Kun mieli poukkoilee

 

Mieli poukkoilee kuin vietävä. Aluksi sen joulukuisen verikokeen jälkeen mulla oli sellanen rauhallinen olo, että kaikki hyvin. Sit alkoi kuitenkin olla paniikki, että nyt ei tosiaankaan kaikki ole hyvin. Asettelin mielessäni kehooni erilaisia syöpiä; voisiko se olla uusiutunut vatsassa, maksassa, haimassa, suolistossa, ruokatorvessa, keuhkoissa, imusolmukkeissa, luustossa, aivoissa… ja ties missä. Jokainen niistä tuntui ihan mahdolliselta! Sitten tuli turtumus. En jaksa kuin olla alistuneena, että tulee mitä tulee. Yritän vain ehtiä tehdä mahdollisimman paljon kaikkea mahdollisimman pian, jos edessä on taas syöpähoidot. (Ja siis tämä pätee koko ajan tulevina kuukausina ja vuosina, koska syöpähoidot voi olla koska vain taas edessä!) Eli vaikka tällä hetkellä kaikki olisikin hyvin, huoli ei poistu kokonaan.

Tämä mielen poukkoilu tapahtuu joka kohtaan sinkoillen melkein joka päivä. Yhä vähemmän on niitä hetkiä, kun ajattelen, että ei hätää ja yhä enemmän suunnittelen kaiken sen varalle, että kohta taas mennään. Mies kysyi eilen varaako hän meille hotellihuoneen helmikuulle, mutta minä sanoin, että ei kannata vielä, kun en tiedä yhtään tulevasta kuukaudesta! En tiedä olenko juuri silloin leikkauspöydällä, sytoissa, sädehoidossa, saattohoidossa… tai terve. Katsotaan vasta ensi perjantaina, kun mun syöpäkontrolli on ohi ja lääkäri sanoo jotain. Pahimmillaan siinä on pieni aikaikkuna tehdä jotain, mutta voi leikkaus joskus tulla hyvinkin nopeella aikajanalla. Melko kylmä fiilis kuitenkin myös tänään.