”Luonto parantaa” on varmaan yksi ihmiskunnan suurimpia ja vanhimpia totuuksia.
Huomaan sen itsekin tässä luonnon rajamailla, mökillä, kun seurailen miten maisema muuttuu, lumi alkaa sulaa, joutsenet lentelevät järvellä edestakaisin, laaja lintujen kirjo pyörii ruokintapaikalla. Kun nautin kevään lämmöstä, tuoksuista, äänistä ja valosta. Kun seuraan tiaisia, punarintoja, keltasirkkuja, varpusia, harakkoja, variksia, naakkoja, rastaita, tikkoja ja närhiä. En edes tunnista kaikkia lajeja, mutta ihailen niiden kaikkien pieniä kauniita olemuksia.
Ihan pian järvi taas lainehtii ja maasta nousee kasveja, puut kasvattavat hiirenkorvia, perhoset ja pörriäiset palaavat surisemaan hyörimään omia touhujaan.
Vaikka olisi kovakin stressi ja monikin asia menisi pieleen, luonnon helma tarjoaa oikean jättiläismäisen zen-sylin ja sielu alkaa rauhoittua ja keskittyä perusjuttuihin; valoon, ääniin, luonnolliseen kauneuteen, kunnes kaikki tarpeeton ja täysin turhanpäiväinen alkaa vajota pois mielestä jonnekin kaukaisuuteen, suloiseen unohdukseen.
Luin tänään peikkoilusta. Tämä on juuri sitä! Ihan sama onko muistanut harjata hiuksia koko päivänä ja tursuaako varpaat sukanreijistä, kun tepastelee puolipukeissa ulkohuussiin. Ihan sama vaikka tuijottaisi tuntikaupalla ikkunasta ulos, saamatta aikaan mitään järkevää viikkokausiin. Peikkoilulla ja masennuksella on kuitenkin vissi ero! Masentunut ei tunne mitään mielenkiintoa mihinkään, eikä hän kykene tekemään mitään. Peikkoilija haluaa vain olla zen, olla rauhassa ja voidella sielua levolla. Hän voi olla kiinnostunut vaikka mistä, mutta tärkeysjärjestys on muuttunut. Oleellinen on sisäistä, ei ulkoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti