…kun huudan mielessäni apua puutarhan vuoksi!
Kun palasimme kotiin pääsiäislomalta, lumi oli vetäytynyt yli metrin verran pois kukkatarhan päältä ja tarhasta pilkisti ties mitä kaikkia ihania kukkia! Ensin katselin sitä vain ohimennen, mutta sitten kun olin kantanut tavarat sisälle autosta, menin kameran kanssa kykkimään tarhan viereen. Hoksasin, että joku oli käynyt napsimassa tulppaanien lehtien kärkiä ja maistelemassa muutamia muitakin kukkia ja pikkuriikkisiä alkuja ties mistä. Arggh! Kauris? Jänö? Joku muu, mikä?
Ihan kuin tässä ei muutenkin vähän jännittäisi, että mitä sieltä maasta oikein tulee talven jäljiltä esiin. Kuinka paljon halla on vienyt? Ovatko uudet hankintani selviytyneet? Onko myyrä kaikesta huolimatta vieraillut keittiöpuutarhassa? Kysymyksiä satelee mieleen aina kun istahdan miettimään puutarhaa. Silti en mitenkään haluaisi olla ilman rakasta puutarhaani! Imen siitä levollisuutta ja voimaa ja innostusta.
Olen jo lähtökohtaisesti päättänyt, että tänä kesänä en kasvata yhtäkään tomaattia siemenestä. Täällä ei tänä keväänä pöytiä valtaa laakeat multa-astiat, joiden yllä leijuu hillitön odotus. (Usein turhauttava.) Olen tosin kylvänyt aiemmin kahdeksan eksoottista lajia, joista osa odottaa ruokailuhuoneessa, osa pannuhuoneen lämmössä, osa kylmäkellarissa hillopurkkien päällä, osa kylppärissä patterin päällä, kunkin oman erityisen toiveen mukaan. Ja moniko heistä on suostunut kasvamaan? Kaksi! Traakkipuu ja Kolibrikukka. No sentään edes joku. Mokomat nirsottelijat!
Tänään on luvassa lämmin päivä. Huutelen mielessäni puutarhalle; ”kasvakaa ituset, kasvakaa!” samalla kun itse vääntäydyn töihin vähän pitkin hampain. Kukapa ei mieluummin kykkisi puutarhan kainalossa ihan jokaisena päivänä huhtikuusta lokakuulle, kuin istuisi jossakin toimistossa ratkomassa aivan teennäisiä ongelmia, joilla ei ole mitään tekemistä elämän kanssa. Eivätkös muinaiset Kiinalaiset sanoneetkin; ”Tärkeintä elämässä on puutarhanhoito…”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti