Mun isä oli innokas lintujen ruokkija. Osti tutulta maanviljelijältä kaurasäkkejä ja piti kylän fasaaniparven elossa läpi talven monen kymmenen vuoden ajan. Vei mettäänki jäniksille ruokaa. Suunnitteli pihaan monia pikkulintujen ruokintapaikkoja, joissa oli pähkinöitä ja läskiä ja muuta semmosta. Hymähtelin sille touhulle vähä. Ei vois mikää vähempää kiinnostaa ku pikkulinnut ja niitten ruoka! Fasaanit nyt oli ihan jees, kun niitä saatto olla jopa 40 yhtä aikaa pihassa kiekumassa. Paitti että hyi hitto kun niillä on ruma ääni!
Sittemmin ihmettelin keski-ikäistyviä kavereita, jotka opetteli lintujen ääniä ja yritti tunnistaa jotain yhdentekeviä tirppoja. Kattelin sitä touhua vähä niinku että et oo tosissas… Tunnistin lintumaailmasta ehkä pari kolme. Sen fasaanin, sit sen ”vauvalinnun”, joita näki aina Viron matkalla ja sit joutsenen. Harakkaa ja varista piti aina miettiä monta sekunttia, että kumpi olikaa kumpi. Kun nehän on ihan epäloogisia! Harakka H=niinku harmaa ja Varis V=niinku valkonen onki väärin päin! Kuka ne on oikeen nimenny?! No okei, punatulkku ja talitintti. Joskus kuovi ja kurki. Tota viimestä piti miettiä ikuisuus, että mikäs se ny taas olikaa.
Ja mitä kaikkia näitä ny on. Yhtä harmaata massaa, kaiken maailman piipittäjiä. Ja sitten tuli se yks pikkulintu tuomaan isän kuolinviestiä. Koputti ikkunaan ja toiseenkin. Tuijotti ja niiaili. Ja sit meni kymmenen minuuttia ku sisko soitti, että sairaalasta oli soitettu. Sillon mä ajattelin, että ohhoh, onko siinä sittenkin perää, kun aina sanotaan, että linnut tuo kuolinviestejä. Pakko uskoo, kerta tää toi!
Ja mitä tapahtuu nyt? Mää ripustelen linnuille siemenpallukoita kotiin ja mökille ja odotan jännityksellä, että tuleeko herra närhi, jonka opin tuntemaan viime talvena ja tuleeko herra tikka, joka on mun henkilökohtanen kaveri! Siis oikeesti? Odotan pinkeenä jännityksestä, että kelpaako ruoka! Kuka on pihan kunkku ja että ei kai ne vaan pelkää mua, kun toljotan metrin pääs ikkunalla? Että onpa jännittävää, että tuleeko paikalle ensi orava vai närhi? Tähän on tosiaan tultu, eipä olis kyllä uskonu.
Minä se olen marssinu ulos ku voitonpäivän paraatista revästynä, just sillon ku huvittaa, olkoon vaikka susilauma puuvajan ja mun välissä. Murahtanu vaan, että hittoon siitä ny! Ja ny mää nyherrän täälä sisällä ja pelkään, että joku pikku tirppa säikähtää jos mää teen äkkinäisen liikkeen sisällä! Eipä olis jumankauta kyllä ikinä voinu uskoo.
4 kommenttia:
:-D Olipa hauska postaus! Mutta samoja oireita on täälläkin. On alkanut luonto kiinnostaa, lintutuntemus on lisääntynyt, kotona pitää olla aina tuoreita kukkia. Ja eilen! Ikkunan taakse tuli yks pikkulintu tökkimään nokallaan ikkunanpieliä (löysi kai hämähäkkivainajia), ja mun ensimmäinen ajatus oli, että on raukka nälissään, pitäiskö ruveta syöttämään lintuja. Mutta onneksi järkiinnyin, kun naapurit tmsv. eivät olisi välttämättä innoissaan, jos mulla roikkuisi lintulauta tuossa yhdeksännen kerroksen ikkunanpielessä.
Lintutuntemuksestani vielä sen verran, että se on ollut joskus niinkin heikoissa kantimissa, että kun näin kerran harakan, luulin sen olevan jonkun karannut häkkilintu, kun se oli mielestäni niin komea. :-D
Satu; Voi kiitos! 😃
Jees, luonto kiinnostaa, puutarhanhoito kiinnostaa! Ja tosiaan, on ihana ostaa kukkia maljakkoon!
Joo, ehkä naapurit ei tykkäis tossa tapauksessa.
Ihanaa, että joku muukin on (ollu) kuutamolla lintutuntemuksen kanssa! 😄
Tuo harakkavarisnimeämisasia on mennyt kyllä joltain pieleen ja pahasti :D
Jenni; Nii-i, eikö ookki?? 😳😝 Se pitäis olla toisippäin!
Lähetä kommentti