Eräs hotelli ja eräs taidemuseo

 

Eilen tajusin, että hotelliin kuin hotelliin voi vaan tepastella sisälle ja tutkia luupilla vähän nurkkia, eli ’nuunata’ niin kuin me pohjalaiset sanotaan. Voi siis mennä, vaikkei asuisikaan kyseisessä hotellissa. Katsoa miltä näyttää, havainnoida asiakaspalvelun tasoa ja kenties vielä istahtaa hotellin kahvilaan tai ravintolaan ja jyrsiä jotakin kannikkaa ihan vaan kokeeksi. Miltään nettisivulta ei saa lähimainkaan niin todellista kuvaa, kuin singahtamalla paikan päälle, niin kuin salainen hotelliarvostelija konsanaan. Respalle voi tietysti mainostaa, että tulin tänne vähän kurkkaamaan, että minkäslainen hotelli se tämä on, että jos vaikka ensi kerralla asettuisin tänne… niin johan on ihme, jos ei saa parasta palvelua, jota henkilökunta osaa! Tai sitten voi tietysti röyhkeästi vain leijua sisälle ja asettua designtuoliin, ihan kuin olisi syntynyt niille sijoilleen. Sillä tavalla me eilen aloitimme päivämme ja ensimmäiseksi kohteeksi valikoitui hotelli Vaakuna Helsingin Sokoksen yläkerrassa.

Ja sitten tietysti kävi niin, että ihan närkästyin, että miksi en ole aikaisemmin tiennyt, että täällä on näin tyylikäs hotelli! Ulkopuoleltahan se on melkein yhtä ankea kuin makkaratalo ja olen kymmenet kerrat kävellyt sujuvasti pääovien ohi yhtään kiinnostumatta.

Ensi töiksemme istahdimme aulan mustiin nahkatuoleihin ja olimme kuin olisimme Vaakunan parhaita kanta-asiakkaita. Sitten haastattelimme hiukan respaa ja lähdimme hissillä katsomaan yläkertaa, jossa on kaikille avoin ravintola ja kattoterassi!

Hotelli on avattu olympialaisiin 1952 ja siltä se näyttääkin! Parasta mahdollista 50-luvun laatua ja kauneutta Tynellin valaisimineen. Ketutti. Etten tiennyt aiemmin! Ja tänne on tultava, se on jämpti se.

Vaakunasta lähdimme taidekoti Gyllenbergiin.

Museotyypeistä pidän eniten juuri kotimuseoista ja tämä oli sellainen, lisättynä tietysti taideosastolla!

Vaikka paikanpäällä oli bussilastillinen eläkeläisiä, mahduimme sekaan hyvin. Tungoksen tuntua oli vain häivähdyksen verran ja sain kuvata ihan rauhassa omia näkökulmiani.

Julistin itseni melkein vahtimestariksi ja suunnittelin jo lojuvani yläkerran aurinkohuoneen sohvalla koko loppukesän.

Ja se taide! Se helli silmiä niin kuin kourallinen jalokiviä. Silkkaa upeutta.

Kuuntelimme opastuksesta hajanaisia detaljeja ja mehukkaitahan ne olivat! Miten Helene kirjoitti kirjeessään, että ’olen nyt käyttänyt viisi vuotta samaa kesäpaitaa, jokohan voisin tehdä uuden…?’ Ja sitten kun uusi paita oli valmis, hän oli niin tyytyväinen, että kirjoitti ’no nyt on niin hieno paita, että voi vihdoin mennä Fazerille!’ (Ja missähän loimissa ja rytkyissä minäkin olen siellä notkunut!)

Rakastan Helenen taitoa luoda parilla siveltimenvedolla kasvot, joissa on kaikki. Ja nyt vasta kiinnitin huomiota siihen, jota opaskin korosti, että jokaisessa maalauksessa naisilla on huulipunaa!

Lopuksi istuimme puutarhassa siemaillen SanPellegrinoa ja katselimme merelle. Paikka jossa on kaikki; rauhallisuus, kauneus, vehreys ja meri!