Huomasin jo pari viikkoa sitten K-markettien kassojen jälkeen ostoskärryjä, joissa oli tavaraa ja kyltti, jossa pyydettiin ostamaan kaupasta ruokatarvikkeita ja jättämään ne kärryyn diakoniatyön hyväksi vähävaraisille jouluksi. Ihana ajatus! Tätä minä kannatan. Kärryt ovat siellä vielä tänään ja huomenna, eli 15.12.
Muistan sen kaukaisen joulukuun, kun asuin yksin vauvani kanssa kaukana sukulaisista ja kavereista. Asuntona oli 1940-luvun meijerikön asunto, yksi huone ja keittiö, kolmen asunnon kivitalossa. Vähäiset huonekalut kuuluivat asuntoon. Ikkunasta näkyi peltoja tai metsää. Sain kotihoidontukea ja olin ihan tyytyväinen elämääni. Minulla oli kaikki mitä tarvitsin, vaikka huoneistossa ei ollut suihkua tai saunaa. Pyykit pesin käsin. Vaatteita kävin joskus ostamassa kirppikseltä kaupungista tai sitten ostin kangasta ja ompelin itse. Samoilla reissuilla hain divarista kirjoja. Iltaisin kirjoitin päiväkirjaa tai kirjeitä ja luin. Televisiota tai radiota ei ollut, puhelimesta puhumattakaan. Lehtiä ei ollut varaa tilata.
Yhtenä joulukuun iltana oveen koputettiin. Oven takana oli kolme naista, joilla oli pahvilaatikko sylissään. Kutsuin heidät sisään. He olivat tulleet tuomaan kunnan köyhimmille pienen joulutervehdyksen, ja minä vauvani kanssa kuuluin niihin köyhimpiin. En ollut tajunnut sitä itse. Hämmästyin todella, että onko tällaisia ihmisiä olemassa, jotka haluavat näin auttaa! He lähtivät ja minä jäin kiitollisena penkomaan laatikkoa; riisiä, kaurahiutaleita, kahvia, sokeria… olin vähän liikuttunut ja hämilläni, sillä en tuntenut itseäni NIIN köyhäksi! En koskaan nähnyt nälkää. Meiltä ei koskaan puuttunut mitään välttämätöntä. Olin ajatellut, että köyhyys olisi jotain vielä paljon vähemmän. Mutta meillähän oli kaikki ihan hyvin! Se oli aika pysäyttävää.
Ajattelen vieläkin kymmeniä vuosia myöhemmin lämmöllä näitä naisia, sekä niitä viittä ihmistä (kaikista kyläläisistä), jotka olivat ystävällisiä minulle. Yksi heistä oli ollut nuorena avustajana Suomi-filmissä 1950-luvulla. Yksi oli nuori äiti, jolla oli saman ikäinen lapsi kuin minulla ja jonka luona kävin pari kertaa kylässä. Yksi oli perheenäiti, joka oli hyväsydäminen ja kasvanut samoilla seuduilla kuin minäkin. Yksi oli eronnut rouva, joka viittasi kintaalla muiden mielipiteille. Ja yksi oli ystävällinen nuori mies, joka oli töissä siinä kylällä. Hän oli ainut, joka pysäytti traktorin kohdalleni ja kysyi mitä minulle kuuluu, samalla kun muut naureskelivat ja huutelivat. Kukaan näistä viidestä ei välittänyt siitä, että hiukseni olivat välillä vihreät tai violetit ja vaatteeni olivat jotain muuta kuin muodin mukaisia. En tiedä mitä heille kuuluu, mutta sydämestäni lähetän heille kiitoksen, että heillä oli avara mieli ja kultainen sydän.
8 kommenttia:
❤
Jenni; ❤️
Siis miten ihana ajatus nuo ostoskärryt. <3 Ja vieläkin ihanampi tuo sinun tarinasi, ja erityisesti se, että et ollut itse tuntenut itseäsi köyhäksi. Kaikki on niin suhteellista.
Me ollaan lahjoitettu melkein joka vuosi rahaa vähävaraisten joulunviettoon. Kaikista vuoden juhlista tuntuu julmimmalta, jos joulua ei ole varaa juhlistaa mitenkään. En tiedä, miten tämä käykin mulla niin sydämen päälle, että nytkin alkaa melkein itkettää, kun ajattelen asiaa. Meilläkään ei ollut mikään rikas perhe, mutta aina oli ruokaa ja lahjojakin useampi kappale.
Satu; No eikö olekin!! Innoissani mietin aika tarkkaan mitä kivaa sinne ostan, ettei kaikki ole vaan näkkileipää ja hernaria. Jotain kivaa ylläriä lapsiperheille. Tosin seurakunnalla pitää olla vähä pelisilmää miten jakaa niitä sitten.
Kiitos! 😊 Joo, se oli semmosta aikaa se. Siitä on sellanen juttu takataskussa, että tiedän selviäväni. Ei pelota jäädä työttömäksi tai jollekin surkeelle tuelle joksikin aikaa. Tuo meidän kaikkein köyhin aika kesti reilun vuoden. Mutta tuosta joulusta mentiin vielä neljä vuotta eteenpäin, kun sain töitä. Oikeestaan siis halusinkin olla lapsen kanssa sen varhaislapsuuden kotona. Mutta juuri niin, kaikki todellakin on suhteellista.
Ihana kuulla! Mäkin ajattelen, että kaikista ajankohdista joulu on se kaikkein julmin olla rahaton tai yksin tai kohdata suuri suru.
Minä sain tänä jouluna viestin diagoniatoimistolta, että voin tulla noutamaan lahjakortin. Niinpä hämilläni menin ja sain 70 e arvoisen lahjakortin ja kassillisen juuri näitä ihmisten lahjoittamia elintarvikkeita. Samoin kuin sinä nuorena, minäkään en ole koskaan ajatellut olevani todella köyhä. Onhan meillä tänäkin, maanviljelijälle äärimmäisen tiukkana vuotena, riittänyt ruokaa isellemme, lapsille ja lehmillekin. Monesta muusta kyllä tingitään, mutta siihen olemme jo tottuneet. Kuitenkin tämä lahjakortti ja kahvit, ryynit, jouluherkut ja villasukat saivat minut aivan äärettömän kiitolliseksi.
Joulun aika on vaikeaa vähävaraisessa lapsiperheessä, lapsilla on helposti niin suuret lahjaodotukset. Kuitenkin joulua muistellessa he eivät muistele saamatta jääviä kalliita lahjoja, vaan nimenomaan sitä joulun tunnelmaa ja yhdessäoloa.
Anonyymi; ❤️ Nyt tuli tippa silmäkulmaan! Luulen, että aika samoja fiiliksiä ollaan koettu. Kiitos kun kommentoit! Toivon teille kaunista joulua ja rauhallista lämmintä tunnelmaa! 🥰
Kirjoitit kauniisti ja koskettavasti <3 On hienoa, että apua saa ja sitä saa antaa.
On hyvä, että erilaisia tapoja auttaa kehitellään, kuten tuo teidän lähikaupan ostoskärry idea.
Oikein mukavaa joulunaikaa sinulle!
Birgitta; Kiitos! ❤️
Niin on! Mulla taitaa olla joku sisäänrakennettu auttamishalu, koska pyrin aina auttamaan jos vain voin. (Tosin en luota kauas menevään apuun, että se oikeasti menisi tarvitsijoille. Siksi autan mahdollisimman paikallisesti.) Tuo diakoniatyön keksintö on hieno juttu!
Kiitos, samoin sinulle! 😊
Lähetä kommentti