Eilen tajusin, kun puhuin syöpää sairastavan ystävän kanssa, että tästä loppuvuodesta tuleekin varsin erilainen kuin mistään koskaan aiemmin 52:n ikävuoteni aikana. Se pistää jopa introvertin kiristelemään hampaita. Enkä nyt tarkoita sitä, että ’olen sairas’, vaan sitä, että jos se esim kuuden kerran sytostaattihoitokuuri aloitetaan leikkauksesta toipumisen jälkeen, niin konkreettisesti se tarkoittaa vähintään puolen vuoden eristystä. En voi mennä minnekään, jossa on vähänkin ihmisiä, eli ei ruokakauppaa, ei postia, ei junaa, bussia, kahvilaa, kyläreissua. Ei myöskään ketään meille. Se tarkoittaa, että puolustuskyky menee nollille ja voin saada pienestäkin syysflunssasta kohtalokkaan päätepisteen tälle kaikelle. Helvetin helvetti!
En osannut varautua siihen mitenkään. No, ehkä elämän mittakaavassa puoli vuotta - tai vähän enemmän - kuluu melko nopsasti. Ja kotona puuhailu on kivaa! Mutta entä jos on huonovointinen ja äreä ja kipeä, eikä jaksa mitään. Sitten en tiedä. Ehdin jo vähän suunnitella, mitä kaikkea kevyttä ja pientä voisin tehdä kotona; lukea kaikki kirjat, kaikki ne kymmenet hyllymetrit, jotka odottaa vakaasti ja mihinkään karkaamatta. Voin myös katsoa elokuvia; äkkilaskemalla edessäni olevalla hyllyllä on ainakin 60 elokuvaa, jotka olen nähnyt vain kerran, tai en ollenkaan ja Netflix tursuaa lisää. Voin kirjoittaa; ehkä muutakin kuin tätä blogia, kenties jopa niitä sukukronikoita. Voin ryhtyä taas piirtämään, sillä välineitä on kyllä! Voisin tosiaan opetella uudelleen senkin taidon, jota rakastin lapsena yli kaiken. Ja voisin tehdä käsitöitä. En edes yritä luetella mihin kaikkiin tekniikoihin minulla on mahdollisuus ja valmiudet. Jos vain jaksan, niin aika loppuu kyllä kesken. Ilmoitankin ehkä kaikille, että nähdään viiden vuoden kuluttua, minä vähän piirtelen täällä…
6 kommenttia:
Uskon,että sinä keksit puuhaa jaksamisesi rajoissa ja onneksi on yhteydenpitovaihtoehtoja📞💻
Anonyymi; Joo, siitä ei kyllä taida olla pulaa, ettei keksis mitä tekis. Sit jos voimat on vähissä ja olo huono, niin varmaan jaksaa ees silmäillä telkkua, jos ei muuta. Tai sitten ei. Ja eihän sekään ikuisesti kestä peijakas vieköön!
Meinasin kirjoittaa että onneksi sinulla on lähipiirissä vertaistukea mutta jotenkin se kuulostaa väärältä.
Sinusta saa sellaisen kuvan ettet tylsisty millään. Mutta on puoli vuotta kyllä pitkä aika jos on pakon edessä eristettynä.
Jenni; Joo, mulla on vertaistukea kyllä aika montakin lähellä. Osalla hoidot takana, osalla kesken.
No aika harvoin kyllä tylsistyn. 😄 Mulla oli jo lapsena aika kattava mielikuvitus ja viihdyn ihan itsekseni jopa tekemättä mitään. Käyn pitkiä keskusteluja pääni sisällä tai pistän asioita paremmalle tolalle tai suunnittelen juttuja tai sepitän tarinoita.
Olen itse kokenut tuon saman, eli puolen vuoden sytokuurin. Lähestyin asiaa toisin: ajattelin, että kuolen jos en näe ystäviä tai käy missään. Jokaisen hoitojakson eka. Viikon toki onkin niin kipeä, ettei jaksa mitään mutta aina väleissä on aikaa toipua. Jokainen toki elää asiat niinkuin parhaaksi itse katsoo. Voimia kaikkeen, päivä vaan, ja hetki kerrallansa. ❤️
Joutilas; Huh! Tuokin taitaa olla kovin yksilöllistä, miten kroppa siihen sytoon suhtautuu. Ja jokaisellahan on käsittääkseni ihan se oma cocktail.
Tiukimmin vissiin suhtauduttiinkin koronan pahimpina aikoina. Nyt saan kyllä tavata ihmisiä, mutta en mielellään hengata joukoissa, joissa saattaa olla kipeitä.
Kiitos! Ihana kun tulit kommentoimaan! ❤️
Lähetä kommentti