Pälkäneen rauniokirkko

Hiljattain Pälkäneen rauniokirkko on saanut lasisen katon. Nyt kirkossa voidaan paremmin järjestää vaikka vihkimisiä. (Kuvissa kattoa ei vielä ole.) Sama kirkko oli otsikoissa myös vuosi pari sitten, kun Tukholmasta palautettiin täältä vietyjä luita takaisin haudan lepoon. Samalla on tehty muinais-DNA-tutkimusta, josta on näyttely Vapriikissa Tampereella. Aiheesta on julkaistu myös hyvin mielenkiintoinen kirja!

Rauniokirkolla on tehty useaan kertaan myös arkeologisia kaivauksia, joista eräästä hyvä tutkimus löytyy täältä.

Olin itsekin kerran kokeilemassa kaivausta täällä ja silloin tehtävänäni oli koota metrin syvyisen kuopan pohjalta luut talteen. Se oli sikäli mielenkiintoista, että kuopassa (kooltaan 100 x 100 x 100 cm) oli kaksi aikuista vainajaa vierekkäin ja heidän jalkansa polvista alaspäin menivät kirkon perustusten alle. Heidät oli siis haudattu ennen tämän kirkon rakentamista, joka on tapahtunut noin 1495-1505. Vainajat lepäsivät päätyoven vasemmalla puolella, kirkon ulkopuolella. Vaikka vainajilla oli ikää yli 500 vuotta, heidän luunsa olivat edelleen poimittavissa maasta. Maatumisen nopeuteen vaikuttaa maaperän laatu ja happamuus enemmän kuin aika. Yleensä väitetään muuta, mutta ihminen ei maadu kovin nopeasti jäljettömiin.

Kävin täällä kirkon sisällä ensimmäisen kerran kesällä 2001. Silloin seinien sisällä oleviin portaikkoihin pääsi vielä kiipeilemään. Silloin en vielä tiennyt, että tulen kaivamaan täällä.

Vaikka en pidä kirkoista organisaatioina, pidän etenkin vanhoista kirkkorakennuksista. Niissä on ikään kuin edelleen läsnä se satojen vuosien aikana tiivistynyt henki; ihmisten toiveet, surut, lohtu ja haaveet.

Ihastelen aina täällä käydessäni tuota vanhaa tiilentekijän merkkiä. Kuka sen teki, miksi, mitä hän halusi sillä viestittää, missä se tehtiin ja koska? Aavistikohan hän, että ehkä 500 vuoden kuluttuakin joku vielä ihmettelee hänen teostaan? Kirkon nettisivuilta selviää, että kyseessä saattaa olla dominikaanimunkkien tunnus, koska tuohon aikaan kirkko oli katolinen. 50 vuotta myöhemmin uskonpuhdistus valtasi kirkot ja silloin tässäkin kirkossa tehtiin muutoksia. Esim puiset pyhäinkuvat poistettiin, mutta ne on onneksi talletettu kansallismuseoon.

Kaivaessani tuolla, muistan ajatelleeni, että olis niin hienoa, jos täällä olisi esi-isiä! Että miltähän tuntuis kaivaa esi-isien luita? Vuosia myöhemmin sain selville, että Pälkäneen kirkkoherra Olaus Castren (1666-1737) on esi-isäni! Minun sukuni lähtee hänen tyttärensä Annan kautta kohti nykypäivää. Olauksen ensimmäinen vaimo ja myös Annan äiti oli Kristina Lignipaeus, jonka äidin äiti Johanna Carstens on syntynyt Helsingissä 1600-luvun alussa. Johannan isä oli oikein Helsingin pormestari Henric Carstens ja voin oikein aistia sen pönötyksen määrän, joka siellä vallitsi. Henrik taas oli syntynyt Lyypekissä, mutta se on jo toinen tarina.

Joka tapauksessa Pälkäneellä on muutamia esivanhempia, jotka on varmaan haudattu juuri tänne rauniokirkkoon ja sen maalle. Annan mies oli näet Pälkäneen Epaalan kylästä, Vaijalan talosta. Olisipa hauska nähdä heidät ja heidän talonsa. Olisi hauskaa, jos esi-isien haudat voisi identifioida ja luista saisi tutkimustietoa. Olisi hauska saada selville, että onko minussa jotain heistä periytyvää.

Rauniokirkko eli oikeastaan Pyhän Mikaelin kirkko on kaunis! Se kärsi pahasti Kostianvirran taistelun aikaan 1713, jolloin se ryöstettiin venäläisten toimesta lähes kokonaan. Kirkko alkoi käydä ahtaaksi ajan mittaan. Hiekkamaalle rakennetun kirkon perusta alkoi pettää ja alttaritaulu vajosi. Lopulta kirkko hylättiin 1839, kun Pälkäneen uusi kirkko valmistui. Kirkon katto sortui lopulta joulukuussa 1890 raivonneessa myrskyssä. Kirkko toimi tuolloin heinälatona ja kirkkomaa vasikkahakana. Että sillä viisiin. On sitä ennenkin näköjään osattu epäkunnioittaa pyhiä paikkoja.

 

Lepoa ja lapsuudenkotia

 

Tuntuu aika tyhmältä, että edes lähdin yrittämään järjetöntä liikuntalajien määrää, etenkin kun en ole normikunnossa. Esim tällä viikolla harrastin maanantaista torstaihin kahtatoista eri liikuntalajia! Eli keskimäärin kolmea erilaista lajia päivässä. Kun nyt sitten alkuviikon aikana kolmena yönä peräkkäin heräsin epämiellyttäviin kolotuksiin aina eri kohdissa kehoa, tajusin, että nyt on aika himmata ja pitää lepopäivä tai pari, vaikka olisin laatinu minkälaisen lukkarin itelleni aiemmin. Hankalinta tässä kuitenkin on miettiä mitä jättää pois listalta, sillä ei ole mitään järkeä jatkaa lepopäivän jälkeen samaa ruljanssia. Siinä ekassa lukkarissa oli 22 liikuntalajia viikossa. Ihan järjetön määrä, mutta halusin tutustua mahdollisimman moneen mahdollisimman nopeesti. Nyt tiedän, ettei se ole viisasta. Ensi viikolla listassa on vain 12 lajia. Vaikka ehkä sekin on liikaa. Pitää vaan jotenkin löytää sopiva määrä. Ehkä olis kannattanu alkaa yhdestä ja lisätä yksi viikossa? Välillä sitä tuntee ittensä niin ääliöksi.

Fyysistä lepoa ja samalla mielen virkistystä tulee käynnistä lapsuudenkodissa! Viime käynnistä on kaksi kuukautta, ihan kamalan pitkä aika siis. Vien sinne omat vanhat lastenvaununi, jotka oli käytössä jo mun isosiskolla 1950-luvulla. Pyysin vanhempiani tuomaan ne meille joskus 2008, kun muutettiin taloomme, mutta ne ei vaan koskaan oikein löytäneet paikkaansa täällä. En halua niistä luopuakaan, joten vien ne takaisin tuonne yläkertaan. Ehkä sullon niihin peittoja ja tyynyjä, tai pinon lehtiä? Nallejakin niissä voisi lötkötellä, mutta yläkerrassa ei valitettavasti asu nalleja. Mulla on siellä myös vanha syöttötuolini, jota en raaski heittää pois. Olen miettinyt miten sitä syöttötuolia voisi käyttää; kukkapylväänä? Hassua kun ihminen kiintyy joihinkin tavaroihin. Siihen ei tosiaankaan auta se, että joku neuvoo vaan raakasti heittämään turhat pois. Mullahan on sellanen trauma menneisyydessä, että luovuin lähes kaikista siihen astisen elämäni tärkeimmistä esineistä toisen ihmisen aivopesemänä. Sitä ei kannata tehdä. Asiat pitää pohtia kiireettömästi oman itsensä kanssa, eikä vain tehdä mitä joku muu sanoo. Viime vuosina oon vasta opetellu luopumista balanssissa itseni kanssa. Sillä tavalla se on hyvä asia. Sitä paitsi pitää muistaa myös se, että meitä ihmisiä on sekä minimalisteja, että runsaudesta nauttivia, ihan samaan tapaan kuin introvertteja ja ekstroverttejakin. Että sikäli toisen ajatus ei välttämättä sovi suoraa toisen elämään.

Ihan vähän oon mustasukkanen

Vai pitäiskö sanoo kateellinen Tampereen kaupungille, joka omistaa Lielahden kartanon! Mua jurppii, että siellä on nyt jouluisia aulakonsertteja ja kivalta kuulostava kahvila ja taidenäyttelyitä. Kun munhan siellä pitäis asua ja mun idea oli jouluiset aulakonsertit, joihin olisin ehkä kutsunut kaupunkilaisiakin - tai sitten en, vaan pelkkiä äidin puolen sukulaisia, joiden juuristossa tämä kartanon alue on näytelly merkittävää osaa! Mun piti kerätä kartano täyteen taidetta! Ja mun piti hankkia oma kokki ja puutarhuri ja autonkuljettaja ja personal trainer. Tosi ärsyttävää. Ehkä toiseksi eniten haluisin, että kaupunki myis koko kartanon (viereinen tehdasaluehan vois jäädä kaupungille käsityö- ja kulttuurikeskukseksi) ja kartanon päärakennukseen tulis joku upea ylellinen boutiguehotelli! Siis sellanen, joka olis sisustettu tarkalleen sellaseen vuosisadan vaihteen tyyliin ja jossa olis hieno henkilökunta, joka kuitenkin olis ystävällistä ja palvelualtista, eikä mitään pönöttävää tai (vielä pahempaa) alentuvaa porukkaa. Sillon mä voisin asustella hotellissa aina sillon tällön ja käydä siellä kahvilassa ja ravintolassa (jotka siellä tietysti myös olis.) Ja sillon mä voisin leikkiä, että omistan paikan ja asun siellä ja he on mun palveluskuntaa, koska oikeesti olen niin kirkonrotta, etten pysty kartanoa ostamaan ikäpäivänä. Ja se on kyllä niin väärin!

Kuvat oon ottanu Lielahdessa jonain kesänä, joten ihan uusinta uutta niissä ei näy. Mutta esim tuo ekan kuvan portinvartijan asunto kelpais mulle oikein hyvin, jos kartanoon en pääsisi. Sen lisäksi kartanon tontilla on vanha punatiilinen autotalli, joka oli alunperin kai kärryvaja, koska se on 1800-luvulta. Ja kaksi keltaista puurakennusta, joiden historia ei käsittääkseni ole aivan piiruntarkasti edes tiedossa. Toisessa toimii nykyään Väst-niminen ravintola. Toisessa esitellään alueen historiaa ja suunnittelua. Mulle kelpais asunnoksi mikä tahansa näistä!

Pakko myöntää, että toisaalta mua piristää tämä kaikki, jota tontilla inspiroidaan nykyään! Siellä on kaikille avoin kasvimaa ja marjapensasalue, paljon tapahtumia (vaikka mulle tuleekin aina sellainen olo, että mitä te teette mun puutarhassa?!) ja vanhaa kunnioittaen tehtyjä juttuja. Kuten kartanopuiston uudistus alkuperäistä puutarhasuunnitelmaa mukaillen.

Muistan kun kävin kartanossa ekan kerran. Se oli ehkä syksy -95 tai kesä -96. Tepastelin kartanon päätyovesta sisään (en ollut uskoa silmiäni, että ovi oli ylipäätään auki!) ja pompsahdin keskelle tehtaan pääkonttoria, joka se siihen aikaan oli. Sitä paitsi tätä tehdasaluetta ympäröi korkea metalliverkkoaita ja kahdella alueelle kulkevalla tiellä oli sähköportti, josta pääsi läpi, jos oli kulkulupa. Joskus kartanon alueelle pääsi kuitenkin tuurilla. Minulla oli tuuria ja tottahan nyt esiäidin kartanon maille täytyykin päästä! Minun jos kenenkä. (Tuhahdus.)

Siellä minä hiivin pääkonttorin käytävällä, kunnes tulin pääaulaan, jossa oli upea alkuperäinen portaikko, sekä ihastuttava alkuperäinen takka! Olin lumoutunut. Juuri silloin yhdestä ovesta tuli nainen, joka kummeksuen kysyi kuka minä olen ja mitä siellä teen. Yritin selittää, että esiäitini Matilda on kasvatettu Lielahden kartanossa ja minua kiinnostaa tämä paikka kovasti! Että saisinko mitenkään ottaa yhtään kuvia sisällä kartanossa? Lensin ulos kuin leppäkeihäs, enkä saanut lupaa mihinkään.

Tarkalleen ottaen Matilda ei asunut juuri tässä rakennuksessa, mutta on saattanut täällä kyllä vierailla, sillä Nottbeckit olivat tuttuja hänelle. Matilda asui Stjernvallien taloudessa ja he taas asuivat siinä vanhassa kartanossa, joka oli rakennettu ennen tätä nykyistä Nottbeckien tiililinnaa. Ja se vanha kartano sijaitsi tehdaskompleksin toisella puolella, melko lähellä nykyistä ratikkapysäkkiä. En tiedä tarkalleen koska se on purettu, mutta luultavasti viimeistään 1920-luvulla, mutta 1900-luvulla se on kuitenkin vielä ollut olemassa. Valokuvaa en vanhasta kartanorakennuksesta ole onnistunut löytämään, mutta piirroksen kylläkin. (Palataan siihen myöhemmin toisessa postauksessa.)

Tämäntapaista järvinäkymää Matildakin on katsellut, vaikkakaan horisontissa ei silloin tietenkään siintänyt Näsinneula, koska puhutaan ajasta 1850-luvun lopulta 1870-luvulle. Näsinneula tuli vasta sata vuotta myöhemmin. Silti tykkään asettua kartanon puutarhassa tähän kulmaan, josta näkee hyvin järvelle. Täällä mieli lepää (jos onnistuu häivyttämään kolmostien liikenteenhumun aivoistaan) ja mielikuvitus laukkaa. Mietin mitä Nottbeckin pojat on ajatelleet tässä järvelle katsellessaan tai mitä Matildan enot, Rosengrenin pojat on täällä toilailleet, sillä varmasti hekin ovat! Mutta se on ollut 1820-luvun loppua ja 30-luvun alkua. Edes Tampereen Taidemuseon rakennusta ei ollut vielä olemassa. Nippa nappa Tampereen  Vanha Kirkko oli rakennettu siihen mennessä! Kaikki on siis muuttunut.

Sanomattakin on selvää, että 1800-luvun aateliset haukkoisivat henkeään ja tarttuisivat hajusuolapulloonsa, jos he näkisivät miten täällä nykyään riekutaan. Vaikka voi olla, että joku heistä katselisi kiinnostuksella myös meidän aikaamme. Sitä paitsi; olen kuullut, että tässäkin kartanossa on kummitus, eikä se yllätä minua vähääkään! Ehkä hän katseleekin meitä? Pitääpä tutustua häneen! Ehkä hän kutsuu minut kylään ja sitten vihdoin voin pasteerata kartanossa kun mamselli ikään.

 

Ostin joogatiilen

 

Kävin Flying Tigerissa, vaikka periaatteessa inhoan tällasia krääsäkauppoja. Tiimari oli aikoinaan samaa sarjaa, mutta jotenkin musta tuntuu, että siellä oli järkevämpää tavaraa, enemmän askarteluun tarkoitettua ja luonnonmateriaaleista tehtyä, ainakin silloin vanhaan aikaan. Olen aina ihan vähän karsastanut halpakrääsää, siis sanotaan nyt vaikka että suunnilleen ala-asteelta lähtien, eli niin kauan kuin olen tajunnu edes ajatella tämmösiä asioita. Pahinta oli, jos sai tiimarikrääsää joululahjaksi paljon, koska mieluummin sitä ottaisi yhden tai kaksi kunnollista laatujuttua, kuin kymmenen sellaista, jotka hajoaa kuukaudessa. Lapsena sitä aluksi oli onnensa kukkuloilla jos lahjoja oli paljon, mutta sen karuuden oppi sitten kantapään kautta. No sain mä toki paljon muutakin kuin krääsää ja muistelen niitä lahjoja edelleen lämmöllä. 

Normal on nykyään toinen tämmönen krääsäpuoti, josta tosin löydän enemmän ostettavaa, koska siellä on kosmetiikkaa (johon mä luen esim kosteuspyyhkeet, jotka on asuntoautossa, mökillä ja veneillessä tosi käteviä) ja joskus jotain muutakin kiintoisaa. No tänään ostin siis joogatiilen, eli joogablokin, joka on tiilen kokoinen, melko kova ja tukeva, mutta kuitenkin ihan vähän periksi antava. Sanoin itselleni, että kuules, nyt pitää olla varuillaan, etten vahingossa kohta omista kokonaista joogakrääsävarastoa ja sitten totea, että ei mua huvitakaan koko jooga. Mulla on alttius sellaiseen!

Jotkut pitkän kantaman lukijat saattaa muistaa miten villiinnyin keittokirjoista joitakin vuosia sitten! (Apua, siitä on jo melkein 10 vuotta!!) Ennen sitä en ollu mitenkään himona kokkailemassa, mutta kylläkin mulla oli jotkut lempireseptit ja tarkka mielipide ruokien suhteen (kuten että ilman valkosipulia, chiliä, suolaa, sokeria ja rasvaa ei voi elää). Sitten olin yllättäen tilanteessa, jossa mun silmien alla heitettiin kymmenittäin keittokirjoja roskiin. Siis hyvin vanhojakin keittokirjoja, 1800-luvulta lähtien. Dyykkasin niitä (luvalla) ja innostuin aiheesta ihan valtavasti! 

Seuraavassa silmänräpäyksessä löysin itseni nettikirjakaupoista selailemasta keittokirjoja ja ostamassa monia uusiakin keittokirjoja. Sain niitä myös lahjoituksena; ainakin kahdelta tai kolmelta blogin lukijaltakin kävin hakemassa ison pinon keittokirjoja (iso kiitos niistä!) ja ryhdyin hihat käärittyinä kokkailemaan enemmän kuin koskaan. Kunnes iski totaalinen väsymys aiheeseen ja kokkailu jäi kokonaan. Siinä vaiheessa taisi kyllä olla se masentava vuosi, kun äiti ja isä kuoli, joten on tähän kiinnostuksen notkahtamiseen ihan syytäkin. En jaksanut mitään.

No, mutta nyt voi olla, että menen samaan kaistapäiseen tilaan tän liikunnan suhteen ja hankin ties mitä vimputtimia ja sitten väsähdän ja käännän selkäni kaikelle. Kuulostaako keltään tutulta? Kyllähän tätä piirrettä voi käyttää myös vahvuutena. Mä esim olen töissä käyttänyt tätä (enkä edes tietoisesti), sillai että kun tiesin että edessä oli joku homma, josta en ollu yhtää kiinnostunut, niin sitten ku pääsin siihen sisälle, niin se aihe imaisikin mun mielenkiinnon totaalisesti. Hämmästyin sitä aina itsekin ja tajusin sen kokonaan vasta jälkeenpäin, että mikä kaikki voikaan olla kiinnostavaa, kun siihen vain perehtyy. Voi olla että esim jääkiekko ei saisi mua pauloihinsa, että jossain se raja menee kyllä. Mutta sen aion laittaa työhakemukseen vahvuutena, jos sellasta vielä joku päivä kirjottelen.

Päivät kuin sumussa

 

Huomaan nyt takautuvasti selvästi miten paljon joku kriisi voi vaikuttaa elämään henkisesti. Luin nimittäin kirjoittamiani juttuja tältä syöpäajalta, siis niistä ajoista kun stressi oli pahin, ja huomaan etten muista juuri mitään niistä tapahtumista, joista kirjoitan. Sitä paitsi tämä on ollut aika kuormittavaa ja sumuista suuressakin mittakaavassa. Vähän kuin joku olisi nykäissyt mun elämästä 2,5 vuotta pois. Se aika tuntuu erityisen sumuiselta ja hämmästyn koko ajan siitä, miten maailma ja muut on menneet eteenpäin sinä aikana. Esimerkiksi on tosi outoa ajatella, että on nähnyt jonkun kaverin kanssa vaikka kolme vuotta sitten, että aika on juossut sumuisena mun ohi tässä välissä ja paljonko ehditään vielä tavata tämän elämän aikana, jos näin jatkuu. Aika vähän. Tuntuu, että muut on koko ajan eläneet täpötäyttä elämää ja mulla siinä kohdassa on vaan höttöä, josta en paljon muista. Tämmöisiä ajatuksia tulee väistämättä mieleen, kun on seissyt ’jyrkänteen’ reunalla pariin kertaan.

 

Yöpöydällä on edelleen kaksi isoa kirjapinoa, jotka vähän jumittaa jostain syystä taas. Oikeastaan mua huvittais kaikista eniten lukea puista, sienistä, eläimistä, muinaisuudesta - eli tutkimustyyppisiä juttuja luonnontieteistä, mutta pinossa on paljon muuta ja olen vähä sellainen, että nämä pitää ensin lukea pois alta, ennen ku pääsee kaikkein kiinnostavimpiin käsiksi. En tiedä onko siinä mitään järkeä ja miksi edes toimin näin. Välillähän mä oon jo muuttanu elämänkurssia siihen suuntaan, että se kiva pitää tehdä nyt, eikä odotella vaikka eläkettä taikka kesälomaa tai rikkaita päiviä… koska ikinä ei tiedä mitä nurkan takana lymyää. Että en tiedä miksei se päde kirjoihin. Joskushan mä ajattelin, että aloitettu kirja on pakko kahlata loppuun, vaikka ei tykkäisi sisällöstä, mutta sittemmin oon antanu itelleni luvan pistää keskeneräisen paskan kirjan vaan pois. Kesällä mä ahmin kirjoja, mutta nyt katon enemmän telkkua, luen nettiuutisia ja ihan uusimpana jumppaan. Oon kyllä aina ollu sitä mieltä, että vuorokaudessa on liian vähän tunteja! Haluaisin ehtiä niin paljon enemmän. Tai ehkä se on mun ADD-pää, joka haluaa niin.

Saikku ja kuntoutuminen

Nyt mä sit tein tabletille listan youtuben liikuntavideoista ja laadin vielä oikein sen lukujärjestyksen näistä erilaisista Pirsyn teamseista ja muista nettijumppajutuista. Siellä on sellasia kuin ’bodycombat’, ’core’, ’zumba’, ’circuit’, ’hiit’ ja väleissä jooganidraa, taijita, restoratiivista joogaa, qigongia, shindoa ym. Eli liikunnallista ja sit venyttelevää, tasapainoa sekä rentoutusta tuovaa vuoron perään. Laitoin aluksi joka päivälle kolme erilaista juttua sillä tavalla, että yks aina vuorottelee vuoroviikoin toisen lajin kanssa. (Eli maanantaina on neljä lajia, mutta kaks niistä vuorottelee keskenään, niin oikeesti on vaan kolme.) Jos tää tuntuu liialliselta, niin pudottelen osaa pois. Testaan siis eri lajeja vähän ja valkkaan jatkoon kivoimmat. Mutta toisaalta nämä ei ole mitään tunnin harjoituksia, vaan voin tehdä jotain vaikka vaan 10 minuuttia, jos se on oikein ärhäkkää laatua. Kohta mä varmaan viipotan tuolla Tampereen yössä musta vyö mahaläskien ympärille pingotettuna ja olen se pelätty tehomummo, joka sai raivarin syöpäsairaudestaan ja antoi liikunnalle sen kuuluisan pikkusormen.

Nyt on näet niin, että jos mä en tekis itelleni minkäänlaista lukujärjestystä, niin mun ei tulis tehtyä yhtään mitään. Nyt mä vaan vilkasen lukkaria ja toteen, että ai jaa tänään on tämmöstä. Vähä niin ku ois kaks persoonaa, joista toinen käskee ja toinen tottelee. (Pitäisköhän mun mennä lääkäriin?)

Josta puheen ollen, kävin lääkärissä hakemassa lisää saikkua. Suurimpina ongelmina koen selän väsymisen ja kipeytymisen, käsien väsymisen ja aristuksen, sekä huimauksen, jota on melkein joka päivä. Mietin, että viimeks (sen ekan syövän jälkeisten syöpähoitojen jälkeen) mulla kesti ainakin viis kuukautta, ennen ku aloin olla suht koht kunnossa palatakseni töihin (paitsi että sillon oli sit se käden jänteen tulehdus) ja olen lukenut, että syöpähoitojen jälkeen voi olla vuodenkin voimat kortilla. Joillakin ne ei palaa koskaan. (Ja joku jankkaa näitä samoja asioita joka ikisessä blogikirjoituksessa - esim minä!)

No sain saikkua helmikuun loppuun. Tuntuu hyvältä! Tänä aikana ehdin kohottaa kuntoa roimasti ja saatan olla hyvinkin ihan eri ihminen keväällä - tulen blogiin ja sanon, että Hilma tässä terve. Mutta jos mitään dramaattista takapakkia ei tapahdu, niin pystyn kesällä jo vaikka mihin. Ihan mahtava ajatus!! Onpa tässä nyt noin 2,5 vuotta mennytkin susille ja se alkaa olla ihmiselämässä jo melko pitkä aika. Kyllä sitä nyt aina voi viikkoja tai kuukausia sairastaa, mutta kun siihen alkaa mennä vuosia, niin ollaan jo vähän överisti negatiivisen puolella. Siksi mulla on hemmetin kova motivaatio kammeta itseni pois täältä kuopasta! Ja myös siks, että en halua kuoleman vaanivan ihan lähellä. Siitä puheen ollen, on aika raskasta lukea uutisista, että taas joku kuoli syöpään. Ei sillä, ettenkö surisi heidän puolestaan, ja toivoisi, että niin ei olisi käynyt, mutta kun tuntuu, että sitä syöpäpaskaa oikein hierotaan naamaan monta kertaa viikossa, niin ei paljon huvita. Ja kun nämä nykyiset nettiuutiset tarjoaa enemmän aina sitä, mitä olet sattunut klikkaamaan auki. Kaipaisin niin paljon mukavia uutisia kaiken potaskan sijaan. Koetan klikkailla auki jotain revontulijuttuja ja muumioiden tutkimustuloksia, tai vanhuustutkimuksia ja muuta sellaista, mutta aina niitä paskoja uutisia siellä kuitenkin vilahtaa esiin.

Kukkaruukkujuttuja

 

Suuri kukkaruukkujen pesupäivä! Miksiköhän ne onkin notkuneet keittiön tasoilla ja ruokapöydällä kesästä saakka? Nyt, kun löysin kirppikseltä toisen vanhan kukkaruukun, ryhdyin viimein pesemään näitä muitakin varastoon. Oikeastaan ne odottaa sitä hetkeä, kun konttori on valmiiksi järjestetty ja muuallakin on kaikki kunnossa, jotta voin hahmottaa paljonko meille ylipäätään kukkia mahtuu. Tai siis viherkasveja, mutta mä puhun aina vaan vanhanaikaisesti kukista.

Kuvan neliskanttinen ruukku (malli LL1, tuotannossa 1959-1972) on äitin peruja. Mun koko lapsuuden siinä kasvoi sellainen muhkea harmaa kaktus. En tiedä mitä sille lopulta tapahtui, varmaan se kuoli. Äitillä oli aina muutama kaktus ja muistan miten innokkaasti suhtauduin lapsena esimerkiksi mansikkakaktukseen, jossa oli kaksi eri kaktuslajia vartettu toisiinsa, niin että se punainen pallukka oli vihreän varren päässä. Minä en ole kovin innokas kaktusihminen, mutta silti aina Opuntiassa käydessä innostun kyllä. Tällä hetkellä mulla on kolme kaktusta, joista yksi on äitin joulukaktuksen poikasesta kasvanut, toinen siemenestä kasvatettu ja kolmas on äitin peritty kaktus, joka on kuin ihmeen kaupalla selvinnyt mulla nämä reilut 9 vuotta elossa. Muut kaksi äitiltä perittyä kaktusta onkin sitten kuolleet.

Silloin jokunen viikko sitten, kun löysin kirpparilta sen Kerä-ruukun, pistin merkille samassa pöydässä myös tämän, (malli SL, tuotannossa 1959-1972), mutta en voinut sitä heti köyhyyksissäni ostaa. Nämä vanhat ruukut kun hivelee mun silmää aivan erityisesti! Olin hyvin onnellinen, kun ruukku oli nyt edelleen samassa kirppispöydässä ja hintakin oli mielestäni laskenut. Nyt maksoin tästä 30€.

Kotona pesin ruukun ja kuvasin sitä tohkeissani. Mietin, että teen siihen ehkä jonkun jouluasetelman, koska se on aika matala ruukku, tai sitten laitan siihen myöhemmin vaikka mehikasveille jonkun kivan asumuksen. Saas nähdä.

Vasta kun kuvasin ruukun ja aluslautasen pohjat (leimojen takia), huomasin, että ne ei kuuluneetkaan samaan sarjaan! Itse ruukku on tuo mainitsemani SL, mutta aluslautanen onkin SN1, tuotannossa 1964-1985. Vähän harmitti! Vaikka toisaalta ne sopii kyllä yhteen ihan hyvin, eli käyttöön se ei vaikuta. Mutta ensi kerralla tarkempana ja kriittisempänä kirpparilla. Onhan se mahdollista, että edes myyjä ei tajunnut myyvänsä eriparista ruukkua, tai sitten se hinta oli halpa juuri sen takia. No, mulla on nyt jo aika paljon näitä vanhoja Arabian ja Kupittaan ruukkuja, mutta joku himo niihin edelleen on. Sellainen iso Kupittaan ruukku olis vielä hakusessa ja niitä jugendajan ruukkujakin kuolaan myös… niitä ei juurikaan näy myynnissä tosin.

Puuhaa ja Spotifylistoja

 

Viikonloppu täynnä uurastusta, mutta sen jälkeen on henkisesti mahtava olo - fyysisesti ei. Mietinkin jo, että olenko turhaa menossa lääkäriltä hakemaan lisää saikkua ensi viikolla, mutta viikonloppu todisti että lisäsaikkuun on kyllä aihetta. Selkä väsyy todella nopeasti, kädet ottavat nokkiinsa pienestä ja välillä tulee huimausta. Tarvitaan siis lisää treeniä ja jumppaa. Voimat on nimittäin jo nyt selkeesti paremmat kuin kuukausi sitten, vaikka kunto ei olekaan normaali.

No mitäpä sitten oikeen puuhasin? Lumitöiden ja pyykinpesun jälkeen sain vielä aikaiseksi vähän imuroida, kunnes selkä ja käsi pistivät kampoihin. Tein punajuurilaatikkoa ja kurpitsalaatikkoa pakkaseen joulua varten. Nykyään on tosi kätevää, kun kaikenlaisia soseita myydään kaupassa valmiina; lanttua, bataattia, punajuurta, porkkanaa ja kurpitsaa ainakin. Niistä on tosi helppo tehdä monenlaiset laatikot joulua varten ja muutenkin. Ja miksei niistä voi tehdä myös sosekeittoja. Sit pesin kukkaruukkuja, otin talvikengät esiin ja laitoin kesäkengät ja syysjalkineet syrjään. Samalla kuuntelin Spotifyhin luomiani listoja. Musiikki kuljettaa hauskasti sinne varhais-teini-ikään 80-luvun alkuvuosiin.

Tein listoja vuosilukujen mukaan ja valitsin listoille sellaiset biisit Suomen hittilistalta, joita kuuntelin mielelläni ja jotka jotenkin tuovat fiilismuistoja noilta ajoilta, koska ne soivat radiossa koko ajan ja silloinhan radiossa soitettiin myös hittilistaa. Muistatteko sellaisia biisejä kuin ’Funkytown’, ’Kids in America’, ’I surrender’, ’Memory’, ’You’re in the army now’, ’Moonlight shadow’, ’Flashdance’, ’I like Chopin’, ’Every breath you take’ ja ’Down under’? Veikkaanpa, että viiskymppiset muistaa oikein hyvin! 

1980-luvun puoliväliin tultaessa listoilla soi esim ’Self Control’, ’I just called to say I love you’, ’Susanna’, ’Hello’, ’Wake me up before you go-go’, ’Big in Japan’, ’Ghostbusters’, ’Thriller’, ’Radio Ga Ga’, ’Dancing in the dark’, ’Diggiloo diggiley’, ’99 luftballons’, ’Jump’, ’I wanna be somebody’, ’You’re my heart you’re my soul’, ’Maria Magdalena’, ’We are the world’, ’Take on me’, ’We don’t need another hero’, ’In the heat of the night’, ’Like a virgin’, ’Born in the U.S.A.’, ’Do they know it’s christmas?’ ja ’Glory days’. Hurja määrä upeita hittejä, jotka alkaa yhä soida päässä saman tien kun lukee biisin nimen, vaikka välissä on yli 40 vuotta!

Pääsen juuri niihin 80-luvun fiiliksiin, kun perjantai-iltaisin meikkasin huoneessani ennen kylille lähtöä. En voisi kuvitella enää meikkaavani ja lähteväni innoissani kylille, mutta silloin se oli jännittävintä mitä elämässä oli. Nykyään jännittävintä on verikokeissa käynti ja se liukastuuko postilaatikolle mennessä, taikka tukehtuuko sosekeittoonsa. Jotenkin jännästi ihan eri ääripäissä nää tunnelmat; sillon 40 vuotta sitten oli koko ajan sellanen olo, että mitä vaan voi tapahtua ja kaikki ovet on auki, kun nyt on vähä semmonen, että tässäkö tää ny oli. No en mä elämänjanoani ole kadottanut, jos siltä kuulosti. Mutta hieman on fokus vaihtunut ja kaikki hidastunut. Ja enemmän tuijotan taaksepäin kuin eteenpäin. (Juma, mähän kuulostan joltain 170-vuotiaalta!)

Uusi jouluvalo

 

Sieppasin Eurosparista uuden valoketjun tässä viikolla. Se toimii pattereilla ja on lyhyt ja aika söpö. Siinä on helmiä valojen kanssa vuorotellen. Pistin sen yläkerran kylppäriin, jossa on siis loisteputket tavallisena valona. En voi käsittää, että mun kodissa on loisteputkia, mutta kylppäri on suunniteltu niin, että niille on perusteltu paikkansa peilin sekä peilikaappien päällä. Inhoan sitä, kun aamulla unisena on pakko räväyttää loisteputket palamaan, tai vielä pahempaa, kun yöllä menee vessaan ja valo ei ole lempeä. No nyt on. Valoketjussa on timer, josta sen saa palamaan 6 tuntia ja sit se syttyy joka päivä samaan aikaan kuudeksi tunniksi. Paitsi etten tiedä mikä aika olis sopiva! Oisko se iltakuudesta kahteentoista, kahestatoista aamukuuteen, vai jotain muuta…? Mikään ei tunnu täysin sopivalta. Paitsi jos vaihdan sen paikkaa oven lähelle, jotta voin laittaa sen palamaan tarvittaessa… hmmm.

Teinpä lumitöitä tänään tunnin verran, samalla kun yritettiin saada miehen kanssa autoa käyntiin. Just sinä yhtenä päivänä vuodessa, kun hänellä ois poikien viikonloppu kaverin mökillä, niin auto ei suostu käynnistyyn! Saatiin me se lopulta, varmaan tunnin ähellyksen jälkeen käyntiin, onneksi! Mulla on siis nyt viikonloppu omassa seurassa, joka on introvertille aivan loistava juttu. Sitä paitsi hommia on kasaantunut ja to do-lista on loputon! Lumitöitten jälkeen pistin pyykit peseytyyn ja nyt katsastan taloa, että mihin ryhtyisin seuraavaksi. Kukaan ei ole imuroinut pitkiin aikoihin, joten se olis yks juttu ja vaikka mitä muuta. Pitää miettiä mikä täytyy tehdä päivänvalolla ja mikä voi odottaa iltaan.

Pihassa oli muuten jonkun verran kauriinjälkiä. Ne tulee kuusiaidan läpi (jossa on metalliverkkoaita sisällä - pomppaavat sen yli) ja tulevat tänne syömään heinäpaalia taikka suolakiveä. Nyt jälkiä oli paljon omenapuiden alla, eli sieltä on varmaan maistuneet ne omenapuiden vesioksat, joita leikoin jonkin verran joku aika sitten. En kerännyt niitä pois, kun ajattelin, että ehkä jänis ja kauriit syö niiden kuoria mielellään, että olkoon siellä. Saapahan ne keväälläkin sitten kerättyä. Olishan se kiva, että tää lumi pysyis nyt lopputalven, koska näyttäähän se satumaiselta. Ja valoisaakin on. Ja se suojaa kasveja pakkaselta myös. Mutta voi olla, että ennen joulua tulee vielä sata kertaa vesisadetta. En tykkäis.

En ikinä ennen…

 

… ole tuntenut näin vahvaa innottomuutta talven tuloon liittyen. Yhtään ei innosta lumi, jota tulikin jo yli 15cm vuorokaudessa, eikä pakkanen, jota meillä on joinakin aamuina ollu jo kymmenisen astetta. Vaikka onhan ulkona paljon valoisampaa ja kauniimpaa, nyt kun puut notkuu lumesta, ei käy kieltäminen.

Oon suunnitellut kaikenlaista piristävää arjen iloksi, kuten että teen oikean jumppaviikko-ohjelman tammikuun alusta lähtien, menen joka viikko uimahalliin, menen joululounaalle (ainakin yhteen paikkaan) ja järjestän konttorin vihdoin loppuun. Tänään suunnittelin meneväni uimahalliin, mutta pöljyyksissäni unohdin uimakassin kotiin. Mun muisti on sulanu sytostaatteihin perhana vieköön. Ärsyttävää, koska olin orientoitunu uimahallikäyntiin jo viikon!

Tampereella olis paljonkin kivoja juttuja, joihin haluisin mennä tään loppuvuoden aikana. Ehkä Vapriikin DNA-näyttelykin vois olla sellanen, jota olis kiva käydä kurkkimassa. Enpä olekaan muuten vuosiin käyny Vapriikissa. Amurin työläismuseokorttelissakaan en käyny tänä vuonna. Melkein 30 kertaa oon siellä vieraillutkin vuosien mittaan, eli yleensä ainakin kerran kesässä.

Ehkä tää talventulon ajattelun ankeus johtuu siitä, että nyt kun kunto on hiukan epävakaa vielä, joudun tekemään aamuin illoin lumitöitä miehen selän takia. Mähän siis normaalisti tykkään lumitöistä, mutta teen ne mieluiten rauhassa iltaisin. Ja jotenkin kaipaan enemmän myös lämpöä (vaikka hellettä inhoankin). Ehkä ne uimahallit ja saunat vetää puoleensa siksi nyt niin paljon? 

Eilen muuten silmiin osui Paanu Spa! Aivan huikeen ihana uusi kylpylän lisäosa Härmässä! Sinne on kyllä pakko mennä. He on selkeesti tajunneet jotain oikein! Pidän tosi paljon ajatuksesta, että paikka on rauhoitettu rajatulle määrälle aikuisia iltaisin, koska kylpylöiden äänihelvetti on joskus hyvin epämiellyttävää. Lapsethan saa sitten riekkua riemurinnoin siellä vanhan kylpylän puolella, joka on tässä samassa yhteydessä, mutta seinän takana. Aiva ihanalta kuulostaa myös itsehoitopaketit, elämyssuihkut, sekä kolme erikoissaunaa; joogasauna, jossa on 50 astetta, höyrysauna, jossa on 40-50 astetta ja aromisauna, jossa on 70 astetta. Kuulostaa ihanan lempeältä ja ylelliseltä!

Luulen, että Kakola Spa on toinen hyvin kiinnostava paikka, vaikken olekaan siellä vielä käynyt. Mutta se, jossa olen käynyt ja joka teki suuren vaikutuksen, on Lempäälän Ideaparkin alla olevan Louhi, vaikka kai se käsitetään enemmän uimahalliksi kuin kylpyläksi, en ole varma. Itse Louhi esittelee itsensä ’Vesimaailmaksi’.

Pientä shoppailua

Kirjakaupassa hypistelin magneettisia kirjanmerkkejä, enkä voinut jättää muutamia ostamatta! Paitsi että mulla on suunnilleen aina muutama kirja kesken (joku voi olla vuosiakin kesken), niin sen lisäksi laitoin kirjanmerkin kalenteriinkin. Tässä sienimerkkien pakkauksessa oli neljä erilaista kirjanmerkkiä ja ne huvitti mua jotenkin suuresti! Ne on söpöjä ja hassuja ja se riittää. Sekä tietysti toimivia. Toisessa paketissa oli kolme kirjanmerkkiä; karttapallo, vanhanaikainen kirjoituskone ja pääkallo. Kaikki vanhanaikaiset tyylit kiinnostaa mua ja pääkallokin oli sellainen realistinen, ei mikään halloweenjuttu (joita inhoan). Tietenkään kirjanmerkkejä ei tarvii määräänsä enempää, mutta katoin heti netistä, että millasia sitä oikein olis saatavilla, niin ainakin oli ihania Liisa Ihmemaassa-magneettimerkkejä ja monia muita. Tuossa sienessä on siis kirjanlehden toisellakin puolella samanlainen sieni, mutta peilikuvana ja ne on magneetilla kiinni toisissaan. Sivun alalaidassa on ikään kuin tuon merkin sarana. Helppokäyttöinen ainakin jos on yhtään kynsiä, jotta saa kiinni napsahtaneen merkin auki, silloin kun välissä ei ole mitään lehteä.

Silloin tällöin huvitun myös tarroista. Itselleni poikkeuksellisesti ostin tällä kertaa muovisia tarroja, joissa on ikään kuin ilmaa välissä ja ne on siis tyynymäiset ja muhkeat. Tämä arkki oli jouluaiheinen ja liimasin ne jo kaikki sinne tänne. On kalenterissa, on tabletinkuoressa ja on puhelimessa. Niitä on kiva katsella, mutta myös hypistellä just sen kolmiulotteisuuden takia. Ja nää tarrat painuu painaessa littiin, mutta pullahtaa takaisin muhkeiksi kun irrottaa otteensa. Voisin siis kuvitella että ADHD-ihmiset tykkäis hypistellä näitä. Mulla on ollu reilut 20 vuotta kännykkä ja alusta asti oon koristellu kännyköideni taustapuolia tarroilla. Kännykät on muuten niin ärsyttävän tylsiä ja virallisen näköisiä. Aina pitää olla lapsenmieltä mukana, mitä sitten tekeekin.

Sitten innostuin vielä illalla selailemaan lempikauppani Rosebudin valikoimaa. Rakastan esim heidän ’knockknock’-tuotteitaan!! Ja kirjoja myös. Onneksi heillä ei ole liikettä Tampereella, muuten olisin siellä koko ajan. Oli aika tyrmäävää lukea miten heidät heitettiin ulos Helsingissä siitä Kaisaniemenkadun liikkeestä! Mutta parempi meille junalla tulijoille, että uudet tilat löytyivät vanhan Pääpostin rakennuksesta. Siihen on hyvä kipasta vaikka olis ihan vaan tosi vähän aikaa. Rosebudista en toistaiseksi tilannut vielä mitään. Mutta houkutuksia oli paljon!

Tosi piristävä kaupunkipäivä!

 

Eilen oli pakkokäynti kaupungissa hammaslääkärin takia ja varasinkin sitten koko päivän siihen humputteluun. Ihan ensin menin Pyymäen kahvilaan Ruuskasentaloon juomaan aamu-cappuccinon ja syömään pari macaronia. Siellä tapasin jälkikasvuni, joka liittyi seuraani osaksi päivää. Sitten hiihdimme Pirsyn salille noin tunniksi tekemään sitä jumppaa, jonka ohjeet siellä viimeksi sain. (Sinne voi siis ottaa tukihenkilön mukaan!) Huomasin salin seinillä paljon kuvallisia ohjeita ja näpsin niistä kuvia ihan kiitettävästi. Sali näyttää olevan aika vähällä käytöllä. Voi olla, että kaikki syöpäsairaat ei ole löytäneet salia vielä lainkaan? Sinnehän ei siis tarvii varata aikaa, eikä siitä tarvii maksaa mitään. Laitteita on noin neljä ja sitten on kaikenlaista jumppamattoa ja palloa ja muuta aika paljon. On peiliseinää ja tankoa, jotta voi katsoa omaa liikettää  tai harrastaa vaikka balettia jos huvittaa. Eilen siellä kävi kaksi ikäihmistä samaan aikaan ja kun puhuin toisen kanssa, niin hän taas ei ollut kuullutkaan näistä etäliikuntamahdollisuuksista, joita minä teen nykyään hiki päässä. Joten minä sitten mainostin niitä ponnekkaasti hänelle.

Salin jälkeen menin sushibuffettiin, jota olen niin kaivannut viimeiset puoli vuotta!! Söin toki enemmän kuin kuvassa näkyy, tuo oli vain alkupalalautanen. Daiwo Sushi on suosittu ja yksi Tampereen parhaista buffeteista! Löytyy Hämeenkadulta, asemalta katsoen kadun vasemmalta puolelta ja rakennuksen toisesta kerroksesta, Akateemisen kirjakaupan yläpuolelta. Daiwon jälkeen matka jatkui sinne pelättyyn hammaslääkäriin. Istuin odottamassa vuoroani odotushuoneessa ja kun hammaslääkäri kutsui minut sisälle, sanoin että ’onko pakko…’ johon hän vastasi ’Itsehän sä olet tämän ajan varannut!’ No niinpä. Hän kyllä tietää, että olen pelkopotilas ja alkuun eilen selitinkin, että pelkään hammaskalustoni olevan kelvottomassa kunnossa, koska sytojen aikana suun PH muuttui ja hampaat oli likaisen tuntuiset lähes koko ajan. Yllätykseksi hampaat olikin ihan kunnossa, eikä hammaskiveäkään ollut kuin yhdessä kohdassa alaleuan sisäpuolella. Mahtavaa!! Palkitsin itseäni ostamalla Suomalaisesta kirjakaupasta vähän joulutarroja ja kirjanmerkkejä. Vähän semmoista söpistelyä.

Vielä lopuksi tapasin ystäväni Sokoksen kahvila Bacaro Doppiossa, joka on kyllä aika ihana paikka. Saimme taas päästellä vähän höyryjä, parantaa maailmaa ja nauraa yhdessä. Rakkaat ystävät on kyllä  kullanarvoinen asia! Samalla shoppailin vähän Sokoksen kynttiläosastolla (joka oli piilotettu eri paikkaan joulukoristeiden tieltä ja jossa oli ällistyttävän vähän tuoksukynttilöitä verrattuna vaikka verkkokaupan valikoimaan taikka siihen mitä vaikka keväällä oli esillä.) Kaksi jouluntuoksuista kynttilää tarttui käpälään. Ennen bussiin nousua kieppasimme vielä Ratinan kauppakeskuksen kautta. Sieltä löysin joulunmakuista pikakahvia! Mietimme mikä se ’joulunmaku’ oikein on, mutta etiketissä puhuttiin vain ’joulunmakuisesta’ mausteesta. Höh. Illalla maistoimme miehen kanssa kahvia ja ihanhan se maistui samantyyppiseltä, kuin jos polttaa jotain jenkkien tuoksuvaa joulukynttilää. ’Joulu’, - että semmoista tuoksua ja makua! Suomalaisittain joulunmakuinen kahvi ehkä olisi lipeäkala ja maksalaatikko sotkettuna yhteen. Taikka lasimestarinsilli + rosolli, tai vaikka imelletty perunalaatikko + joulutorttu. Menisi kuumille kiville nämä tuoksukynttilät jossain lapin talvihelvetissä. Kiinalaiset ja jenkit ostaisi sekopäinä meidän eksoottisia joulukynttilöitä. Joku yrittäjä, nappaa tästä ihmeessä idea kun ilmaiseksi saat!

Kylpyläviikonloppu

Kauan odotettu kylpyläviikonloppu koitti vihdoinkin! Mies hankki pyörätuolin tätä matkaa varten, sillä ei hän oikein voi viittä metriä enempää kävelläkään. Hyvä päätös ja näillä mennään, oikein hyvin on sujunutkin.

Paikka on Leppävirran Vesileppis. Minä tietysti konhotan vedessä, mutta muuten me otetaan niin rennosti kuin vaan voi. Perjantai-iltana sinkosin kylpylään vesijumppaan, lauantaina puolilta päivin hotellin salille tekemään sytofyssarin mulle tekemää sarjaa ja sit illemmalla vielä kylpylään, jossa vesijuoksin 200m ja jumppasin reilut 45min. Höyrysauna eucalyptuksen tuoksulla ja tavallinen sähkösauna linnunlaululla.

Huoneen ikkunasta ei ole kummoset näkymät, mutta eipä me olla tänne tultu ulos pälyilemäänkään. Maassa on hento kerros lunta ja yllättäen se ei huvita mua yhtään. En jotenkin haluisi tänä vuonna kylmää talvea, vaan sopivaa lämmintä ilmastoa! Mikä muhun on tullu? Mähän oon aina rakastanu talvee.

Tällä viikolla oon harrastanu liikuntaa jokaisena päivänä. Öisin se jo alkaa tuntua; lonkissa jomottaa kun olen venytellyt ja tehnyt lonkanavausliikkeitä aika paljon. Ilmoittauduin myös Pirsyn Lymfajumppaan, koska haluan nähdä millaista se on, se alkaa huomenna. Ja kerroinko jo, että ilmoittauduin aiemmin myös Pirsyn Pilatekseen? Nää on siis niitä etäjuttuja. Pilates oli kiinnostavaa, mutta se oli teamsin sijasta zoomissa, joka tökki koko ajan! Hermo meinasi mennä. Jos se tökkii joka kerta samalla lailla, niin jatkan sitten mieluummin youtube-pilateksella ensi vuonna. Tämä on tämmöistä kokeilua ja hakemista nyt, että mikä laji on sopiva ja mikä määrä on hyvä. Ennen kuin alkuvuoden kurssit alkaa ja pääsen tositoimiin. Ja pitää jatkossa edes se yksi huilipäiväkin viikossa muistaa!

 

Miten outoja juttuja perukirjoista löytyykään

 

Sain vihdoin aikaiseksi soittaa kansallisarkistoon tilatakseni paapan isoäitin veljen perukirjan. Hän oli nimeltään Juho (sen uudisraivaaja-Susannan jälkeläinen) ja hän kuoli syöpään 81-vuotiaana, helmikuussa 1908, asuttuaan leskenä viisi vuotta talossa, joka oli myös hänen synnyinkotinsa. Vuonna 1903 kuoli hänen vaimonsa Justiina peräti 91-vuotiaana silkkaan vanhuuteen. Loppujen lopuksi soitto arkistoon oli turha, sillä löysin heti puhelun jälkeen molempien perukirjat netistä. Mikä onnenpotku! Ja miten kiinnostavaa!

Ennen perukirjat tehtiin perin huolellisesti ja pikkutarkasti nysväten. Tosin tässä vaiheessa (1900-luvun alussa) ihmisillä oli jo niin paljon tavaraa verrattuna sata vuotta aiemmin eläneisiin, että aivan joka ikistä tavaraa ei enää luetteloitu ja oli varaa merkitä sarakkeeseen jopa ”kaikenlaista” - mitä se sitten lieneekään. Nappeja ja neuloja? Matonkuteita? Kynä? Mittanauha? Ei voi tietää. No silti asiat yhä laskettiin ja luetteloitiin melkein millin tarkkuudella, nykyihmistä huvittavasti. Olisikin lähes painajainen lähteä luetteloimaan nykyihmisen kaikki tavarat ja laskea joka ikinen kappale ja määritellä jokaiselle nippelille vielä hinta! Vanhoissa perukirjoissa alkuun merkitään aina ’kulta’ (useimmilla on sormus tai sormukset, taskukelloja joillakin ja harvoin myös joitain muita koruja.) Sitten kerrotaan hopeaesineet, kupari ja rauta, huonekalut, vaatteet jne.

Justiinan ja Juhon talo on iso vanha pohjalaistalo keskellä kylää. Tontille on merkitty kartan mukaan kahdeksan rakennusta ja kaksi koppimaisen pientä rakennelmaa vielä lisäksi. Ainakin siellä täytyy olla asuintalo, aitta, talli ja navetta ja ehkä piikojen ja renkien asumus. Saunakin kuuluu asiaan ja mahdollisesti erilliset eläinsuojat lampaille, sialle, kanoille ja kukolle. Keräsin alle omituisimmat käsitteet kappalemäärineen ja arvoineen molempien perukirjoista. Lisäksi on suorastaan pakko mainita muutamia asioita ihan vain kappalemäärien takia.

Mitä perukirjoista voi päätellä? No ainakin sen, miten rikas vainaja oli. Jos talo on iso ja varakas, siellä on esim paljon huonekaluja (joka ei ole ollut mikään normi muuten). On usein myös yllättävän paljon vaatteita ja muita tekstiilejä. Saattaa olla useita kirjoja, kelloja, kahvipannua ja kannua, sokuriastiaa ja kermanekkaa. Jos juotiin teetä, löytyy myös teekannu. Tauluja mainitaan harvoin, eli ne olivat erikoisia ja harvinaisia esineitä. Tupakoijilla oli piippuja ja piippuhyllyjä. Kukkia tai kukkaruukkuja ei ole mainittu koskaan niissä perukirjoissa, joita olen päässyt lukemaan. Ei myöskään sanomalehtiä, hiuspinnejä, lattialuutaa, astianpesimiä ja muuta sellaista. Niitä ei ehkä katsottu aiheelliseksi mainita ja ne juuri saattavatkin olla sitä lähes arvotonta massaa, joka sisältyy kategoriaan ”kaikenlaista”. (Vaikka yllättävän iso arvo silläkin kategorialla on!)

1kpl Sohlot (=kangaspuut) 2mk

3kpl Nappoja (=vesikauhoja) 1mk

1kpl Kooli (=vati) 50p

6kpl Korveja (=saaveja) 90p

3kpl Ruumiinkantopyyhkeitä (=luultavasti ruumiin kantamiseen ja peittämiseen tarkoitettuja pyyhkeitä esim riihessä säilyttämisen ajalle ennen hautajaisia) 1mk

2kpl Palttoo (=takki) ja 2kpl Pälsyt (=sisäturkisliivit) yht 14mk

4kpl Koltinkuoria (=olkipatjanpusseja) 1mk

2kpl Lohnaa (=isoja laitarekiä) 12mk

2kpl Wälppää (=seuloja) 50p

6kpl Lupuja (=varstoja) 75p

1kpl Kulu (=kulkunen) 50p

4kg Ihraa (=eläinperäistä rasvaa) 75p

2kpl Kuurnaa (=kourumaisia isoja puuastioita) 1mk

2kpl Pökkätuolia (= jakkara, ehkä lypsyjakkara) 1mk

2kpl Kraakua (=padan kannatinrautoja takassa) 75p

Kaikenlaista (sitä ja tätä) 25mk

1kpl Wippu (= en osaa sanoa…? Petivaatteisiin liittyvää kuitenkin.) 1mk

2kpl Aarroja (=auroja) 1mk

3kpl Kakulat (=aisoja) 1mk 50p

1kpl Palla-tuoli (=jakkara) 20p

1kpl Leivuun (=puinen taikina-astia) 50p

Sitten muutamia eläimiä samoista perukirjoista:

1kpl Hevonen, musta 125mk

1kpl Hevonen, ruuni 100mk

10kpl Lehmää 600mk

1kpl Härkä 75mk

10kpl Lammasta 50mk

1kpl Vasikka 2mk 25p

1kpl Sika 50mk

2kpl Kanaa ja 1kpl Kukko 90p

Muuta kiintoisaa mainittavaa:

5/48 manttaalin Perintötalo 6000mk

Puhdasta rahaa 200mk

Kultaa; 2kpl Sormuksia 10mk

Hopeata; 5kpl Teelusikkaa 5mk

2kpl Lasituoppia 1mk

3,5Tusinaa Talterikkia (=lautasia) 4mk

11kpl Hameita 11mk

20kpl Huivia 10mk

30kpl Paitaa 7mk 50p

3Paria Kenkiä 5mk

3Tusinaa Pyyhkeitä 6mk

51kpl Lakanoita 12mk 50p

2kpl Ryijyä 2mk 50p

13kpl Tyynyä 13mk

2kpl Kelloja 12mk

30kpl Lattiamattoja 6mk

4kpl Sohvia 17mk

28kpl Tuolia 21mk

50hl Perunoita 150mk

70kg Eläimen lihaa 28mk

1kpl Silmälasit 25p

Siinäpä ne tärkeimmät. Osa näistä mainituista voi olla vaikka kuinka vanhoja esineitä, vaikkapa sieltä 1740-luvulta, jolloin Juhon isoisän isoisä perusti tilan, ja ainakin osa esineistä on Juhon vanhemmilta ja isovanhemmilta, jotka on syntyneet 1700-luvulla. Itseä kiinnostais ihan kauheasti, että miten vanhoja ja minkälaisia noi ryijyt mahtoi olla! Ja missä ne on nyt… (täytyy ehkä ruveta kyselemään sukulaisilta). Kiinnostaisi myös, että onko toinen noista kuurnista se, jonka olen nähnyt ja jossa oli vuosiluku 1782! Ja katsokaa mikä määrä hameita! Ja huiveja! Yleensä niitä on paljon vähemmän. Olen selkeesti isäni sukuun tullut! Että ei tarvii enää ihmetellä miks mua kiinnostaa tekstiilit ja miksi mulla on kaikkea niin paljon. Ne on selkeesti ne geenit! Kolme tusinaa pyyhkeitä - sehän tekee 36kpl! 51kpl lakanoita!! Enemmän kuin meillä. 30kpl lattiamattoja - joku on kovasti kutonut mattoja siis… mutta hetkinen; sehän tarkoittaa järjetöntä määrää ikivanhoja vaatteita, jotka on leikattu matonkuteiksi! Mä niin kärsin ajatuksesta. Voisipa taas liikuskella aikakoneella ja katsoa tarkemmin tätäkin taloutta. Voi kunpa voisikin!

Onnellinen kansa

 

Suomi se on onnellinen kansa monella mittarilla, mutta mä oon ihmeissäni siitä, että miks täällä närkästytään ajatuksesta ja heittäydytään takajaloilleen että ’eipäs olla.’

Vai ajatellaanko me, että se ’onnellisuus’ on joku ultimaattinen flow-tila? Sellainen johon ei pääse kuin kerran elämässään, jos silloinkaan. Sit mä ajattelen siitä kyllä täysin eri tavalla. 

Mun mielestä mä oon onnellinen just tälläkin hetkellä. Vaikka hiukan harmistunut, että meillä on vuoron perään jotain isoa sairautta, eikä vuosiin ole ollut oikein sellasta normaalia eloa. Perheessä on ollu burn outia, syöpää, toista syöpää, anemiaa, kolmatta syöpää ja nyt selän välilevy. Mutta edelleen ajattelen, että kunhan tästä pyristellään eteenpäin, niin sitten on paremmin kuin aikoihin!

Nää keramiikkatalot on ostettu Saksasta, Tukholmasta ja Virosta. Ne ja niiden vieressä palava tuoksukynttilä tuo hyvää mieltä, kun köllötetään illat sängyssä telkkua katsellen tai kirjaa lukien. Pienessä on ilot, mutta niin se menee. Jos vaatii liikoja, ei koskaan koe mitään hyvää. Esimerkiksi yks valtavan ihana hetki oli eilen tuntea tuuli hiuksissa! Hiukset tuntuu hyvin pehmeiltä ja kiharaisilta, mutta näyttää suorilta ja vielä ihan beibeiltä. Ehkä noin 6mm pitkiltä. Ja siitä se lähtee. Mutta pian mä jo juoksen alvariinsa kampaajalla.

Visuaalisuus vs musiikki

 

Musta tuntuu, että mulle on aina ollu tärkeetä se, miltä joku esine tai asia näyttää. Huonekalu, vaate, lelu, kirja… astia, koriste-esine, tekstiili… ja kiinnyn esineisiin aivan valtavan vahvalla otteella! Etenkin sellaisiin, joilla on ikää monta sukupolvea. Mitä vanhempi, sen parempi - no melkein.

Oon miettiny sitä, kun ihmisille yleensä musiikki on aivan valtavan tärkeä asia ja mulle se ei ole. Että sen sijaan mulle on tärkeetä visuaalisuus. En tarkoita sitä, että kuljen todella tyylikkäänä leidinä (hah hah, ennemmin jonain ihmeen kassialmana) vaan sitä, että tykkään että mun ympärillä pitää olla kauniita ja merkityksellisiä asioita. Ja miksi se äänimaailma ei ole mulle niin isossa roolissa? Luulen, että esimerkiksi sen takia, kun korvissa on koko ajan aika kovaääninen tinnitus. Ja että mun on hankala kuulla tarkasti. Jos joku esim sanoo odottamatta jotain, en yleensä saa selvää mitä sanotaan, vaan joudun kyselemään, että ai mitä? Tai kun joku tuntematon soittaa, niin en koskaan kuule ensimmäisellä kerralla hänen nimeään tai mistä hän soittaa. Tai jos ihminen puhuu hiukan eri suuntaan, on tosi vaikea saada selvää. Tai mutisee tai puhuu hiljaa tai muuten epäselvästi. Hermostun ja turhaudun siitä ihan valtavasti heti. Ja sanomattakin on selvää, että väärin kuultuja biisejä on mun varastossa myös! Englanninkielisiä biisejä mun on edes ihan turha arvailla, koska en kuule kuitenkaan niissä mitään muuta kuin ihme siansaksaa tai lampaanlatinaa.

Toki mäkin olen lataillu Spotifyhyn kivoja biisejä. Mutta sitten unohdan kuunnella niitä. Mutta vaikka kuuntelisin, ne ei tuo mulle mitään kovin erityistä intoa tai lohtua. Ne voi tuoda kivoja muistoja ja fiiliksiä, mutta se on hyvin ohimenevä tunne. Sen sijaan kauniit jutut tuo mulle piristystä ihan merkittävissä määrin. Mä luulen, että tässä on joku merkittävä ero ihmisten välillä. Mun vanhemmillekaan musiikki ei ollu kovin iso juttu, mutta visuaaliset jutut kylläkin aika paljon. Tätä sietäisi jonkun tutkia. Että onko visuaalispainotteisia ihmisiä ja sit äänimaailmaan kallellaan olevia toisia ihmisiä. Ja sitten on jotain sekasikiöitä, joille molemmat on tärkeitä, heitä ei tarvii tutkia.

Olispa kiva olla tutkija. Mä en ikinä osais päättää mitä tutkisin. Mua kiinnostaa niiin monet asiat! Sukututkimus tietysti pääasiassa, mutta myös muu. Niin ku vaikka käyttäytyminen. Että miten joku käyttäytyy ihan kusipäisesti yllättäen, taikka miten joku on aina ihan fiksu. Ja että miks samassa perheessä kasvaa täysin erilaisia ihmisiä? Sitä mä en oikein ole ikinä tajunnut. Ja oikeestaan olis kiva tutkia, että millä tavoin ihmiset ajattelee eri lailla. Että onko jonkun logiikka ja päättely ja ajatusten herääminen täysin eri polkuja ja reittejä kulkevaa kuin jonkin toisen? Siis varmasti on, mutta haluisin tietää siitä kaiken! Ihmiset on niin hämäriä, mutta niin on eläimetkin ei sen puoleen. Turha tässä on vain omaa nilkkaa sahata ja väittää, että eläimet on jotenkin pyhiä. Paskat, ne on aivan samanlaisia kaistapäitä kuin ihmisetkin, mutta niille ei oo vaan annettu samanlaisia aseita ja vallankäytön välineitä kuin ihmisille. No nyt tää meni ihan sivuraiteelle, vaan haitanneeko tuo. Ja sitten voin kuroo tän umpeen miettimällä, että onkohan eläimissäkin sellasia tyyppejä, joille musiikki tai äänimaailma on tärkeempi kuin muu ja toisaalta niitä, joille visuaalisuus on tärkeempää? Ei lajeina vaan yksilöinä siis. Hmmm.

Lukkari esiin

 

Kävin vesijumpassa ekaa kertaa viime huhtikuun jälkeen! Ihan mahtava tunne, suorastaan epätodellinen. Tätä aion jatkaa kerran viikossa tästä eteenpäin. Tulin myös ilmoittautuneeksi parille muullekin Pirsyn etäliikuntakurssille; Facia Method ja Pilates! Nyt on sit joka päivälle välillä ma-to jotain etäjumppaakin. Ihan huikeen innostavaa! Ja jotta mentäis kunnolla sinne syvään päätyyn, niin googlasin tietty kaikenlaisia sisäliikuntalajeja ja sit katoin niitä youtubesta ja totesin, että oikeestaan kaikki niistä oli kiinnostavia; core, bodycombat, pallojumppa, circuit, zumba, HIIT, cardio… tietysti sen lisäksi siis, mitkä mua jo valmiiksi kiinnostaa eli vesijumppa, kuntosali, taiji, qigong, shindo, feldenkrais, sekä sellaiset joogat kuin restoratiivinen, yin ja hot.

Musta tuntuu, että kunhan joulusta päästään eteenpäin, niin mä hahmottelen kaikki ne kiinnostavat liikuntajutut, joita oikeesti voisin tehdä säännöllisesti, lukujärjestykseen ja koetan tehdä youtuben avulla niitä, joita ei Pirsyn etäjumpassa ole saatavilla, vaikka aiemmin epäilinkin, että siitä ei tule mitään jos hommat jää vaan oman pään ja youtuben välisiksi sopimuksiksi. Mä kokeilen kuitenkin! Se lukujärjestys auttaa varmasti tähän asiaan.

Tää voi kuulostaa sekavalta ja mielipuoliselta, mutta ADD-tyyppinen pää toimii näin. Ensin innostutaan valtavasti (niin ettei elämässä ole suunnilleen mitään muuta) ja sitten kaikki lopahtaa yhtä nopsaa kuin tulikin. Melkein kaikki mun harrastukset käy läpi tämän mankelin ja vain ani harva jää pysyvästi mun elämään. Sukututkimus on yks niitä, jotka on liimautuneet sieluun pysyvästi. Mutta mä nyt ajattelen jotenkin niin, että vaikka mun into lässähtäis, niin se ei tapahdu ihan heti ja siihen mennessä kunto on kohonnu jo reippaasti, eikä mun kiinnostus missään tapaukses näihin kaikkiin hupene saman tien, jos ollenkaan.