Odottelua ja elokuvia

 

Viimeiset hetket odotella syöpälääkärin soittoa. Ei paljon yllätä, että käteen puhkesi illalla ihottuma, joka selkeesti korreloi jännityksen kanssa. Etuilin tosin jo eilen vähän ja menin katsomaan omakannasta sitä syöpäantigeenilukemaa, joka oli tällä kertaa 168. Sen kehitys siis tässä alkuvuoden aikana on ollut 151 / 189 / 168 ja se viitearvo on muuten 0-35, eikä 30, kuten välillä ehkä väitin. No joka tapauksessa lukema oli nyt laskussa ja olo oli jumalattoman helpottunut! Syöpälääkäri selittää sen sitten soittaessaan, samalla kun kertoo mitä koepalasta ehkä löytyi tai oli löytymättä. Odotanpa toistakin soittoa, eli Taysin kuntoutusohjaaja soittaa tänään. Ja ei kahta ilman kolmatta, niin ilmeisesti TK:n hoitaja soittaa, jotta voimme varata aikaa johonkin lähetteiden toiseen päähän. Eli aika rikkonainen päivä tulossa ja keskittymisestä ei tietoakaan; ainakaan mitään järjestelyitä ja tavaroiden roudauksia on turha ajatella.

Odottelu on aina pirullista. Otin eteeni kynsilakkapulloja, jotta voin töhriä itseäni tässä odotellessa. Ja murukahvia (double choco) ja bonustyttären tekemää herkkugranolaa turkkilaisen jogurtin kanssa. Ja koska aurinko paistaa niin ihanasti, tuli ihan sellainen olo, että joku kirjakin tähän tarvitaan. Ja nyt on juuri se hetki, kun mun tekee mieli lukea Toven Kesäkirjaa! Kävin katsomassa ’Kesäkirjan’ elokuvissa hiljattain ja voi että miten se oli sielun mukainen - niin kun sanotaan että joku maku on ’suun mukainen’ niin tämä osui sieluun! Juuri sellaista rauhallista ja erikoisia asioita tapahtumatonta hiljaista ja viipyilevää kesänviettoa, aurinkoa, sadetta, myrskyä, ukkosta, lintujen huhuilua, aamu-usvaa, iltaruskoa ja paahdetta vielä kaiken päälle. Juuri sellaista, jota minäkin aina mökillä (ja lapsuudenkodissakin) koen. Rauhaa, luontoa ja hiippailua mielijohteen mukaan. Kukkia ja hienoja käkkyräoksia ja kalliota ja sen semmoista. Te kaikki, joilla on vähän villimpi mökkipiha, ymmärrätte tämän.

Olen katsonut myös muutaman muun elokuvan ihan lähiaikoina. Yksi niistä on ’Rajalla’, joka tuo aika hyvin esiin sen kokonaiskuvan, joka pienellä paikkakunnalla ryssän kainalossa elellessä on. Olen kuullut heikäläisten sanovan, että täällä lännessä sitä ei edes ymmärretä mitä se on, mutta sanoisin, että me pohjalaiset kyllä ymmärrämme. Ryssä miehitti meidän maitamme ja mantujamme vuosikausia kiduttaen ihmisiä ja ryöstäen lapsia ja nuoria mukaansa - esimerkiksi rakentamaan Pietaria, silloin 1700-luvun isonvihan aikaan. Kun tuollainen hyökkäys tapahtuu yhdeltä suunnalta tarpeeksi monta kertaa, se teippautuu sieluun ja istuttaa pysyvän epäluulon mieliin. Siellä tavalliset ihmiset on ihania, mutta se hallinto ja se aivopesu saa kyllä kamalia aikaan.

Toinen elokuva oli ’Valitut’, joka kertoo hihhuliryhmästä 1930-luvun Pohjois-Suomessa. Sekopäistä touhua ja päätäni pudistellen katsoin elokuvaa. Todella hyvin tehty kuvaus, mutta itse asia saa kuohuksiin kyllä! Tätä suosittelen, mikäli se vielä jossain menee. Sitten olen käynyt katsomassa myös ’Kovia totuuksia’, joka oli vähän ahdistava ja vähän huvittava elokuva kahden hyvin erilaisen sisaruksen elämästä. Loppu jäi roikkumaan ärsyttävästi ilmaan. Jotenkin tämä jätti vähän kylmäksi. Tykkään kyllä elokuvissa käymisestä ihan hurjasti! Jos elämä olisi pelkkää elokuvia, kirjoja, taidetta, arkkitehtuuria, vanhoja esineitä, vintagevaatteita, smootheja, kahveja, susheja ja aurinkoa, niin avot sittenkin!

Kirjapinosta; Vitsaa säästämättä

 

Nykysarjakuvaa kokeellisesti. Olen perinteisesti sellaisen klassisen sarjakuvan ystävä, niin kuin Aku Ankka, Tintti, Lassi ja Leevi, Kati ja Jalo… mutta olen kyllä kiinnostunut myös modernimmasta otteesta. Siksi sieppasin tämän Nanna Johanssonin albumin divarista ja hörähtelinkin sille laajalti. En varmaan silti nyt vaihda genreä tuosta vaan, mutta joskus kannattaa kyllä silmäillä muutakin kuin tuttua ja turvallista. Tässä muutamia otteita, jotta pääsette käsitykseen. Kutkuttavia hoksauksia, joista nautin nauraen.

Vittumaisuuden universumi on ehkä sittenkin olemassa

 

Tähän olen päätynyt, sillä se tapahtuu aina, vuodesta toiseen, kun ajattelen jotain - ihan siis salakavalasti aivoissani livahtaa ajatus, johon olen lähes syytön - niin se kääntyy itseä vastaan nanosekunnissa ja viimeistään ensi viikolla. On se kumma. Ei selity millään muulla teorialla, kuin tuolla otsikon mukaisella. Vai pitäisikö tulkita niin, että joku joka todella vihasi minua kun olin tyyliin kaksivuotias, ryhtyi henkioppaakseni tuonpuoleisessa ja käristää elämääni nyt ihan huolella? Ei, koska kukapa nyt taaperoa vihaisi ja sille sitten kostaisi vielä pitkin elämää! No ehkä joku todella sairas, mutta en usko, että tuttavapiirissämme oli ketään niin limaista tyyppiä.

Mutta tässä minä nyt olen, viimeisimmän vittumaisuuden porraspäässä. Sisään vaan ja sitä rataa, vai mitä. Ajattelin nimittäin just viime viikolla, että onpa kiva kun suonikohjut ei ole antaneet merkkiä itsestään, vaikka operaatiosta on kutakuinkin vuosi. Luin nimittäin, että ne tapaavat uusiutua ja joskus jopa jo vuodessa. Ajattelin silloin, että ei kai kukaan nyt niin epäonninen liene, että jo vuodessa kaikki uusiutuu! Ja nyt, juuri kun ehdin ajatella, että kivaa - , niin nyt oikeassa jalassa tuntuu omituista suonikohjumaista tunnetta. Sellasta epämiellyttävää sanoinkuvaamatonta typerää tunnetta. Ihan uudessa paikassa vieläpä! Hoh hoijaa. Sitä aina sanotaan, siis nykyään aina, että ’universumi sitä ja tätä’, universumi kuulee ja vastaa. (Uskovaiset sanoo sitä jumalaksi. Me muut universumiksi.)  Ja niin varmaan kuuleekin ja vastaakin, mutta miksi se on mun kohdalla tuollainen käänteinen kusipää? No kokeillaanpa; ”Onneksi ei kuitenkaan ole isorokko iskenyt!” Ja katsotaanpa vaan koska se karkaa laboratoriosta juuri minun kimppuuni. Luultavasti ensi viikon tiistaina kello puoli kaksi.

Sitten on se enkelihössötys, jos olette kuulleet. Eli jos näkee höyhenen jossain, niin ’enkeli kävi täällä ja jätti merkin.’ Niinkuin että suojeluksessa olet! Jaaha, pistää vaan miettimään, että onko enkelit jotain barbin kokoisia, kun ne höyhenet on aina jotain pikkuhöyheniä, eikä esim 80cm pitkiä komeita sulkia, joilla enkelin luulis lentelevän? Ihan sama mihin kukin uskoo ja itsekin pidän mielen avoimena, että jos jotain tapahtuu, niin voihan se olla jotain erilaistakin. Aina kun musta kissa matelee tien yli, sanon kääk ja mietin, että huh mitä nyt! Mutta ne höyhenet. Niitä on jostain ihmeen kananpesästä varissut tielle viime aikoina. Huomioin ne kyllä, mutta en ryhdy kiitosrukouksia latelemaan. Vaan viime viikolla oli kyllä aika outo höyhenhavainto. Olin kiskomassa pyykkiä koneesta kun yhtäkkiä ilmoille leijaili höyhen. Se oli ollut pesukoneessa ja putkahti sieltä, kun otin trikootunikoitani kuivumaan. En keksi yhtään loogista selitystä sille, että miksi tunikani matkassa olisi höyhen?! Se ei varmasti ollut siinä, kun kokosin pyykit kainaloon ja vein ne pyykkikoriin ja sitten se oli siinä, kun kiskoin pyykit pois koneesta.

No, mun henkilökohtainen villi veikkaus tämän kaiken suhteen on kyllä se, että tuolla yläilmoissa (tai toisissa dimensioissa, what ever - ) on taivaallinen Putin ja taivaallinen Trump, jotka pelaa meillä jotain pirullista shakkia. Tai mitä peliä onkaan. Nauravat siellä ja katsovat, kun me toljaillaan täällä. Mä olen aika saletti siitä, että ne on myös käyneet avaruusaluksellaan maassa joskus muinaisina aikoina ja siitä ihmispolot on alkaneet kirjoittaa muistiinpanoja. Että jeesus kävi täällä ja kuka ikinä. Ei käynyt, se oli se taivaan kusipää, jolle on ihan sama mitä sä sekoilet täällä. Sä olet niiden kauniit ja rohkeat, sekä salatut elämät, et mitään muuta. Iltapäivähuvia siinä lounaan ja viskipaukun välissä. Joskus vähän unisilla aivoilla pelattu hähmäinen peli, joskus skarppi ja kristallinkirkas, mutta aina silti vain peli ja hupi. Ei mikään erityinen. Että ole hyvä vaan.