Isä sanoi aina, että pitää nousta varhain, kun aamut on niin hienoja (etenkin kesällä)! Isä olikin aamuihminen. Minä olen aivan selkeästi ollut koko elämäni iltaihminen. Vasta kuuden jälkeen illalla alan piristyä ja olipa joskus aika, kun luovuus kukoisti vasta myöhään illalla ja tunsin vasta oikein herääväni.
Kun olin edellisessä työpaikassa, jouduin heräämään puoli viiden maissa ja vihasin sitä suurimman osan vuodesta! Paitsi kesällä, kun istuin portailla ennen kuutta aamukahvilla ja kuuntelin lintujen sirkutusta ja katselin oravien heräämistä. Tein aamukierroksen puutarhassa ja tervehdin jokaista kasvia, melkein ainakin. Ajoin bussilla kaupungin läpi silloin, kun vasta osa ihmisistä oli liikkeellä ja kaikki oli niin rauhallista. Olihan se silloin hienoa.
Ja aina kun laahustan mökillä ulkohuusiin viideltä kesäaamuna, siristän silmiä ja vilkaisen järvelle, ajattelen, että NYT on se hetki mistä isä aina puhui, nyt pitää istua järven rannassa, kulkea luonnossa, valokuvata, vaikka vaan istua ja kirjoittaa ja vain olla ja nauttia. Olla yhtä luonnon kanssa! Sitten raahaudun ulkohuusista takaisin peiton alle, kun väsyttää enemmän kuin karhua talviunilla ja kuorsaan kymmeneen. Se niistä aamuista sitten.
Siksi päätin siedättää itseni kesäaaamuille! Se alkaa nyt jo keväällä. Ponkaisen ylös, kun mieheni herätyskello soi ensimmäisen kerran ja saan itselleni vaikka kuinka paljon aikaa ennen työpäivien alkua! Kun siitä tulee helppoa, alan herätä vielä aikaisemmin, kunnes kesällä kenties herään viideltä ihan omasta tahdosta ja voin tervehtiä puutarhaa kukonlaulun aikaan.
Yks heikko lenkki tässä saattaa olla; olen edelleen myös se iltaihminen, joten missä välissä nukun? En vain pysty nukkumaan valoisalla aikaa kovin aikaisin. Tai ootas, ehkä mun pitää vihdoin hankkia se unimaski! Voiskohan ratkaisu olla noin helppo?
6 kommenttia:
Aamut on parhautta!
Jenni; Niin, eikö olekin!! Sellaisia monella tavalla ihania, rauhallisia, jotenkin keveitä ja hiljaisia, kaikki on vielä taianomaisena edessä. Aamut on vähän kuin toukokuu; kesä on vielä edessä! 😃
Mä olen myös – ajatuksen tasolla – aamuihminen, ja ennen olin ihan oikeastikin, mutta nyt en millään viitsisi nousta kovin aikaisin ylös. Jotain kummaa on siis tapahtunut! Eivätkös ihmiset yleensä vanhetessaan rupea nousemaan aikaisemmin? Mulle on käynyt päinvastoin! Mutta tänään sain itseni ensimmäistä kertaa ikinä Intiassa ollessani itseni aamulenkille jo seitsemän jälkeen! Sekin johtui ihan siitä, että anopin painekeitin alkoi vislata seiskalta (voihan vee :-D), enkä saanut enää nukuttua, joten ajattelin, että jos se aikainen lintu kerrankin...
Satu; Aamut on niin ihania, että en ihmettele yhtään aamuihmisiä! Ja kaippa sekin jossain geeneissä on. 😄
Joo, käsittääkseni ihmiset alkaa vanhemmiten nousta vapaaehtoisesti kuudelta-viideltä-neljältä… ainakin kaikki tuntemani vanhukset. Mutta hei, me ei olla saavutettu viä niitä lukemia! 😉
Voi, mulla on niin ikävä sun blogitekstejä! 😍
Onhan aamussa tunnelmaa. Nautin siitä lähinnä silloin, kun kävelen yövuoron päätteeksi kotia kohti. Iltapainotteinen ihminen kun olen. Onneksi illassa ja yössä on omanlaistaan tunnelmaa. Tajusin tässä ja nyt, kuinka paljon kaipaankaan kesäyön tunnelmaa: hiljaista luontoa ja pulahtamista tyyneen järveen 😊
Mannaryyni; On kyllä, aivan ihanan herkkää tunnelmaa! Illoissa ja öissä on sitävastoin vahva tunnelma. Voi kesäyöt!! Miten rakastankaan niitä. ❤️
Lähetä kommentti