.

.

4.12.2022

Jännittämisen kirous

 

Ajattelin tässä nyt kertoa itsestäni aika rohkeasti, koska se voi auttaa jotakuta muuta ja toisaalta saatan antaa (ja saada) vertaistukea. Aiheena inhottava jännitys!

Aloitin kouluni 1970-luvulla, eikä silloin ollut erityisiä metodeja ymmärtää lasta tai helpottaa kenenkään jännitystä. Aikuisista kaikki, opettajat, sukulaiset ja aivan kaikki (paitsi äiti, joka ymmärsi ja koetti tukea) vain jauhoivat melkein vihaisena samaa lausetta ”pitää olla reipas!” ja siihen aikaan kouluissa oli vallalla se käsitys, että kaikkien pitää vain pakolla harjoitella esiintymistä, koska kaikkien aikuisten pitää esiintyä. Häntä edellä puuhun, sanoisin! Ja toivon, että nykyään kouluissa tosiaankin on erilaisia metodeja.

Olin arka, ujo ja introvertti lapsi. Edelleen viisikymppisenä olen introvertti, joka jännittää monia asioita. Muistan jo viisivuotiaasta, miten olen ollut aivan kauhuissani, kun minua yritettiin pakottaa päiväkerhoon, joka oli yhden tontin päässä ja siellä olisi pitänyt käydä ehkä kahtena tai kolmena päivänä viikossa muutaman tunnin ajan. Sen erän voitin minä, minua ei sinne saatu. Seuraavana vuonna sitten hävisin taiston ja kävin päiväkerhoa, koska aikuisten mielestä oli hyvä oppia olemaan ryhmässä ennen koulun alkua. En tiedä vähensikö se koulun alkamisesta johtuvaa shokkia millään lailla ja olinko yhtään sen valmiimpi kouluun, epäilen, jos rehellisiä ollaan.

Koulu oli pieni kyläkoulu lähellä kotia, mutta luokaksi osui huono porukka. Olen joskus miettinyt, että jos luokasta olisi ollut poissa edes ne kolme pahinta, olisiko koulu muodostunut kivaksi ajaksi ja olisiko elämä mennyt eri suuntaan? Muistan sen, miten itkin monina monina aamuina ja anoin äitiltä, että eihän kouluun tarvii mennä. Se oli ihan alkua, kun koko koulu tuntui liian kuormittavalta. Se oli ennen mitään kiusaamista. Ekan luokan kuvassa olen pyöreäposkinen ja hymyilevä, innostuneen näköinen lapsi. Sen jälkeen tästä lapsesta ei kuvissa ole enää jälkeäkään. Laihduin, näytin alistuneelta, enkä koskaan enää hymyillyt luonnollisesti.

Opettajia oli tuossa koulussa viisi ja pelkäsin heistä suurinta osaa. Itse oppimisessa ei ollut ongelmia. Muistan vieläkin sen tunteen miten innoissani olin uusista  kirjoista ja leikin päivät pääksytysten koulua kaverini kanssa. Rakastin etenkin matikankirjoja, sitä kuuluisaa joukko-oppia (joka taitaa opetusmetodina osua ihan kymppiin minun kaltaisilleni, joilla on näkömuisti ja avaruudellinen ajattelutapa!), mutta rakastin myös piirtämistä, biologiaa, kirjoittamista, käsitöitä ja sittemmin englantia. Stop! Huomaan vasta NYT, että nuohan ovat niitä asioita, joista pidän edelleen! Muistan myös miten liikuntatunnilla saimme ensimmäisen kerran peruskartat käsiimme ja meidän piti pareittain suunnistaa läheisissä metsissä ja miten tajusin heti kuinka karttaa luetaan. Parini oli kuitenkin ihan eri mieltä ja annoin periksi, koska ajattelin, että hän on varmasti fiksumpi ja oikeassa. Niinpä eksyimme.

Ylipäätään jännitin kokeita, ääneen lukemista, sitä vastaanko varmasti oikein, nauraako joku (no välillä nauroi - lapset ovat julmia paskiaisia), mutta etenkin tuossa kyläkoulussa jännitin joulujuhlia ja kevätjuhlia! Paitsi että niiden tunnelma oli jännittävä, niin jännitin jo kuukausia etukäteen sitä, joudunko esiintymään näytelmissä! Jos joudun (sillä pois jääminen ei ollut kai ikinä vaihtoehto) niin joudunko sanomaan jotain ja jos joudun, niin onko minulla pitkä repliikki. Ja sen asian vatvominen voi viedä kaiken huomion kuukausiksi. Vatsaan sattuu, huimaa, kädet hikoaa ja tärisee, ääni tärisee ja ajattelen pyörtyväni kesken kaiken. Pakottamisella ei kyllä tehdä luontevia esiintyjiä, ainakaan meistä introverteista!

Koulun vaihtaminen isoon kouluun keskustaan oli askel aivan uusiin sfääreihin! Minun olisi pitänyt vaihtaa luokkaa, mutta en suostunut, koska tuttu huono on parempi kuin epämääräinen tuntematon. Oppilaita oli paljon ja koulurakennus oli sekava. Näen vieläkin inhottavia unia (kuvitelkaa; 40 vuotta myöhemmin!) siitä, että etsin luokkaa ja kaikki muut ovat jo menneet. Opettajat olivat tietysti uusia ja heitä oli enemmän. Tosin huonoja opettajia oli enää yksi. Luulen, että nykypäivänä hän saisi vähintään huomautuksen, sen verran kolkko liikunnanopettaja hän oli. Tässä koulussa meidän täytyi opetella pitämään esitelmiä. No niin, nyt siirrytään uudelle tasolle!! Paniikkiin.

Siirtyminen yläasteelle, vielä isompaan kouluun, oli toisaalta hyvin jännittävää. Mutta samalla selviytymiskeinoksi tuli se, että koetti olla kovis. Näytelmiä ei tarvinnut enää pelätä ja esitelmät menivät kai joten kuten; itse asiassa minulla ei ole niistä muistikuvia. Yksinlaulu musiikkitunnilla, se oli helvetin esikartano! Mitä ihmeellisiä kidutusmuotoja sitä oikein on keksittykään lasten nujertamiseksi?? Ja entäs sitten suuri ruokasali, pitkät pöydät ja vapaa paikkojen valinta, jolloin viereen saattoi osua joku ylemmän luokan poika irvistelemään. Sillon aloin jännittää syömistä muiden seurassa ja olin monta vuotta menemättä ruokalaan lähes kokonaan. Edelleen tunnen kammoa, jos joudun syömään vieraassa seurassa jossain ihmeen salissa, jossa en saa itse valita paikkaani ja etenkin jos ruoka tuodaan eteen, enkä voi vaikuttaa siihen mitä syön ja millä syön. Ihmisellä on kuulkaa hyvä mielikuvitus kehittämään kaikenlaisia pelkoja.

Ja hypätäänpäs sitten nykyhetkeen. Nuori polvi voi ihmetellä, että enkö ole käynyt koskaan terapiassa. Semmoinen ei ollut mikään vaihtoehto, kuten ylipäätään mikään muukaan ulkopuolinen apu. Keskitin koko elämäni siihen, ettei kukaan saa selville sitä, miten paljon jännitin. Kunnes väsyin pelkäämään! Joskus lukioaikana huomasin, että se pelko etukäteen oli paljon pahempaa, kuin se mitä oikeasti tapahtui. Ja tajusin vihdoin, että lähes kaikki jännittävät. Se oli käänteentekevä hetki ja suuri stressi helpotti. Mutta edelleen olen introvertti ja luiskahdan tuskastuttavalle epämukavuusalueelle, jos ympärillä on suunnilleen yli viisi ihmistä ja jos huomio kiinnittyy minuun. Nykypäivässä sanoisin, että pahimpia kommentteja ovat ne hyvää tarkoittavat ”voi sä oot ihan punanen” tai ”taidat vähä jännittää”. Uh! Voisiko olla mahdollista, että ei kommentoida yhtään mitään? Että jännittäjän vieressä ollaan kuin mitään ihmeellistä ei olisi tapahtunut. Olisiko se liikaa pyydetty?

Reagoiminen jännittämällä on perusluonteessa, eikä sitä voi täysin häivyttää. Mutta sen kanssa voi tulla toimeen ja sen saa hälvenemään. Olen myös seurallinen ja reipas ja innokas, mutta vain silloin jos saan itse valita tilanteen ja sen olenko seurallinen. Kaikki pakottaminen ja olettaminen on aina huono. Ja nuorille sanoisin, että ei, ei aikuiselämään mitenkään itsestäänselvästi kuulu esitelmien pito! Olen aikuisena käynyt kaksi koulua, joissa oli yhteensä kai kolme esiintymistä, siis neljän vuoden aikana. En kokenut niitä niin pahoina. Työelämässä kannattaa puhua rehellisesti pomon kanssa aiheesta ja muutenkin tuoda esiin se oma persoona, jotta ei oleteta, että tämä nyt haluaa esiintyä. Nykyisessä työssäni jännitän vähemmän kuin ikinä ennen ja se tuntuu ihanalta! Ja siinäkin jännitän vain vähän uusia tilanteita, eikä niistä ole muodostunut kompastuskiviä.

Tästä tuli nyt pitkä teksti, mutta toivon, että pystyin herättämään ajatuksia sekä jännittäjissä, että heidän läheisissään. Että koulu- ja työelämässä suhtauduttaisiin ihmisiin heidän vahvuuksiensa mukaan, eikä jonkun standardin mukaan. Ja etenkin, että elämä ei kaadu jännittämiseen!


10 kommenttia:

Satu kirjoitti...

Ensinnäkin olen tosi pahoillani siitä kaikesta, mitä olet joutunut kokemaan. Lapset osaavat olla kyllä tosi julmia joskus. Elämässä on niin paljon sattumasta kiinni, eikä kaikki ole todellakaan aina omissa käsissä. Jos samalle luokalle osuu joku kiusaaja, jonka hampaisiin joutuu, se muokkaa kyllä todella vahvasti ihmistä ja samalla vaikuttaa myös siihen, millainen loppuelämästä tulee.

Toiseksi olen niin iloinen, että olet oppinut elämään jännityksen kanssa ja päätynyt työpaikkaan, jossa uskallat olla oma itsesi. Jos on jännittäjätyyppiä, niin en usko, että jännityksestä pääsee koskaan eroon, eikä ole tarpeenkaan. Jollain lailla se on persoonassa, kuinka suhtautuu tuleviin tapahtumiin ja kuinka paljon niitä etukäteen jännittää.

Tekstisi olisi voinut olla suurelta osin minun kirjoittamani, niin samanlaisia kokemuksia minullakin on ollut. Oma pahin jännitykseni (mitä tulee muiden edessä esiintymiseen) alkoi lukiossa, kun elämässä oli suuria mullistuksia, ja sitten vielä luokka oli täynnä entuudestaan tuntemattomia ihmisiä. En edelleenkään pidä esiintymisestä, vaan karttelen sitä viimeiseen asti. Mutta minäkin olen oppinut suhtautumaan itseeni ja jännitykseen vähän lempeämmin, enkä vaadi itseltäni enää täydellisyyttä. Ajattelen myös, että jos jokin asia jännittää minua, se kertoo vain siitä, että asia on minulle tärkeä, ja se tuo jollain oudolla tavalla lohtua.

Joululainen kirjoitti...

Minäkin kävin kyläkoulua, mikä sai minut vastustamaan niitä. Siellä on aivan liian vähän oppilaita, joten joku jää aina ilman kaveria. Olin kai liian hyvä koulussa ja opettajat tykkäsivät, joten vietin kuusi vuotta pääosin yksin. Vasta yhdeksännellä uskaltauduin ihan eri porukkaan ja aloin saada joitakin ystäviä. Kuitenkin päälle jäi jonkinlainen epäluottamus ihmisiin.

Esiintyminen pelotti vielä aikuisenakin, jopa oman nimen sanominen vuorollaan. Silti päädyin opiskelemaan ammattiin, jossa olen koko ajan esillä. Alkuaikoina ihmettelin, miksi ihmeessä lähdin tälle alalle, mutta ensimmäisten työvuosien jälkeen ei olekaan enää jännittänyt oikein mikään.

Opiskeluaikana jollain kurssilla meitä videokuvattiin, ja jotenkin kummasti se helpotti esiintymistä, kun huomasi, ettei ne omat tuntemukset näy päällepäin. Ja vaikka näkyykin, kyseessä on luonnollinen elimistön reaktio, jota ei tarvitse yrittää estää, vain hyväksyä. Myös ammattiesiintyjät jännittävät, kun on ”näytön paikka”. Voi myös sanoa ääneen, että kylläpäs nyt jännittää. Kuuntelijat ovat yleensä (ainakin aikuisena) puhujan puolella. Mutta ymmärrän kyllä, ellen olisi päätynyt alalleni, jännittäisin varmasti edelleen esittäytymistäkin eivätkä nämä neuvot auttaisi yhtään mitään. 😆

Thilda kirjoitti...

Satu; Kiitos tosi paljon lämmittävistä sanoistasi! ❤️
Meitä jännittäjiä on niin monia! En loppujen lopuksi ehkä kuitenkaan vaihtaisi elämääni muuksi. 😊 (Joitakin omia tekojani jättäisin tekemättä, jos saisin uuden tilaisuuden.)

Itseensä lempeämmin suhtautuminen on varmaan yksi oppiaine elämässä. 😊
Tiedätkö, tuntuu tosi hyvältä, että on vertaistukea. ❤️Kiitos!

Thilda kirjoitti...

Joululainen; Ikävä kuulla, että sullakin sellanen kouluhistoria!
Mä en ihan päätynyt siihen, että kyläkoulut olis ylipäätään huono juttu, mutta mun tapauksessa vaan oli liian monta ilkeää luokkakaveria samalla luokalla. Eikä opettajatkaan enää ole sellaisia vanhan ajan pelottavia körttiläisiä - kai?

Tuo on muuten totta; jopa oman nimen sanominen voi olla kauhistuttavaa! Inhoan sitä jos esim kursseilla pitää aluksi esittäytyä. 😖

Tuo videoiminen vois olla hyvä kokemus. En ole koskaan ollut sellaisessa tilaisuudessa. Se vois juuri avata silmät, että enhän mä näytäkään niin omituiselta ulospäin! 😊
Kiva kun kommentoit! ❤️

Kata kirjoitti...

Mä olin myös hyvin ujo lapsi ja olen tosi kiitollinen, ettei vanhempani mua yrittäneet muuksi muuttaa vaan auttoivat ja tukivat sellaisena kuin olin. Kasvoin ujoudestani hiljakseen ja enää en ajattele olevani ujo vaikken erityisesti huomion keskipisteeksi hakeudukaan.

Kävin isoja kouluja Helsingissä eli kyläkouluista ei ole kokemusta. Suomalainen koululaitos ei ainakaan niihin aikoihin (80-90-luvuilla) tuntunut osaavan opettaa esiintymistä tai ainakaan tukea ujompia jännittäjiä siinä! Oli hurja nähdä ero kun siirryin lukiosta Englantiin yliopistoon opiskelemaan: briteille annetaan selvästi paljonkin opetusta ja harjoitusta esiintymisessä ja he ovatkin siinä rentoja ja hyviä! Olen tosi iloinen, että omat lapseni ovat kansainvälisissä kouluissaan myös oppineet suhtautumaan esiintymiseen rennosti. Esiintymisestä on heidän kouluissaan osattu tehdä sellaista arkipäiväistä mitä ei tule edes oikein mieleen jännittää. 12-vuotias keskimmäinen lapseni on varsin ujo hänkin mutta hyvien koulukokemusten myötä nykyään hakeutuu jopa koulun näytelmien päärooleihin ja ensi viikonloppuna pyysi saada puheroolin luokkatasonsa lukukaudenpäätösesityksessä joks esitetään koko koululle ja myös meille vanhemmille.

Thilda kirjoitti...

Kata; Voi kuinka tuntuu hyvältä lukea sinun ja etenkin lastesi kokemuksia kansainvälisessä koulussa!! ❤️
Juuri noinhan sen pitäisi mennäkin!
En tiedä mikä suomalaista koululaistosta oikein vaivaa, kun ensin opettajat olivat hirviöitä, sitten kylmä tasapäistävä vaatimustaso jyräsi kaikki alleen ja nykyään kipuillaan sen kanssa, että häiriköille ei voida mitään. Kaikissa näissä tapauksissa arat ja herkät kärsivät.
Ihanaa joulunodotusta ja hienoja hetkiä keskimmäisesi esityksiin! 🥰

Annukka kirjoitti...

Mulla menee taas kerran pasmat sekaisin, kun mietin, kumpi meistä oikeastaan kirjoitti tuon tekstin, joka voisi olla hyvin suurelta osin ihan suoraan omasta elämästäni.

Ihan menee kylmät väreet, kun mietin sitä pientä Annukka-riepua, joka isänsä leikkaamissa hiuksissa (joiden ansiosta mua luultiin pojaksi), silmälaseissaan ja teryleenihousuissaan koittaa olla mahdollisimman huomaamaton, ettei päädy luokan vahvimpien silmätikuksi, mutta joutuu silti :(.

Samoin se yksinlaulu luokan edessä, jota erittäin osuvasti kuvaat helvetin esikartanoksi puistattaa vieläkin.

Ja vaikka olen jo 57-vuotias, olen edelleen pohjimmiltani introvertti, joka jännittää etukäteen jo ihan sellaisiakin tilanteita, joissa tietää joutuvansa vaikka vaan esittäytymään ja kertomaan itsestään jotain jollekin yleensä työhön liittyvälle uudelle porukalle.
Tai joka tanssilattialla työnnetään ringin keskelle, koska on niin hassun hauskaa se, kuinka jokainen vuorollaan käy siellä esittelemässä omat muuvit. Huuuuuh.

Olen samalla sekä tosi pahoillani kaikesta kokemastasi, mutta myös koen sen vertaistukena sille, että meitä aikanaan reippaaksi pakotettuja, mutta oikeasti arkoja on ollut ja on edelleenkin paljon <3

Thilda kirjoitti...

Annukka; Kiitos sanoistasi! Ihan sama fiilis: olen samalla pahoillani kaikesta mitä olet joutunut kokemaan, mutta myös koen vertaistuen tosi isona ja mahtavana asiana! ❤️

Niin, introverttius on synnynnäinen piirre, mutta maailma pyörii pääosin ekstroverttien voimin ja siksi me jäämme vähän jalkoihin, ellemme ala itse karjahdella. Ja sehän ei kuulu luonteeseen.

Kiusaamiselle löytyy aina syy. Minua kiusattiin nimestä, pitkästä letistä, R-viasta, luokan ulkopuolisesta kaverista… jonka ansiosta pärjäsin läpi koulun paremmin kuin muuten olisin. Että vaikka ei olisi mitään syytä, niin aina se keksitään, kun pitää päästä nostamaan omaa itseään toisten kustannuksella. Osa heistä järkevöityy aikuisena, osa jatkaa kiusaamista vielä vanhainkodissakin. 😢 Tästä on lähipiirin ihmisellä kurjia kokemuksia.

Tuo tanssiminen on muuten yks sellainen juttu, jota ei käsitetä, että kaikki ei vaan nauti siitä yhtään. Mut on kerran pakotettu tanssimaan ja monta kertaa houkuteltu ”tuu nyt, tää on kivaa” 🤦‍♀️ Kun en vaan ole yhtään rytmitajuinen, niin se ei ole mun juttu. Samoin kun se laulu. Minä EN laula, ja sillä selvä. Kerran yksissä hautajaisissa pappi närkästyi ja tyrkkäsi virsikirjan eteeni ja naputti sitä vihaisesti, kun en laulanut muiden kanssa virttä. Papeistakin löytyy siis ääliöitä. Ja ne kymmenet kerrat, kun on yritetty pakottaa karaokeen. Olen ehkä jäykkä ja totinen niiden mielestä, mutta ne ei tunne mua oikeasti yhtään.

Tuntuu jotenkin jännältä, että sinä oot niin monessa lähellä mua. Ja mietin edelleen, että ollaanko me jotenkin salaa sukua. 🤔

Mannaryyni kirjoitti...

Samaistun. Aloitin itsekin kouluni pienessä kyläkoulussa. Olin introvertti myös. Olin pieni ja suht huomaamaton, joten minua ei pahemmin kiusattu. Ystävää ei omassa ikäluokassa ollut, onneksi sain niitä nuoremmista ikäluokista.

Juhlista en juuri pitänyt, juuri esiintymisten takia. Kerran minut pistettiin äitienpäiväjuhlissä näytelmään, jossa jouduin yksinäni laulamaan. Olisin tykännyt laulaa, jos minulle olisi taitoja suotu. Taidottomana laulaminen oli kamalinta ikinä. Hoidin homman ääni väpättäen. Hyvä, etten näe siitä painajaisia vieläkin 😁

Thilda kirjoitti...

Mannaryyni; Voi, meitä näyttää olevan monta jo tässä blogituttavapiirissä! 😢
Minullakaan ei ollut ikäluokassa kaveria, paitsi sitten yläasteella. Bestis oli kolme luokkaa ylemmällä.

Järkytys, tuo äitienpäiväjuhlahan kuulostaa aivan kauheelta kidutukselta!! 😳
Minä näen edelleen painajaisia kouluajoista. Yleensä niissä koulu on juuri alkamassa ja esitelmäpäivät ilmoitetaan, tai sitten etsin luokkaa epätoivolla. 😬