Jännittämisen kirous

 

Ajattelin tässä nyt kertoa itsestäni aika rohkeasti, koska se voi auttaa jotakuta muuta ja toisaalta saatan antaa (ja saada) vertaistukea. Aiheena inhottava jännitys!

Aloitin kouluni 1970-luvulla, eikä silloin ollut erityisiä metodeja ymmärtää lasta tai helpottaa kenenkään jännitystä. Aikuisista kaikki, opettajat, sukulaiset ja aivan kaikki (paitsi äiti, joka ymmärsi ja koetti tukea) vain jauhoivat melkein vihaisena samaa lausetta ”pitää olla reipas!” ja siihen aikaan kouluissa oli vallalla se käsitys, että kaikkien pitää vain pakolla harjoitella esiintymistä, koska kaikkien aikuisten pitää esiintyä. Häntä edellä puuhun, sanoisin! Ja toivon, että nykyään kouluissa tosiaankin on erilaisia metodeja.

Olin arka, ujo ja introvertti lapsi. Edelleen viisikymppisenä olen introvertti, joka jännittää monia asioita. Muistan jo viisivuotiaasta, miten olen ollut aivan kauhuissani, kun minua yritettiin pakottaa päiväkerhoon, joka oli yhden tontin päässä ja siellä olisi pitänyt käydä ehkä kahtena tai kolmena päivänä viikossa muutaman tunnin ajan. Sen erän voitin minä, minua ei sinne saatu. Seuraavana vuonna sitten hävisin taiston ja kävin päiväkerhoa, koska aikuisten mielestä oli hyvä oppia olemaan ryhmässä ennen koulun alkua. En tiedä vähensikö se koulun alkamisesta johtuvaa shokkia millään lailla ja olinko yhtään sen valmiimpi kouluun, epäilen, jos rehellisiä ollaan.

Koulu oli pieni kyläkoulu lähellä kotia, mutta luokaksi osui huono porukka. Olen joskus miettinyt, että jos luokasta olisi ollut poissa edes ne kolme pahinta, olisiko koulu muodostunut kivaksi ajaksi ja olisiko elämä mennyt eri suuntaan? Muistan sen, miten itkin monina monina aamuina ja anoin äitiltä, että eihän kouluun tarvii mennä. Se oli ihan alkua, kun koko koulu tuntui liian kuormittavalta. Se oli ennen mitään kiusaamista. Ekan luokan kuvassa olen pyöreäposkinen ja hymyilevä, innostuneen näköinen lapsi. Sen jälkeen tästä lapsesta ei kuvissa ole enää jälkeäkään. Laihduin, näytin alistuneelta, enkä koskaan enää hymyillyt luonnollisesti.

Opettajia oli tuossa koulussa viisi ja pelkäsin heistä suurinta osaa. Itse oppimisessa ei ollut ongelmia. Muistan vieläkin sen tunteen miten innoissani olin uusista  kirjoista ja leikin päivät pääksytysten koulua kaverini kanssa. Rakastin etenkin matikankirjoja, sitä kuuluisaa joukko-oppia (joka taitaa opetusmetodina osua ihan kymppiin minun kaltaisilleni, joilla on näkömuisti ja avaruudellinen ajattelutapa!), mutta rakastin myös piirtämistä, biologiaa, kirjoittamista, käsitöitä ja sittemmin englantia. Stop! Huomaan vasta NYT, että nuohan ovat niitä asioita, joista pidän edelleen! Muistan myös miten liikuntatunnilla saimme ensimmäisen kerran peruskartat käsiimme ja meidän piti pareittain suunnistaa läheisissä metsissä ja miten tajusin heti kuinka karttaa luetaan. Parini oli kuitenkin ihan eri mieltä ja annoin periksi, koska ajattelin, että hän on varmasti fiksumpi ja oikeassa. Niinpä eksyimme.

Ylipäätään jännitin kokeita, ääneen lukemista, sitä vastaanko varmasti oikein, nauraako joku (no välillä nauroi - lapset ovat julmia paskiaisia), mutta etenkin tuossa kyläkoulussa jännitin joulujuhlia ja kevätjuhlia! Paitsi että niiden tunnelma oli jännittävä, niin jännitin jo kuukausia etukäteen sitä, joudunko esiintymään näytelmissä! Jos joudun (sillä pois jääminen ei ollut kai ikinä vaihtoehto) niin joudunko sanomaan jotain ja jos joudun, niin onko minulla pitkä repliikki. Ja sen asian vatvominen voi viedä kaiken huomion kuukausiksi. Vatsaan sattuu, huimaa, kädet hikoaa ja tärisee, ääni tärisee ja ajattelen pyörtyväni kesken kaiken. Pakottamisella ei kyllä tehdä luontevia esiintyjiä, ainakaan meistä introverteista!

Koulun vaihtaminen isoon kouluun keskustaan oli askel aivan uusiin sfääreihin! Minun olisi pitänyt vaihtaa luokkaa, mutta en suostunut, koska tuttu huono on parempi kuin epämääräinen tuntematon. Oppilaita oli paljon ja koulurakennus oli sekava. Näen vieläkin inhottavia unia (kuvitelkaa; 40 vuotta myöhemmin!) siitä, että etsin luokkaa ja kaikki muut ovat jo menneet. Opettajat olivat tietysti uusia ja heitä oli enemmän. Tosin huonoja opettajia oli enää yksi. Luulen, että nykypäivänä hän saisi vähintään huomautuksen, sen verran kolkko liikunnanopettaja hän oli. Tässä koulussa meidän täytyi opetella pitämään esitelmiä. No niin, nyt siirrytään uudelle tasolle!! Paniikkiin.

Siirtyminen yläasteelle, vielä isompaan kouluun, oli toisaalta hyvin jännittävää. Mutta samalla selviytymiskeinoksi tuli se, että koetti olla kovis. Näytelmiä ei tarvinnut enää pelätä ja esitelmät menivät kai joten kuten; itse asiassa minulla ei ole niistä muistikuvia. Yksinlaulu musiikkitunnilla, se oli helvetin esikartano! Mitä ihmeellisiä kidutusmuotoja sitä oikein on keksittykään lasten nujertamiseksi?? Ja entäs sitten suuri ruokasali, pitkät pöydät ja vapaa paikkojen valinta, jolloin viereen saattoi osua joku ylemmän luokan poika irvistelemään. Sillon aloin jännittää syömistä muiden seurassa ja olin monta vuotta menemättä ruokalaan lähes kokonaan. Edelleen tunnen kammoa, jos joudun syömään vieraassa seurassa jossain ihmeen salissa, jossa en saa itse valita paikkaani ja etenkin jos ruoka tuodaan eteen, enkä voi vaikuttaa siihen mitä syön ja millä syön. Ihmisellä on kuulkaa hyvä mielikuvitus kehittämään kaikenlaisia pelkoja.

Ja hypätäänpäs sitten nykyhetkeen. Nuori polvi voi ihmetellä, että enkö ole käynyt koskaan terapiassa. Semmoinen ei ollut mikään vaihtoehto, kuten ylipäätään mikään muukaan ulkopuolinen apu. Keskitin koko elämäni siihen, ettei kukaan saa selville sitä, miten paljon jännitin. Kunnes väsyin pelkäämään! Joskus lukioaikana huomasin, että se pelko etukäteen oli paljon pahempaa, kuin se mitä oikeasti tapahtui. Ja tajusin vihdoin, että lähes kaikki jännittävät. Se oli käänteentekevä hetki ja suuri stressi helpotti. Mutta edelleen olen introvertti ja luiskahdan tuskastuttavalle epämukavuusalueelle, jos ympärillä on suunnilleen yli viisi ihmistä ja jos huomio kiinnittyy minuun. Nykypäivässä sanoisin, että pahimpia kommentteja ovat ne hyvää tarkoittavat ”voi sä oot ihan punanen” tai ”taidat vähä jännittää”. Uh! Voisiko olla mahdollista, että ei kommentoida yhtään mitään? Että jännittäjän vieressä ollaan kuin mitään ihmeellistä ei olisi tapahtunut. Olisiko se liikaa pyydetty?

Reagoiminen jännittämällä on perusluonteessa, eikä sitä voi täysin häivyttää. Mutta sen kanssa voi tulla toimeen ja sen saa hälvenemään. Olen myös seurallinen ja reipas ja innokas, mutta vain silloin jos saan itse valita tilanteen ja sen olenko seurallinen. Kaikki pakottaminen ja olettaminen on aina huono. Ja nuorille sanoisin, että ei, ei aikuiselämään mitenkään itsestäänselvästi kuulu esitelmien pito! Olen aikuisena käynyt kaksi koulua, joissa oli yhteensä kai kolme esiintymistä, siis neljän vuoden aikana. En kokenut niitä niin pahoina. Työelämässä kannattaa puhua rehellisesti pomon kanssa aiheesta ja muutenkin tuoda esiin se oma persoona, jotta ei oleteta, että tämä nyt haluaa esiintyä. Nykyisessä työssäni jännitän vähemmän kuin ikinä ennen ja se tuntuu ihanalta! Ja siinäkin jännitän vain vähän uusia tilanteita, eikä niistä ole muodostunut kompastuskiviä.

Tästä tuli nyt pitkä teksti, mutta toivon, että pystyin herättämään ajatuksia sekä jännittäjissä, että heidän läheisissään. Että koulu- ja työelämässä suhtauduttaisiin ihmisiin heidän vahvuuksiensa mukaan, eikä jonkun standardin mukaan. Ja etenkin, että elämä ei kaadu jännittämiseen!