Yksiselitteisiä tuloksia ei sit tullu. Eli se mitä lokakuussa sanottiin, että puhtaat paperit tuli, niin se jäi lokakuuhun. Mutta ei nyt ollu myöskään mitään akuuttia, eli ei esim sanottu, että leikkaus on nyt edessä.
Syöpäantigeenilukema on noussut entisestään, ollen nyt 80. Se on vähän huono juttu. Mutta lääkäri haluaa nähdä verikokeen trendin (jeesus siunaa tätä nykykieltä) eli meen verikokeisiin taas uudelleen huhtikuussa ja sit katotaan onko se edelleen nousussa. Jos lukema on noussut ja jos on muuta huolettavaa, niin sit otetaan uudet TT-kuvat.
Tämän lisäksi suolen pinnalla oleva kasvain on pienentynyt 50%. Olin että häh miten niin ’suolen pinnalla’ ?? (ja hetken jo luulinkin että lääkäri lukee väärän ihmisen tietoja) että eihän semmosesta ollu lokakuussa mitään puhetta! Mutta joku semmoinen pallukka siellä nyt vaan on ja radiologi kommentoi sitä ikään kuin takautuvasti, että se näkyy selvästi myös lokakuun kuvassa, mutta on pienentynyt siitä. Höh.
Ja sitten vielä on yksi suurentunut imusolmuke, joka on kuitenkin vielä normaalin rajoissa, eli 0,5cm. Sitä seurataan. Kieltämättä tulee mieleen, että vuosi sitten oli myös yksi suurentunut imusolmuke (1cm kokoinen) jonka leikkauksen yhteydessä poistettiin yhteensä 20 muuta imusolmuketta, joista viidessä oli syöpää, siis vaikka vain yksi oli suurentunu. On vähä semmonen ’veitten terällä’ -olo.
Sen verran vielä tuosta imusolmukkeesta, että se on jossain sydämen lähellä. Käsitin, että ei ihan simppelissä paikassa. Että pitää nyt vaan toivoo, että se imusolmuke rauhottuu, eikä niistä missään ole yhtään syöpäsolua. Ikinä!
Olin rauhallinen aina lääkärin odotushuoneeseen saakka, jossa sit vähä romahdin. Romahdin myös lääkärin vastaanotolla. Sitä aina aattelee, että voi paska, miks mun pitää käydä tällasta läpi…! Että vähempiki jo riittäis. Että hitto, mä en haluis yhtää enää mennä peloissani lääkärin luo! En yhtää. Mut tästä tilanteesta ei pääse ulos, ei vaan pääse.
Mä juttelin siel odotushuonees yhden mummon kanssa, jolla myös oli munasarjasyöpä. Hänenkin syöpä oli uusiutunut. Mutta se mikä oli yllättävää, niin se uusiutui hänellä 11 vuoden päästä. Ja mulle kun on koko ajan annettu ymmärtää, että semmonen 5-10 vuoden aikajana on se varoaika ja sit voi viimestään julistautua terveeks huojentunein mielin. Niin kyllä tää nyt vähä kuulkaa tuntuu siltä, että ei tästä pääse turvaan ikinä. Siel se vaanii mun sohvan takana koko ajan.
Että akuuttia paniikkia ei ole, mutta ei myöskään ihan turvallista oloa. Vaikka senhän mä jo oikeestaan oon tienny pitempään. Tavallaan oon helpottunu, tavallaan vielä enemmän huolissani. Huoli vaan jakautuu nykyhetken sijaan aina tuleviin syöpäkontrolleihin, aina kolmen kuukauden välein. Elämää kolmen kuukauden jaksoissa.
2 kommenttia:
Kyllähän tuollaiset uutiset tekevät mielen levottomaksi. Monenlaista asiaa samalla käynnillä. Jäin miettimäään sitä, että miten niin radiologi kommentoi takautuvasti? Miksei siitä kerrottu aiemmin? Jotenkin olen silti helpottunein mielin siitä, ettei uutta hoitorumbaa tarvitse aloittaa. En tiedä, mitä itse ajattelet. Toivon, että elämä antaa sinulle paljon ihania hetkiä ja antaa toiveidesi toteutua. Kohti kevätaurinkoa mennään.
Niin, vähän ristiriitaiset fiilikset kyllä. Mutta toki olen hyvin onnellinen siitä, ettei mitään akuuttia pahaa ollut listalla! Henkisesti olin valmistautunut leikkaukseen ja sytoihin tai sädetykseen.
Jep, samaa mäkin jäin miettimään. Ja samalla päähän tuli lisäkysymyksiä, että miten suurella prosentilla radiologin lausuntoihin voi edes luottaa? Kun tähän saakka luotto on ollut 100%. Että mitä jos jotain jääkin huomaamatta, on kiire tai stressi…? Nythän niin taisi lokakuussa juuri käydä. 😳
Kohti kevätaurinkoa tosiaan! Ja yhden monivuotisen haaveen menin toteuttamaan suoraa lääkäriltä päästyäni. 😉 Siitä lisää tuonnempana.
Lähetä kommentti