti joku juttu, jota taas kuvitteellisissa sarjoissa ei tapahdu. Ehkä siksi, kun tietää niiden olevan keksittyjä. Yks sellanen sarja on, johon en kyllästynyt lainkaan. Sillä joskus alan kattoa jotain sarjaa ja sitten se jotenkin latistuu tai muuttuu liian överiksi, ettei sitä pysty enää kattomaan. Niin kävi Outlanderin kanssa. Eka kausi oli hyvä ja ehkä tokakin olis viä menny jotenkin, mutta äh. Se meni liian sfääreihin. Kas kun ei ufot astuneet kuvaan mukaan! Niin, elikkä se mun lemppari on siis Downton Abbey. Siinä sarjassa jaksoin kattoa niitäkin, jotka ei olleet kovin kivoja henkilöitä. Ne oli jotenkin realistisia, sillä eihän kukaan ole aina kiva. Ja joku viä vähemmän ku toinen.

9. Mikä on suosikkiliikkeesi kuntosalilla?

Voi voi, siitä on kyllä tosi kauan ku oon käyny viimeks kuntosalilla. Siis niin monta vuotta, että en edes muista! Yleensä poljin kuntosalilla kuntopyörällä, kävelin sillä kävelymatolla ja olin soutulaitteessa. Ja parilla kolmella muulla laitteella, enkä muuta ees osannu. Mutta koska se on vähän jäänyt, niin valitsenkin ovelasti ihan toisen kuntomuodon, eli vesijumpan! Siellä tykkään lyhyistä ja nopeista treeneistä, kuten vaikkapa käsitreeni, etenkin nyt, kun kädellä voi taas tehdä kaikenlaista!

10. Mikä on kaikkien aikojen paras lahja, jonka olet saanut?

Tämä on mun mielestä oikeastaan vähän tyrmistyttävä kysymys. Ensinnäkin olen hyvä unohtamaan lahjoja, mutta myös koska ei niitä lahjoja voi oikein asettaa samalle viivalle. Vähän kuin kysyis, että mikä on paras taideteos (mukaanlukien kuvataide, veistotaide, arkkitehtuuri, musiikki, kirjallisuus, muotoilu…)! Siksi suostun sanomaan vain muutamia, jotka on isosti lämmittäneet sydäntä vuosien saatossa, laittamatta niitä mihinkään järjestykseen. Monet kirjat, joita olen saanut lahjaksi jo lapsena; Tiinat, Muumit, Annat, Nancy, Edith Södergranin runot… olen myös saanut lahjaksi ihania vaatteita ja koruja, parfyymejakin! Kasvihuone on yksi uusimmista sykähdyttävistä. Itse tehtyjä ihania lahjoja olen saanut läpi elämän! Ja sitten tottakai isona asiana pidän aineettomia lahjoja, kuten sarjakortin avantouimapaikkaan tai aikaa yhdessä jonkun tekemisen merkeissä. Olipas näitä kaikkia hauska miettiä! Ottakaa koppia jos haluatte.

Muutos.art-taidetalo 2024, osa 13

 

Tässä huoneessa oli loisteputkitaidetta. Tämän lattialla olevan teoksen lisäksi kuvaajan selän takana on seinää vasten pystyssä pitkä rivi loisteputkia, jonka vuoksi huone oli tukalan kuuma ja ahdistava!

Remppa loppusuoralla

 

Tää meidän vesivahingosta eniten kärsiny huone, ’konttori’, alkaa olla kohtapuoliin valmis. Voi jeesus miten sitä onkaan odotettu! Ja syynähän hidastelulle on tietysti ollu se, että en ole jaksanu, enkä pystyny poistamaan tapetteja noilta kolmelta varsinaiseen remppaan kuuluvalta seinältä ennen kuin nyt. Jos sen ois tehny remppaporukka, hintaa kolmen seinän tapetointityölle olis tullu 1500€ … apua, ei todellakaan suostuttu!

Ekassa kuvassa suurimman seinän alkutilanne, joka oli siis tämmönen koko kesän ja vielä syksylläkin. Eli kun tapetti oli osittain revitty pois, mutta tapetin pohjakerros oli kuitenkin seinässä tiukasti - vaan ei tarpeeksi tiukasti, jotta siihen uskaltaisi lyödä uudet tapetit.

Silloin -80 luvun alussa, kun tapetti on laitettu seinään, alle on sudittu valkoista maalia vaan vähän keskelle seinää. Kaikkialle muualle tapetti siis takertui kuin synti. Hermo menee! Höyryttimellä homma kuitenkin alkoi sujua ja tapetti irrota.

Höyrytintä ei kuitenkaan voi käyttää esim kolmee tuntia putkeen, joten työ oli tehtävä erissä. Enkä ois jaksanutkaan, koska tuo seinän yläosan ja lattianrajan höyryttely ja kaapiminen vei uskomattomasti voimia! Päivittäin höyrytin puolen tunnin erissä ehkä yhteensä tunnin tai pari.

Viiden päivän höyryttelyn jälkeen huoneen kolme seinää oli aika hyvin valmiit. Mietin toki, että tuleeko tästä penteleen höyryttimestä joku uus kosteusvahinko, sillä niin paljon vettä siihen meni ja se höyry tunkeutui seinälevyihin ja katon koloista välipohjan puruihin. Annoin huoneen kuitenkin kuivua pari päivää ennen kuin ryhdyin maalaamaan.

Tapetin alle maalaan valkoisen pohjamaalin, koska ajattelen sitä parkaa, joka seuraavan kerran saa päähänsä vaihtaa tapetit. Pääseepä hän ainakin hiukan helpommalla. Yks remppamies kerran sanoi, että ihmiset tapetoi keskimäärin kerran viidessä vuodessa. Olin aivan ällikällä, sillä mähän viihtyisin vaikka 1940-luvun tapeteissa, jos sellaset jossain vain olis. Kun minä tykästyn johonkin, niin sitä ei vaihdella koko ajan. Pätee mieheen ja sisustukseen.

Ja koska mieli askarteli tän konttorihuoneen sisustuksessa jo alkuvuodesta, niin aloin suunnitella mitä siellä muutan, näin 16 vuoden asumisen jälkeen. Ainakin kirjoituspöytä on tajuttoman epäkäytännöllisessä paikassa ikkunan edessä (ikkunaa on hankala pestä, eikä sitä oikein voi aukoakaan aina kun haluaisi), joten siitä lähtee uus suunnitelma. Seuraavaksi mietin, että kuinka voin olla varma miten huonekalut mahtuu uuteen sijaintiinsa ja aloin mittailla niitä ja seinien pituuksia ja sitten tehdä sisustuskarttaa kaikesta. Päästävedettävä sänky lentää uuteen kotiin - joka on vielä tietymätön. Matildan arkku menee olohuoneesta sängyn tilalle. Samalla päätin, että tasoille tulee vain tarkkaan harkittuja juttuja; kasveja, valokuvia, maljakoita, isän palkintoja, käsilaukkuja… (vaan mihin ihmeeseen laitan esim peltipurkit ja kaiken muun pikkusälän…?!) tästä tulee mielenkiintoinen talvi!