Yöpöydän kirjapino, osa 6

 

Rottien pyhimyksessä mielenkiinto heräsi sekä kansikuvan, että nimen takia ja vahvistui takakannen myötä. Kyse on Hattulan keskiaikaisen Pyhän Ristin kirkon maalareiden tarinasta, kuvitteellisesta sellaisesta tietysti. Maalareiden joukkoon pestataan lähiseudun tyttö Pelliina, jotta työ saadaan ajoissa valmiiksi. Tässä kohtaa jäin kyllä miettimään, että miten kukaan sen ajan kouluttamaton henkilö saattoi osata piirtää, koska ei ollut kyniä ja papereita, etenkään lapsille. Takakannessa sanotaan ’tyttö’, mutta kirjassa varsinaisesti kuitenkin esiintyykin yksin asuva nuori nainen. Hiilellä voi toki piirtää vaikka seiniin ja sormella hiekkaan, mutta enpä kauheasti usko, että niin tehtiin. Tuoheen voi tietysti raapustaa ja se lähinnä kai vastaakin nykyajan piirtämistä.

Kirjailija on selvästi tehnyt paljon esityötä ja tutkimusta keskiajan kirkkomaalauksista. Se onkin mielenkiintoinen maailma ja samalla valottuu keskiajan verotussysteemi ja ihmisten ajatusmaailma muutenkin. Olen lukenut vasta nelisenkymmentä sivua, joten en osaa vieläkään sanoa miten Pelliina päätyy maalariapulaiseksi ja miten hän jo valmiiksi osaa mitään sellaista. Teksti kulkee ihan sujuvasti, vaikkakaan siitä ei tule sellainen olo, että on pakko ahmia vielä lisää. Teksti on ajoittain vähäpilkkuista, eli pilkut ei puutu kokonaan, mutta niitä on hyvin vähän. En tiedä miksi, sillä lauseet on kuitenkin pitkiä ja minusta pilkkuja selvästi puuttuu. Mutta jos ei anna sen häiritä, niin kaikki sujuu. Kyllä minä tätä suosittelen.

Pirkko Soinisen Valosta rakentuvat huoneet, on loputtoman kiinnostava Wivi Lönnistä kertova romaani. Tai oikeastaan Wivistä ja kauppaneuvos ja teollisuuspatruuna Hanna Parviaisesta, sydänystävistä, toisilleen rakkaista. Arkkitehtuuria, tienraivausta, edelläkulkemista! Sellaista kaikkea oli Wivin, tahtonaisen elämä. Ja koska mua kiinnostaa arkkitehtuuri, naisten historia, naisten välinen rakkaus entisaikoina, niin tämä on juuri oikea kirja kaikesta siitä.

Kirjassa ei ole kuvia, sillä tämä on puhtaasti romaani, mutta kuitenkin vahvasti tosiasioihin perustuva. Kuvattomuus ei kuitenkaan haittaa. He asuvat Jyväskylässä ja siksi mietinkin, onko Hanna ’meidän’ Parviaisia, mutta pieni tsekkaus paljastaa, että Hanna on Kiihtelysvaaran Parviaisia, ei niitä Parviaisia (taka Sparfveneja), joiden talo edelleen tönöttää Toivolan vanhan pihan korttelissa. Se nimittäin on esiäitini Matildan isäpuolen veljen talo, mutta jätetään se tarina toiseen kertaan.

Tätä kirjaa en ole vielä aloittanut ja sen odotus kuhisee sisällä kuin pari kaunista perhosta ja auringon säteiden tanssi kesäisessä puutarhassa. Silti, olen valmis suosittelemaan tätä muillekin. Sen verran olen vilkuillut sisälle Wivin maailmaan.