Nyt kun mun ekasta syöpädiagnoosista on kulunut reilut 2,5 vuotta ja toisesta noin vuosi ja odotan taas lisätutkimuksia sen takia, että tutkitaan miksi syöpäantigeeni on taas (joulukuussa) noussut, niin voin vaan sanoa, että tämä on pysyvä aihe mun elämässä. Tämä pelko ei häviä varmaan koskaan. Tää tietysti tuntuu ihan erilaiselta kun sillon terveenä joskus vähän huvittuneena saatto tokasta, että ’onkohan mulla joku syöpä’ jos sattui johonkin. Tämä tuntuu sellaselta, kuin joku painajaisten musta hahmo olis koko ajan mun olan takana. Aamusta iltaan joka ikinen päivä. Joinakin kivoina hetkinä se ei ole aktiivisesti mielessä, mutta monesti se on niissäkin sellasessa muodossa, että saankohan tehdä/kokea tätä asiaa vielä pitkään, vai onko tämä viimeinen kerta?
Pelkoonkin jotenkin turtuu kuitenkin. Enää en ole sellaisessa tilassa kuin ekan diagnoosin aikana, kun tuntui, että koko elämä romahti ja mitään toivoa ei ole. Nyt teen kaikenlaisia asioita kiivaalla tahdilla juuri siksi että tulevaisuus on niin epävarma. Jos mulle nyt tulee ens viikolla uusi diagnoosi, niin se olis jäätävää ja hirveää, mutta siinä ei enää romahda niin paljon, sillä täyttä terveyttä ja elämänvoimaa siinä mielessä kuin terveenä, ei enää ole. Ei samalla tavalla ole mitä romahtaa!
Mä huomaan, että vaikka luulin jo sytojen jälkeen olevani aika hyvässä henkisessä nosteessa, niin takapakki ja itku tulee ihan pienistä asioista. Joku vastoinkäyminen saa tosi helposti itkemään. Jopa sellainen tilanne, joka kävi mulle tänään työkkärissä, kun virkailija puhui kevään ja ens syksyn työvoimakoulutustarjonnasta sai mut itkemään, kun mieleen tuli, että enhän mä tiedä oonko elossa edes silloin… Olo on vähän kuin syksyn kuivuneella lehdellä, joka rapisee palasiksi pienenkin tuulenvireen takia.
Tiedän, että on paljon ihmisiä, jotka on vakavammassa tilanteessa terveytensä kanssa kuin minä, mutta mun kokemusmaailma on kuitenkin nyt tämä. Jokaisella se on omansa ja mä voin puhua vaan omasta puolestani. Pelko on läsnä elämässä ja kaikkeen suunnitteluun liittyy ajatus, paitsi jos…
Pahin ja julmin lyttäys, johon nyt voi törmätä, (ja olen törmännyt) on että sanotaan ’on tässä muillakin syöpää’ tai että ’on tässä muutakin ajateltavaa’. Jos mä olisin vielä nuori, niin ryhtyisin ehkä lukemaan psykologiaa (ehkä sen teenkin vielä!), koska en voi käsittää ihmisten käytöstä monessakaan tilanteessa! Ihmisen aivoitus on kyllä hyvin monimutkainen asia, jota on todella vaikea ymmärtää.
Mä oon saanu kannustusta hakea terapiaan, joten se on seuraava asia, jota alan selvitellä. Voi toki olla, ettei sinne pääse, kun niin paljo leikataan nykyään, mutta selvittelen asiaa. Ja kerron niistäkin kiemuroista täällä, se on selvää. Mulle ei ole mikään ongelma kertoa blogissa näistä asioista, sillä ajattelen, että jos vain yksikin ihminen kokee saavansa apua mun teksteistä tai pääsevänsä jollain tapaa eteenpäin omassa elämässään niiden takia, niin se on enemmän kuin hienoa! Mitä hävittävää mulla on? Elämä, ja sitä ei multa voi viedä kuin sairaus, ei jonkun toisen mielipide tai ajatus. Vaikee kuvitella, että joku ois tossa vieressä osoittamassa sormellaan, että he hee sulla on ihan paskaa, onpa mahtavaa! No kyynisenä ihmisenä tiedän että sellasiakin on olemassa, mutta tulkoon vittu mun eteen riekkumaan, niin annan turpiin.
Tällä viikolla meen uusiin verikokeisiin, jotta nähdään mihin se ennen joulua otettu veriarvo on suunnannut kulkuaan ja ens viikolla meen TT-kuvaan, jotta nähdään onko syöpää jossain. Ens viikolla on myös syöpälääkärin vastaanotto, jotta saan kuulla mikä on tilanne. Täytyy sanoa, että on vähän hermostunut olo ja kylmäävä fiilis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti