Oireiden ohittelua, sukututkimusta…

 

Neljäs päivä viimeisestä sytosta. Olen laskenut, että tämä on suunnilleen yhdeksänneksi viimeinen oirepäivä. Sitten pitäisi kaiken olla ohitse! Ruokahalu on kaikonnut jälleen, väsymys tullut, unettomuus öisin, hipaisevat luusäryt. Mutta ei se mitään, päivä kuluu toisensa perästä ja vähitellen kaikki helpottaa.

Olen katsellut televisiosta ’Talot huokuvat historiaa’, lukenut sekalaisia kirjoja, tutkinut lapsuudenkodin naapuruston vanhojen talojen historiaa ja sukujuurianikin. Päässä on suunnitelmia, mutta vielä ei ole jaksamista. Konttori etenee pienin rippusin; jonain päivänä käyn läpi muutamia peltipurkkeja, toisena isän palkintoja tai jotakin muuta. Olen ryhtynyt käyttämään isän palkintolusikoita ja pohtinut minkä pokaalin laittaisin hyllylle. Enimmäkseen palkinnot on saatu 1950-luvulla. Lapsuudenkodissa niitä pidettiin lasivitriinissä ja kiillotettiin joka jouluksi. Osa lusikoista oli rasiassa keittiön yläkaapissa, eikä niitä oikeastaan koskaan käytetty. Mutta minä haluan murtaa sellaisen tavan ja käyttää niitä. Muistaa joka kerta käyttäessäni, miten paljon urheilu hänelle merkitsi. Miten paljon iloa ja ylpeyttä se toi. Kunnioittaa häntä ja sitä muistoa.

Päivät soljuvat nyt sisällä, sillä ulkona sataa melkein joka päivä moneen kertaan, enkä jaksa möyriä vielä puutarhan syyspuuhissa. Toivon, että jaksan ennen lumen tuloa kuitenkin. Viimeksi lapsuudenkodissa käydessäni kaaputin ikkunanpokia ja sudin niihin kuullotetta, joka imeytyy puuhun syvälle ja suojaa märältä. Mutta sen seurauksena oikea käsi ärtyi jälleen. Se käsi, jonka jänne oli tulehtunut suurimman osan viime vuotta ja johon sain vuosi sitten kortisonipiikin. Ihan pientä tuntemusta kädessä on ollut välillä kevään ja kesän mittaan, mutta nyt pidän kädessä rannetukea, ettei kortisonipiikkiin tarvitse enää mennä. En ole syönyt Letroja lähes viiteen kuukauteen, mutta käsi ei ole aivan priima silti. Täytyy varoa tekemisiään näköjään yhä.

Tänään valmistaudun mökkiviikonloppuun. Siellä voin levätä sydämeni kyllyydestä! Ruokien miettiminen on ehkä suurin asia juuri nyt; en tiedä mikä maistuu, mutta jotain pitäisi syödä. Vähän ärsyttävää käydä tämä sama läpi yhä uudelleen ja todeta, että eri ruoat maistuu tai ei maistu, kuin viimeksi. Se on hakemista ja etsimistä, mutta koetan olla täyttämättä jääkaappia sellaisella, joka lentää sitten kompostiin, kun ei maistukaan. Ehkä onnistun tällä kertaa paremmin.

6. ja viimeinen syto ohi!

 

Näin nopeasti se aika sitten meni, vaikka toukokuussa tuntui ikuisuudelta odottaa syyskuun puoliväliä ja olin ekan syton jälkeen jo vähällä luovuttaakin! Onneksi en, sillä oireet oli jollain lailla helpompia kuin edelliskerralla, syksyllä -23. Mielialakin oli ihan toinen; ei itkuinen ja lohduton ja järkyttynyt ja pelokas.

Multa useiten kysytään, että onko ne sytot tehonnu. Sitähän ei voi tietää. Veriarvojen syöpäantigeenit on toki laskeneet, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö syöpä vaanisi silti jossakin. Kuten viimeksi kävi. Sen näkee noin kolmen- viiden vuoden sisällä sitten.

Nyt odotan vielä veriarvoja, TT-kuvausta, syöpälääkärikäyntiä ja uusia lääkkeitä. Pientä jännitystä niiden suhteen, mutta niihin on onneksi kolmisen viikkoa, niin että saan toipua näistä oireista ja huilahtaa vähän. Saan myös sitten ruveta kulkemaan rennommin ihmisten ilmoilla, joka on kyllä ihanaa!

Mutta nyt tämä päivä mukaan lukien on vielä noin 11 päivää oirehtimista, joka on vaan kahlattava läpi. Pitäis ehkä väsätä joku aamukampa. Tämä on niin positiivista, että voin nauraa näille päiville,  että oletpas viimeinen! Mahtavaa!!

Selittämättömiä juttuja

 

Mulla on outo kyky, taikka outoja kokemuksia eräästä asiasta. Nimittäin silloin tällöin, kun kuljen pyörällä tai kävellen pimeällä katuvalojen ohi, yksi niistä sammuu kohdalla. Kiinnitin tähän huomiota jo teininä, kun pyöräilin perjantai-iltaisin kylille. Monta kertaa yks tietty lamppu sammui juuri kun olin siitä parin metrin päässä tai ihan kohdalla. Ihmettelin asiaa kun se alkoi toistua ja aloin tarkkailla tilannetta. Jos mun edellä vaikkapa 50m päässä ajoi joku, niin lamppu ei koskaan sammunut hänen kohdallaan, vaan vasta kun minä tulin kohdalle. Sitten aloin katsoa taakseni. Lamppu yleensä syttyi uudelleen, kun olin ajanut muutaman kymmenen metriä eteenpäin. Ja jos mun perässä kauempana ajoi joku, niin lamppu paloi ihan normaalisti hänen kohdallaan. Se lamppu siis reagoi aina vain mun ohi ajamiseen, ei kehenkään muuhun. Ajoin ihan tavallisesti, en röykyyttänyt pyörää, huudattanut musiikkia tai tehnyt mitään poikkeavaa. Siinä oli asfalttia, joten maa ei tärissyt ohi ajaessa, enkä käynyt potkimassa lyhtypylvästä (kuten netissä jotkut ehdottaa syyksi tälle ilmiölle.)

Teini-iän jälkeen tuli monen kymmenen vuoden tauko tähän, ehkä koska en kulkenut pimeällä juurikaan. Kolmisen vuotta sitten, kun kävelin lapsuudenmaisemissa eräällä asuntoalueella talvella yöaikaan, eräs lamppu sammui kohdallani. Kun olin kävellyt eteenpäin ja katsoin taakseni, se paloi taas normaalisti, eli valo ei värissyt tai näyttänyt mitään merkkejä siitä, että lamppu tai sen kytkentä on heikko. Pari vuotta sitten kävelin ystävän kanssa lapsuuden kotitalon tiellä ja kerroin hänelle sattumalta tästä jutusta, kun meidän kohdalla sammui yksi lamppu. Me jäätiin siihen kotitalon pihatielle juttelemaan ja nähtiin, kun lamppu syttyi jonkun ajan päästä ja paloi taas ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Nyt viikonloppuna, kun ajoimme miehen kanssa kyläpaikasta takaisin Wiurilaan, yksi matkan alkupään lampuista sammui kohdallani. Mies oli ajanut sen alta hiukan ennen, eikä se reagoinut kuinkaan. Tällä kertaa pyörälläajo oli pimeän tien takia niin haastavaa, etten kääntynyt katsomaan syttyykö lamppu vielä uudelleen.

Olen googletellut tätä ilmiötä ja muutamat ihmiset ihmettelevät tätä keskustelupalstoilla. Moni ei usko koko juttua ja jotkut sanoo, että se on sattumaa. Jotkut taas on sitä mieltä, että lamppu vain luonnollisesti tuli ikänsä päähän (ai aina juuri sillä hetkellä, kun minä olen kohdalla? Ja fressaantuu sitten kun olen kauempana? Tosi luonnollista joo…). Eilen keksin googlettaa tätä englanniksi ja sieltähän löytyy paljonkin keskustelua aiheesta. Ilmeisesti tämä on harvinainen, mutta tieteellisesti todistamaton ilmiö, jota kutsutaan SLIksi, eli minä olen SLIder. (SLI = Street Light Interference phenomenon). Olis ihan hiton kiva tietää, mistä tässä on kyse. Mun lapsella on samaa kokemusta, sekä eräällä serkulla. Me olemme kaikki hyvin herkkiä reagoimaan ja tuntemaan asioita. Mutta onko se selitys? Mehän tässä emme reagoi, vaan se penteleen lamppu! Onko lamppu siis myös herkkä, heh heh.

En ole tästä koskaan uskaltanut mainita lääkärille tai psykologille tai muille vastaaville, ettei ne kirjoita mun tietoihin, että potilas kokee harhoja ja elää valhemaailmassa. Vähän sellainen olo kuin olisi noita jossain menneessä ajassa ja pitäisi koettaa tekeytyä normaaliksi. En ole sekaisin, en edes koe, että noina lamppuhetkinä olisin minkään tunnekuohun, innostuksen, stressin sen paremmin kuin vihan tai vitutuksenkaan vallassa. Ihan vaan olen ja se tapahtuu yleensä odottamatta, kun en edes muista koko asian olemassaoloa. Tämä ’kyky’ niputetaan usein monenlaisiin muihin sähkölaitteitten temppuilemisiin, eli netissä porukka kertoo miten kännykän akut tyhjenee hyvin nopeasti, kännykät hajoo normaalia nopeammin ja niin edelleen. Mulla tähän ei liity mitään muuta sähkölaitejuttua, vain tämä lamppu. Olen varmaan jotenkin light SLIder. 

Mutta olispa ihan hitsin kiva kuulla jos jollain muullakin on samoja kokemuksia! Tänne voi kommentoida nimettömänä. On hassua, että jos tämmöistä tapahtuu kuitenkin aika monelle, niin se vain kielletään, ettei tuollaista ole, sinä kuvittelet vaan! Ja etenkin, ettei kukaan ala tutkia asiaa! Vai pitääkö mun ryhtyä kuvaamaan mun iltalenkkejä?! Ja loppuun sanon vielä sen, että mua ei pelota noina hetkinä ollenkaan. Katon vaan neutraalisti että jaaha, taas tää juttu. 

Paluu Wiurilaan

 

Viime vuoden toukokuussa kävimme Wiurilassa ja nyt palasimme yöpymään tähän ihastuttavaan aateliskartanoon. Oikeastaan huoneet (joita on neljä) sijaitsevat vanhassa tallissa, eivät päärakennuksessa, mutta samassa pihapiirissä kuitenkin. Täällä on todella rauhallista ja jos tykkää golfata, tämä on varsinainen taivas. Meillä oli sähköpyörät mukana, jotta pääsimme sujahtamaan lähistöllä asuvan kaveripariskunnan luo grillibileisiin ja iltapimeällä takaisin. Takaisintulo olikin hyvin haastavaa, sillä tien joka osuudella ei ollutkaan katuvaloja, eivätkä pyörien lamput syttyneet. Olimme unohtaneet ladata ne. Isommitta vaurioitta selvisimme kuitenkin!

Kivoja asioita

 

Nyt on jotenkin hirveän kevyt ja hyväntuulinen fiilis! Ensinnäkin alkuviikon käynti lapsuudenmaisemissa oli oikein kiva ja latasi taas akkuja. Sitten olen myös pitkästä aikaa tehnyt sukututkimusta ja eräs vuosikymmenien ihmettelyn aihe alkaa selkiytyä. Mä suunnittelen, että tekisin jonkun ison kaavion seinälle, joka helpottaisi sitä spaghettilautasen näköistä sekasotkua, joka tulee siitä, miten ihmiset on menneet ristiin rastiin naimisiin samoihin taloihin sukupolvesta toiseen. Kirjoittaisin eri paperilapuille jokaisen ihmisen nimen ja liimaisin niihin punaisen tai sinisen (sen mukaan onko hän nainen tai mies) villalangan, jonka vetäisin hänen lapsuudenkodista, jotta näen mistä talosta hän on muuttanut ja minne asettunut. Sekin vois olla kyllä aika spaghettimöykky, mutta helpommin tajuttavissa silmien edessä konkreettisena teoksena kuin pään sisällä.

Tajusin myös vihdoin (ehkä kolmen vuoden jälkeen), että mun puhelinlasku on hitsin iso, kun puhelimesta maksan noin 29€ pakettia kuukaudessa ja tabletista erikseen noin 32€ kuussa (plus melkein 5€ paperilakusta). Nyt sain kilpailutettua liittymän ja uus hinta tulee oleen suunnilleen 40€ vähemmän kuukaudessa! Aivan mahtavaa! En viitsi edes ajatella paljonko olen maksanut turhaa tässä kolmen vuoden aikana. Nyt on katse eteenpäin!

Kävin eilen myös verikokeissa. Yllätyin, että natriumarvo oli ok. Ehkä se kertoo siitä, että mun munuaiset ja maksa ym sisäelimet toimii vielä. Syöpäantigeeni oli myös laskenut, josta olen hirveän iloinen! Vielä se ei ollut viitteissä, mutta melko lähellä kuitenkin. Ja sitten tietysti se isoin ilon aihe on ensi viikon viimeinen sytostaattikerta! Helpotus ja onnentunne on aikamoinen.

Sohvan uusi ilme

 

Lapsuudenkodissa mulla on tädin 70-luvulla ostama sohva, joka on kyllä laadukas ja hyvä, mutta jonka värimaailma ei välttämättä osu aivan täysin mun mieleen. Pohdin, että ostaisinko siihen uudet tyynyt… ei. No ompelisinko tyynyihin uudet päällykset… ei. Heittäisinkö sohvan päälle vaan kankaan… ehkä. Ja sitten sain loistoidean; miksi en heittäisi sohvan päälle yksinkertaisesti vanhaa virkattua päiväpeitettä! Se natsaa, sohvan vanha seitkytlukulainen värimaailma ei enää paista läpi repien sielua kappaleiksi ja muutenkin virkatusta päiväpeitteestä tulee kivasti mummolamainen fiilis, johon pyrinkin täällä.

Sohvalle sopii myös vanha ruusukuvioinen ristipistotyö.

Ja sohvapöydälle vanha vihertäväsävyinen damastiliina.

Pöydällä on mamman vanha sininen Nanny Stillin Grapponia-lasikulho, joka sekin on kuin istutettu sohvan ja pöydän tunnelmaan.

Ja kun Etelä-Pohjanmaalla kerran ollaan, pitää latomaisemaa olla myös sisätiloissa.

Äitiltä peritty Nuutajärven Pioni-tarjoilulautanen toimii tällä kertaa kynttilälyhtyjen alustana.

En ole (vielä) hurahtanut keräämään joka värisävyä Iittalan ’Kivi’ kynttilälyhtyjä. Muutama riittää.

Hirveen turhauttavaa!

 

Nyt oon ihmetellyt terveellistä ruokavaliota netin monilta sivustoilta ja ahdistunut ja ärtynyt ihan sikana. Ensinnäkin en ole näköjään osannut syödä lainkaan terveellisesti! Jopa tonnikala vedessä (jota luulin todellakin terveelliseksi, koska se on kalaa ja etenkin vähärasvaista kalaa) on epäterveellistä, koska siinä on paljon suolaa (1g/100g). Että mitä hittoa?! Käytännössä näyttää siltä, että koko mun elämä menee uusiksi, jos alan poistaa ruokavaliostani vaarallista suolaa, sokeria ja rasvaa. Paskat miten tylsä juttu! Samalla ihmettelen, että kas kun en ole saanu aivoinfarktia jo 20 vuotta sitten. Potkin itteeni nilkkaan kaikista epäterveellisistä valinnoistani ja samalla inhoan kaikkea ultraterveellistä. Kuinkahan tästä oikein selvitään eteenpäin? 

Tykkään hirveesti esim savukalasta, harmaasuolatusta joulukinkusta, metukasta, oliiveista, suolakurkuista,  sinihomejuustosta, juustoista ylipäätään, leikkeleistä ylipäätään, hapankorpuista (joka onkin järkytys, sillä ne vasta suolaisia on!! 1,4g/100g!), pekonista, pizzoista, wingseistä, suolaisista piirakoista… ihan hirveen turhauttavaa, että kaikki pitää nyt miettiä uusiksi! Varsinkaan nyt sytoaikana, mutta muutenkaan en ole kauhean reipas tekemään ruokaa nykyään, vaikka mulla niitä keittokirjoja onkin sadoittain. Ainut keino välttää suolaa, on tehdä ruoka alusta asti.

Ainut lohtu on se, että tykkään myös raikkaista asioista, kuten salaateista, vihannesten dippailusta, smoothieista. Niihin on pakko nojautua nyt enemmän. Ja tykkään mä tehdä sosekeittoja ja kropsua, silloin kun innostun vähän ite tekemään ruokaa.

Mutta miettikää nyt, kun mun suosikki on esim hapankorppu (suolaa 1,4g/100g), jonka päälle levitän voimakassuolaista oivariinia (2,1g/100g), ja siihen mieluiten jotain kermajuustoa (n.1,3g/100g) ja päälle tursotan paksun kerroksen mätitahnaa (6,3g/100g)… eli sillä tavalla mun elämä pitää katsoa ihan uusiksi ja kun mä en ole sellainen kerrasta uusiksi-tyyppi, niin tämä tuntuu samalta kuin katselisin kauheaa kaaosta ja miettisin voimattomana, että mistä aloittaa. Suolan saantisuositushan on alle 5g/vrk ja kun suuri osa suolasta on piilosuolana kaikessa (leivissä, kastikkeissa, hemmetti ihan joka paikassa!) niin onhan se vaikeaa, suorastaan kuin taistelisi jotain salaliittoa vastaan! Suomessa miehet käyttää kuitenkin suolaa keskimäärin 9,5g/vrk ja naiset 6,9g/vrk. (Suolan vähimmäissaantisuositus on 1,5g/vrk.) Nämä tuntuu pieniltä luvuilta, mutta kun ajattelee paljonko siitä kertyy vuodessa, niin - no en uskalla edes ajatella. Ja että mitä se sitten aiheuttaa kropalle, niin huh.

Sitä paitsi mulla on suvussa molemmilla puolilla paljon ongelmia sydän- ja verisuonitautien kanssa! Itsekin oon jo muutaman vuoden popsinu kolesterolilääkkeitä ja pari vuotta verenpainelääkkeitä. Lääkäri kyllä on ehkä joskus sanonut, että suolan määrää pitäisi vähentää, (siis jossain sivulaiseessa, kun on ollu puhetta siitä, että miten verenpainetta ylipäätään voi hoitaa itse - ei hän ole tiennyt mun syömisistä), ja mun suvussa etenkin isän puolen sukulaisilla, on paljon muistisairautta - myös sitä verisuonista johtuvaa vaskulaarista - ja kaiken huipuksi mun äiti kuoli aivoinfarktiin. Ja se onkin mulla tässä nyt vahvana kannustimena, sillä en halua itselleni samaa kohtaloa. Siinä ei välttämättä siis kuole kerrasta noin vaan naps, vaan jää ehkä pitkiksikin ajoiksi sairaalaan ilman että pystyy liikkumaan juuri yhtään tai puhumaan enää koskaan. Se on mulle ainakin hirveä pelote!

Ja nyt mua ärsyttää etenkin se, kun aina toitotetaan että älkää syökö paljon suolaa, mutta mikä on paljon, niin siitä mulla ei ole ollut aavistustakaan, ennen eilistä! Olen aina luullut että ’paljon’ on sitä kun hölvää suolaa vielä lautasellekin ja syö metukkaa kilokaupalla päivässä tai kahmii iltakaudet sipsejä ja rouskii salmiakkia. Itse asiassa nyt oon käsittänyt, että suolan voi jättää pois tai tosi vähälle ruoanlaitossa ja sitten hiukan ripauttaa sitä lautaselle, niin sillä pääsee parempiin tuloksiin; ei tule piilosuolaa ja se ruoka maistuu silti ihan yhtä sopivalle kuin ennenkin. Siis suolaa vähemmän, makua enemmän. Mutta avainkysymys tässä kaikessa on, että mikä on käytännössä paljon suolaa?! Se jää yleensä hämärän peittoon, ellei sitten itse ala tutkia asiaa, kuten minä nyt.

Samalla päässä takoo ajatus siitä, että suolan käyttöä ei voi jättää kokonaan poiskaan. Suolan vajeeseen eli hyponatremiaan, voi sairastua jos syö suolaa hyvin vähän ja sen lisäksi juo vettä useita litroja päivässä, tai jos kärsii vaikeasta sydän- tai munuaissairaudesta, jolloin elimistö ei toimi kuin pitäisi. Tunnen ihmisen, joka vajosi hyponatremiaan salakavalasti juomalla liikaa ja jättämällä suolan lähes kokonaan pois (koska hän oli lukenut, että se on terveellistä), mutta hän ei kärsinyt sydän- eikä munuaissairaudesta. Hän ei tajunnut itse, että mitään on vialla, mutta hänen liikkeensä hidastuivat ja ajatus ja puhe alkoi hidastua. Jos ulkopuolinen ei olisi huomannut tilannetta ja toimittanut häntä sairaalaan ja hän olisi ollut yksin vielä vaikka muutaman vuorokauden, hän olisi saanut vähintään pysyvän aivovamman tai jopa kuollut. Siksi tämäkin puoli asiasta pitää tiedostaa.

Voi olla, että kauppakäynneistä tulee pieniä kriisimatkoja lähiaikoina ja mua väsyttää ja turhauttaa ja suututtaa jo valmiiksi. Oon yhtä aikaa ärsyyntynyt itseeni ja siihen nurkan takaa singahtelevaan nuttura kireällä olevaan tanttaan, joka kuiskii mun korviin kaikesta vaarallisesta. Kerron jatkossa kuinka selviydyin hänestä, vai kuristinko koko tyypin jo seuraavalla kauppareissulla.

 

Kauhistuin suolankäyttöäni

 

Ryhdyin tässä yks päivä oikein miettimään omaa suolan kulutustani. Tulin siihen tulokseen, että oon aina ollu aikamoinen suolahiiri, siis ihan pikkulapsena jo. Yritin jopa googletella, että onko olemassa sellaista asiaa kun suolariippuvuus, mutta siitä ollaan kahta mieltä, vielä enemmän kyseenalaistaen kuin sokeririippuvuuden. Mutta ilmeisesti sellainen kuitenkin joidenkin tutkijoiden mukaan on olemassa. No, en nyt sano, että olen suolariippuvainen, mutta sokerin suhteen olen kyllä ollut ja se riippuvuus aletaan jo yleisemminkin myöntää olevan olemassa.

Alkuvuodesta aloin irtautua energiajuomista, joita olin vetänyt enemmän tai vähemmän 20 vuotta. Lopullinen niitti oli, kun tulin toukokuussa sairaalasta ja maistoin jääkaapissa jemmassa ollutta energiajuomaa ja totesin sen maistuvan myrkyltä. Sen jälkeen en ole ostanut ainuttakaan tölkkiä tai pulloa energiajuomaa ja pystyn kaupassakin ohittamaan ne hyllyt ihan rauhallisesti ilman mielitekoja. Uskon siis kykyihini irtautua riippuvuuksista ja tottumuksista, kunhan vain saan perusteltua asian itselleni hyvin.

Sokeriin en hirveästi koe enää olevani koukussa. Tosin tässä sytoruljanssissa juon aika paljon limsoja, joka voi hämätä sokerin saantia; kun luulen, että en käytä paljon sokeria, koska en mussuta karkkia koko ajan, niin limsoista salakavalasti saankin sitä yli äyräiden. Mun pitää siis ryhtyä asettamaan itselleni rajoja. Joillakin ei toimi hiljalleen vähentäminen, mulla taas ei oikein toimi kerrasta poikki-meininki. Mieluummin vähentelemällä huijaan itseäni eroon sokerista.

Sama pätee suolaan. Muistan jo reilusti alle kouluikäisenä ruokapöydässä hyvinkin usein kastaneeni vaikkapa kanaa suoraa suolakippoon ja rouskineeni sitten sitä suolalla kuorrutettua ruokaa nautinnollisesti. Näin jälkikäteen on outo ajatella, että vanhemmat antoi mun tehdä niin. Joka tapauksessa siitä lähtien oon tykänny suolaisesta ruoasta tosi paljon. Jos multa nyt kysyttäis, että valitsisinko loppuelämäksi sen, että saan syödä suklaata vai salmiakkia (mutta en molempia), niin miettimättä valitsisin salmiakin.

No ja miksi suolaa ei sitten kannattais rouskia kilokaupalla? Googletin viikonloppuna mielenkiinnosta, että mitä konkreettisia haittoja runsaalla suolankäytöllä on ja sain kyllä selkeen motivaation muuttaa kurssia! Suola aiheuttaa turvotusta, verenpaineen nousua, ylimääräistä rasitusta verisuonille, munuaisille, sydämelle ja aivoille. Runsas suolankäyttö altistaa kalsiumin vajeen takia osteoporoosille. Se lisää myös mahasyövän riskiä (!!),  aivoinfarktin riskiä, munuaisten vajaatoimintaa, verisuonten kovettumista, pahentaa astmaoireita ja välillisesti altistaa muistisairauksille (verisuoniperäinen eli vaskulaarinen muistisairaus.) Jotkut yhdistävät myös muistiongelmat ja aivosumun suolan liikakäyttöön.

Tässä tulikin jo tosi paljon uusia asioita (koska en ole ikinä varsinaisesti tutkinut suolan haittoja) ja monta erityisen pelottavaa juttua, joita haluan todellakin välttää. Tämän jälkeen ei ole vaikea miettiä, miten edetä tästä eteenpäin. Tarkemmin ajatellen taidan saada suolaa ihan hitosti liikaa ja nyt on pysähdyksen paikka. Mutta toisaalta täytyy myös olla tarkkana, ettei vesipulloineen johda itseään toiseen ääripäähän, natriumvajeeseen.

Tähän loppuun vielä pari linkkiä aiheesta.

Aivoliitto

Ruokavirasto

Valio

Lauantain harmoniaa

 

Yö veneessä meni hyvin. Rauhallisen aamupalan jälkeen lähdimme ajalemaan ’joelle’ kohti Alvettulaa. No pizzaahan meidän piti mennä syömään sinne kyläkaupalle, mutta eikös juuri meidän tuuriin sopivasti se oli just tämän päivän kiinni yksityistilaisuuden vuoksi. No niinpä tietysti. Onneksi tajusimme tämän vähän ennen, kuin olisimme olleet kuola valuen roikkumassa ovenkahvassa.

Joella ihastelin tätä uimakoppia ja vanhaa rantasaunaa.

Eipä meillä paljon ollut muita vaihtoehtoja, kuin ajella Vihavuoden kahvilalle, jonka laiturin äärellä ällistelin säyneparvea! Jos katsotte tarkkaan, siellä ne kalat on. Paljon ja isoja. Sorsa ui säyneiden selässä ja kurkisteli välillä varpaisiinsa, että kuka kutittaa.

Okei, lainaan mieheltä kuvaa ja näytän millaisia kuvia kunnon kännykkäkameralla saa aikaiseksi. Säyneparvi, joka ei pelännyt mitään!

Vielä on kesäistä, ainakin hiukan. Niin kaunis kuin tuo kukka onkin, se on itse saatanan rehuja. Älä siis erehdy istuttamaan sitä puutarhaasi! Nimim. kokemusta on. Kyseessähän on siis Karhunköynnös.

Muistan lukeneeni, että ’Vihavuosi’ olisi ollut alun perin Vihavuoksi, vihainen vuo. Aika vihaiselta se vaikuttikin.

Vihavuoden kahvilan vieressä on myös myllymuseo, jota piti tietysti kuvata joka puolelta.

Joskus noiden hirsitupien välistä on päässyt kulkemaan läpi, sitä sanottiin ’läpikäytäväksi’.

Asuapa tässä! Kökkisin joka päivä ulkona ällistelemässä näkymiä sisälle ja ulos.

Koska emme päässeet sisälle, tyydyimme kurkkimaan ikkunoista.

Museoiden elävöitys kukilla on ihana juttu!

Joskus joku kukka on vaan itsekseen löytänyt täydellisen paikan!

Se mikä ennen oli paremmin, oli muotoilu! Jokainen pienikin juttu tehtiin kauniiksi!

Vaan tämäpä onkin yksityinen tupa. Ei siis sen ikkunoista tirkistelemään.

No ihan vähän voi tätäkin kai kuvata.

Harmaissa seinissä ja pikkuruutuisissa ikkunoissa on viehätystä!

Suomessa vesimyllyt yleistyivät 1300-luvulta lähtien. Sitä ennen jauhot punnerrettiin käsikivillä.

Tämä uusi kukkavillitys on kaunista! Minun lapsuudessa oli kyllä vielä ihan niitä oikeita niittyjäkin. Taukoa tässä kukkahässäkässä on ollut muutaman kymmenen vuotta.

Auringon lämmittämä hirsiseinä kutsuu nojailemaan vaikka kahvikupposen kanssa.

Punnitsen aina silloin tällöin, että asuisinko näin alkeellisesti ja vastaus on aina, että asuisin!

Paluumatkalla onnistuimme vielä bongaamaan joutsenperheenkin.

Ulkona syömässä

 

Ollaan tässä nyt viikko väijytty säätiloja ja piru vie, ei se sitten ruvennut satamaan, vaan tuli kuin tulikin tosi kaunis viikonloppu! Siispä veneillään vielä kerran tänä kesänä. Ensin pähkäiltiin suuntaan jos toiseenkin, että mennäänkö Päijänteelle, vai jonnekin Roineen suuntaan. Lopulta Päijänteelle ajo työviikon jälkeen alkoi uuvuttaa ajatuksena, joten jäätiin lähemmille vesille.

Kangasalta vesille ja kohti Valkeekoskea. Aateltiin mennä kanavasta läpi ja yöpyä jossain sen jälkeen. No, eipä siitä sitten mitään tullut, kun Valkeekosken kanava olikin jo kiinni näin illasta. Siinä me kökittiin jonkin aikaa odotellen sulkujen aukeemista, ennen kuin älyttiin tarkistaa asia netistä. Tuo keltainen talo Valkeekosken keskustassa on sellainen, jota aina ihailen! Sen jälkeen koivikossa näkyy vielä suloisempi ja vanhempi pikkutalo, oi joi!

Uukkarit Valkeekoskella ja kohti Mallasvettä. Ilma on lämmin, yli 20 astetta, järvi on tyyni ja kaikki hyvin.

Jälleen kerran Pinteleellä yötä, kuten hirmu monta kertaa aiemminkin.

Tähän kaislikon kupeeseen on hyvä jäädä yöksi.

Ja illan huipennuksena mitäs muuta kuin syödä iltapala ulkona!