Napapiikit

 

Napapiikkejä täytyy pistää tämmösen isohkon leikkauksen jälkeen kuukauden ajan, jotta ei tulisi veritulppa. Viimeksi napapiikit oli mulle aika kova pala. Olen aina pelännyt pistämistä ja sitten oli yhtäkkiä se tilanne, että kuukauden ajan piti pistää itseään joka päivä! Se sujui välillä itkun kanssa. Jonkun kerran päätin vain iskeä piikin mahanahkaani voimalla ja nopeasti, mutta piikki perkele pomppasi iholta takaisin! (Miten se on edes mahdollista?!) Mun viiden minuutin muistilla en ole varma, selvisikö tämä mulle jo viime leikkauksen aikoihin, mutta sain lääkäriltä nyt varmuuden, että sen piikin voi tosiaan pistää myös reiteen. (No tarkistin; kyllä se selvis mulle viimeksikin jossain vaiheessa lopulta.) Ja tämä on suuri helpotus mun leikkaukseen liittyviin pelkoihin! Reiteen pistäminen on ihan eri asia, koska reiden ulkosyrjä on paljon vähemmän herkkä kuin vatsa!

Oma lukunsa on valkosolubuusteri, joka piikitetään vuorokausi sytostaatin jälkeen. Siihen todennäköisesti myös pitää ryhtyä. Muistan erään mummon, joka sytostaattihuoneessa kanyyli kädessä sanoi mulle, että ’muista sitten, että se kipu ei kestä kolmea vuorokautta pitempään!!’ Ja se lause auttoi mua niissä luuytimissä tuntuvissa kivun aalloissa, jotka toistui toistumistaan, niin että esim varttia pidempään nukkuminen oli mahdotonta. Kipu joka jäyti reisiluita, olkavarsien luita, selkärankaa, kalloa ja leukaluuta. Kaikkien syöpäsairaiden taikka sytostaattipotilaiden ei tarvii sitä piikkiä ottaa (joka mulla oli nimeltään ’fulphila’), koska se riippuu veriarvoista. Jos valkosolut romahtaa, se on otettava, muuten on todennäköisesti teholla saman tien, jos joku naapurin kissa aivastaa nurkan takana. Ja se piikki pistetään myös itse reiteen. Mutta se piikki on terävä ja siinä on jousi, jolloin sitä ei tarvii ite työntää tuskallisen hitaasti ihon läpi. En tajua miks kaikki ite pistettävät piikit ei ole jousellisia? Raha?

Ja nämä kuvien ruiskut on siis mun kokoelmista, antiikkisia ruiskuja. Näillä ei ole mitään tekemistä napapiikkien tai fulphilan kanssa! Luojan kiitos, sillä näihin kuuluvat neulatkin on aika isoja verrattuna nykyisiin.

Hyviä ja huonoja uutisia

 

Eilinen lääkärin kohtaaminen oli hyvä. Esitin kysymyksiä listaltani ja hän vastasi niihin huolellisesti. Jopa vitsailimme hiukan. Väittelimmekin. Mutta kaiken kaikkiaan kohtaaminen oli tosi hyvä ja hänen käsiinsä lähden leikkauspöydälle luottavaisin mielin. Haluatte varmaan kuulla hyvät ja huonot uutiset. Mennään askel kerrallaan, mutta aloitetaan huonoista.

Huono uutinen on se, että munasarjasyöpä on uusiutunut ja tästä eteenpäin on vielä todennäköisempää, että se uusiutuu yhä uudelleen! Tähän saakka uusiutumisen todennäköisyys oli 80%, nyt lukema on suurempi. Se vetää hiljaiseksi. En ehkä vielä oikein edes ymmärrä mitä se tarkoittaa, mutta jossain mielen perukoilla heräilee sellaisia ajatuksia, että tarkoittaako se siis sitä, että vaikkapa seuraavan viiden vuoden aikana olen tässä samassa tilanteessa uudelleen ja uudelleen, kunnes elimistö ei enää jaksa? Että tästä tulikin näin lyhyt elämä? Vielä ei voi varmaksi tietää, mutta huonommalta näyttää koko ajan. Tällä hetkellä se vetää vähän mieltä matalaksi.

Mutta oli hyvääkin. Eli mullahan oli pelkoja sen toipumisen suhteen, että jos esim taas tulee hengenahdistusta, joka on aika lailla paniikkia aiheuttava tunne. Sitä ei varmaankaan nyt ole tulossa, koska tämä leikkaus on ainakin suunnitellusti vain 2-3 tunnin mittainen, eikä 8 tunnin, kuten viimeksi. Pitkässä ajassa keuhkot menee usein osittain lysyyn, mutta nyt tuskin.

Toinen mun pelko oli kuumat aallot, joita mä sanon kuumuuskohtauksiksi. Ne aiheutti paniikkia sairaalassa viimeksi, koska en alkuun saanut lievennystä kuumuuteen. Se oli hyvin hirveä tunne; ei todellakaan mikään ’onpas helle’-tyyppinen hikoilu, vaan täysin kestämätön ja suurta paniikkia aiheuttava, että ’tästä on päästävä heti pois!’ Nyt mun keskivartalon ympärille ei varmaan kääritä sitä isoa joustavaa tukea, koska haava on pienempi. Ja nykyään sairaala jakaa polvipituisia tukisukkia, koska ne reisipituiset rullaantuu ja painaa huonosti polven tienoilla. Eli mitä vähemmän vaatepinta-alaa, sen parempi! Ja koska mun vaihdevuodet iski päälle sillon rytinällä, (munasarjojen yms poiston takia) niin nyt kohtausten volyymi on jo vähän rauhoittunut. Sitä paitsi: sairaalaan saa viedä oman tuulettimen!

Kolmas pelon aihe on sytostaatit, eli se, että mun vasemman käden suoni rikkoutui viimeksi ja sytoa levisi kudokseen. Se on hyvin epätoivottavaa! Siitä neuvottelu jäi meillä lääkärin kanssa vielä kesken, mutta voi olla, että saisin laskimokatetrin pidemmäksi aikaa. Hän kyllä sanoi, että ei sitä laiteta näin lyhyelle ajalle (vaan jos sytoja annetaan esim 1,5 vuotta), koska sekään ei ole vaaraton. Mulle tulee tämänhetkisen suunnitelman mukaan sytoa 6 kertaa kunnes olen vähän leikkauksesta toipunut. Se on niin epämieluisa asia, että keskityn siihen vasta kun olen päässyt leikkauksesta ohi. Mutta se 6 kertaa siis tarkoitti viimeksi elokuusta joulukuulle, eli kesä suttaantuu siihen aika mallikkaasti. Ei ihmisjoukkoja, ei vähänkään sairaita lähettyville.

Tuossa ne mun suurimmat pelot sitten aika lailla olikin. Itse leikkausta en pelkää (vieläkään), sillä mua leikkaava lääkäri on yksi Suomen huipuista alallaan. Enkä pelkää kipuakaan, vaikka se onkin vähän perseestä. Täytyy tarkentaa, että kyllä mä siis sellasta ultimaattista kipua pelkään ja sitä, että se vaan jatkuu ja jatkuu, mutta en tämmöstä muutaman vuorokauden kipua, jota saa tasoitettua lääkkeillä. Puhuttiin me vielä muistakin aiheista, mutta niistä ehkä toisessa postauksessa. Tällä hetkellä tuntuu, että pureskeltavaa on ihan riittämiin tässäkin.

Kello käy

 

Tik ja tak, kello käy, monellakin tapaa. Leikkaukseen on 9 yötä. Viime yönä nukuin kolme tuntia. Lääkärin vastaanottoon on tunti ja vartti. Ja täällä sitä taas hengaillaan, TAYSin sokkeloissa! Kieltämättä jännitys on alkanut kasvaa, mutta ei kuitenkaan mihinkään mahtaviin mittoihin. Aion olla vastapainoksi zen ja tapaan kolme lähipiiriläistä/sukulaista/ystävää tänään iltapäivällä saunomisen merkeissä. Tästä lääkärin tapaamisesta riippuu, väheneekö vai eneneekö jännitys lähiaikoina.

Mulla on mukana yli 20 kysymyksen lista, jota aion käydä läpi lääkärin ja hoitajan kanssa. Yksi mua eniten jännittäviä asioita on kuumuuskohtausten kestäminen. Tosin nyt en ole sänkyyn naulittu ihan niin vahvasti kuin viimeksi ja voin kenties tehdä edes jotain olon helpottamiseksi. Aion ottaa myös omat polvipituiset tukisukat mukaan, jotka vaihdan heti kun mahdollista. Sitä paitsi tukisukkia tarvitaan jos ei liiku ja nyt aion mahdollisimman pian liikkua! Vaikka tulihan se paniikki viimeksikin vuorokauden kuluessa leikkauksesta lukien, niin että ihan siinä ajassa en tiedä liikkumisen mahdollisuudesta vielä mitään. Muistan miten viime keväänä tuskailin, että miten kestän kesähelteen ja kuumuuskohtaukset! Mutta todellisuudessa ne helpotti kesän lähestyessä ja kesällä niitä oli ehkä yksi vuorokaudessa, kunnes syksyllä talvea kohti elettäessä niitä alkoi olla taas enemmän ja enimmillään talvella niitä oli varmaan 10 vuorokaudessa! Olenkin alkanut miettiä, että vaikuttaako valo jotenkin päähän/hormoneihin/elimistöön, niin että se sisäinen kuumuustuska vähenee? Koska nyt niitä on selkeesti vähemmän kuin vaikka helmikuussa. Vastatkaa jos tiedätte!

Tuli tässä mieleen kehitysideoita tähän sairaalakaupunkiin, joka tämä TAYSin alue nykyään on! Tuntuu ihan naurettavalta, että joskus 1970-luvulla täällä oli vain yksi rakennus ja nyt niitä nousee koko ajan lisää. No ensinnäkin on ihan mahtavaa, että virallisen sairaalakahvilan lisäksi vanhassa pääaulassa on R-kioski salaattibuffetteineen ja SUBi, sekä apteekki! Mutta se mitä täällä voisi olla enemmän on vessat! Ainakin musta tuntuu, että aina vessa on jossain kilometrin päässä just sillon kun masu ilmottaa, että nyt meni hermot. Kiittelen myös sitä, että täällä on taidetta, mutta mun mielestä sitä ei koskaan voi olla liikaa! Viihtyisyyttä, värejä, lököttelypaikkoja, lehtiä, kirjoja… sellaista voisi olla enemmän. Siis koronahan vei meiltä kaikki lehdet odotushuoneista, mutta eikö ne jo voisi palauttaa? Ja sairaalan omat ’ota tästä’-kirjahyllyköt vois olla hyvin monessa paikassa täällä. Vaikka minäkin tässä nyt näpytän tablettia, mulla on silti laukussa kirja mukana. Ai mikä kirja? No ’Taivaslaulu’, jolla saa kätevästi ajatukset muualle.

Markettimummo tässä päivää!

 

Tiedättehän marketit, ne universumin kokoiset tavarahelvetit, joiden imuun joskus joutuu ja siellä kurimuksessa aikansa vatvottuaan pääsee lopulta pullahtamaan kassan kautta siihen ihmeelliseen eteis/aulatilaan, (enkä nyt puhu tuulikaapeista) jossa on ne penkit ja pelikoneet ja mummot. Vai onkos niitä pelikoneita enää, en ole itse asiassa ihan varma! Minä pullahdan yleensä nykyään suoraa kassalta sinne penkille. Marmatan välillä sitä, että kaupassa ei ole juurikaan tuoleja, mutta kassan toisella puolella kyllä yleensä onneksi on. Tässä hiljattain kävi niin, että jäin Tampereella ollessani ison marketin penkille huilahtamaan. Reppu painoi selässä, eikä ollut muutenkaan kiirettä. (Muistuttakaa, että kerron kiireestä vielä yhden jutun!)

Istuin penkille ja aika pian samalle penkille tuli istumaan vanhempi pariskunta. Viereinen penkki oli ihan kiinni tässä meidän penkissä ja siinä istui jo valmiiksi joku mummo, joka oli parkkeerannut ostoskärryn eteensä vähän hankalan näköisesti. No niinhän siinä sitten kävi, että viereiselle penkille tuli toinen mummo rollaattorin kanssa ja sanoi ensimmäiselle mummolle, että voisitko siirtää vähän kärryä. Heidän välille kehittyi pieni sanailu, kun ensimmäisen mummon mielestä kärry ei ollut yhtään tiellä (no kyllä se vähän oli) ja toinen mummo sanoi viimeisenä painavana sanana, että hänen on istuttava, kun hän on syöpätoipilas! Tässä vaiheessa minä erityisesti kiinnostuin ja aloin jutella mummo numero kahden kanssa. Vaihdoimme pohjamutia myöten syöpäkuulumiset ja selvisi, että meidät on leikattu samaan aikaan TAYSissa, eli heinäkuussa -23. Ja olimme samaa horoskooppimerkkiäkin! Avot, mikä magee keskustelu.

Mutta ei siinä vielä kaikki. Kesken tämän keskustelun minun vieressäni istuva mummo nykäisi minua hihasta ja sanoi, että tässä on kolmas syöpätapaus! Kun mummo numero kaksi lähti, aloin jutella vierusmummon kanssa ja meidän juttu levisi kotipaikkatarinoiksi ja vaikka miksikä. Hän lähti vasta kun hänen miehensä hermostui ja hoputti, että jäätelöt sulaa! Mutta kyllä kai me ainakin puoli tuntia juttelimme. Vitsit kuulkaa, älkää sanoko, että kukaan marketin lähellä asuva on yksinäinen! Sitä voisi istua siinä penkillä 24/7 ja jutella vaikka minkälaisia tarinoita vaikka minkälaisten ihmisten kanssa. Tämä on minun Plan C, jos olen joskus vanha ja yksin tässä maailmassa. Tulee ihan mieleen 90-luku, jolloin seisoin Tampereen Itsenäisyydenkadulla bussipysäkillä. Siinä seisoi joku nainen ja sitten siihen tuli vahvassa laitamyötäisessä joku mies. Näiden kahden välille syntyi jotain sanailua ja lopuksi toinen sanoi toiselle, että ’ooksä pohojalaanen’ ja selvisi että molemmat oli pohojalaasia. Mun piti tottakai siihen sanoa sitten kans, että ’mäki oon pohojalaanen!!’ Ja voi että meitä kaikkia nauratti; Tampere on vallattu Pohjalaisten toimesta… (ja ollaan varmaan sukuakin kaikki…)

Pari päivää sitte tepastelin Tampereen ydinkeskustassa hiljaksiin. Olin just käyny Taito-Shopissa haaveilemassa, että mitä ostaisin jos voisin ja olin vaipunut ajatuksiini. Mietin juuri sitä, että viimeiset vuoden ja 10kk mielessä on joka päivä ollut syöpä. Saatana! Mun ajatukset keskeytti iloinen ja värikäs nuori feissarimies, joka sanoi englanniksi, että ’oi sä olet niin värikäs ja rauhallinen, kaikilla on kiire, mutta sulla ei!’ No, suomalaiseen tapaan vastasin hänen ’how are you?’ -kysymykseen että noh, mietin tässä juuri syöpää, joka mulla on jo toista kertaa. Niin. Siitäpä urkeni keskustelu, jossa liideltiin pitkin taivaita ja vaikka missä, mutta stoppasin sen sitten kun alettiin liikaa mennä jeesusjuttuihin. Mua alkoi oikeastaan naurattaa aika lailla, kun tämä suomalaisten rehellisyys on niin mojovaa! Että siinä kun jenkki vastaa ’I am ok’ vaikka murhaaja olisi kannoilla, niin suomalainen alkaa tilittää että nyt masentaa ja kolesterolitkin on koholla ja hautajaisiin tässä olen menossa… että kyllä me ollaan kuulkaa ihan uniikkeja, vai mitä?

Tätä syöpäsairas ei halua kuulla

 

Olen tässä lähes kahden vuoden syöpäurani aikana kuullut useita kertoja varsin kummalliselta tuntuvia kommentteja. Toki suurin osa kommenteista on ollut lohduttavia, myötäeläviä ja tukevia, mutta näitä tietynlaisia aina jaksan kyllä ihmetellä. Olen lukenut muidenkin syöpäsairaiden kohdanneen samanlaista kommentointia ja siksi päätinkin nyt kirjoittaa aiheesta. Voi myös olla, että olen jo kirjoittanut tästä, mutta minun viiden minuutin muistillani en ole ihan varma asiasta ja päätin, että ei haittaa, tässä tulee sitten kertausta.

Nimittäin, jos joku kertoo, että on sairastunut syöpään, hän ei halua kuulla että ketkä kaikki ovat kuolleet tuohon samaiseen syöpään (tai johonkin toiseen syöpään). Siinä tilanteessa, kun sairastuu syöpään, on yleensä muutenkin aika paniikissa, eikä todellakaan tule iloisemmaksi, jos kerrotaan, että se ja tämä ja tuokin kuoli siihen sinun syöpääsi. Ihmeellistä, eikö olekin, että sellainen lohduttaa melko vähän!

En tarkoita, että syöpää aiheena pitää vältellä tai että ei voisi puhua siitä, kellä muulla tuttavapiirissä on tai oli joskus syöpää. Mutta sen esiin kaivaminen, että kuka kuoli syöpään, on vähän epäkorrektia. Se on vähän sama, kuin jos kertoisi tuttavalle, että on varannut matkan vaikka Jaavalle ja hän sanoisi tuntevansa jonkun joka myös meni Jaavalle ja hän kuoli kun lentokone putosi. Tai että tulet sanoneeksi meneväsi juurihoitoon ja saat vastakommentin, että juurihoidossa yleensä kuollaan ja että naapurin kissakin kuoli juurihoitoon. (Äläkä nyt ryhdy pelkäämään Jaavaa tai juurihoitoa, sillä nuo kommentit kumpusivat vain sysimustasta huumorintajustani.)

Voi olla, että myötäpaniikissa sitä ei keksi muuta sanottavaa, kuin että kuolema se sinuakin vainoaa ihan muutaman viikon päästä, mutta koetathan silti viime hetkellä vaikka kääntää lauserakenteen muualle. Jos vahingossa ja innoissasi vaikka aloitat lauseen synkällä vireellä, niin koeta kääntää edes lauseen loppu: ”Minäkin tunnen kolme ihmistä, jotka sairastuivat syöpään… mutta enpä ole kuullutkaan heistä aikoihin, pitääkin ottaa yhteyttä!” Ja jätä sanomatta, että menet katsomaan heitä hautausmaalle. Ei tule paljon valehdelleeksi ja kaikilla on parempi olo.

Yksinkertaisesti sellaisten kommenttien jälkeen syöpäsairaan mielessä liikkuu; ”Ihan tosi? Kerropa kuule lisää! Tuon halusinkin kuulla! Erityisesti, että kuinka tuskallisesti siihen oikein kuollaan?! Älä kaihda mitään yksityiskohtia!”

Ostoksia Fiskarsista

Alunalkaen mielessä oli, että Fiskarsista ostan ainakin kahvinpaahtimon kahvia ja käsityöläisten tuotteita (etenkin keramiikkaa, koska siihen on himo). Kahvia tulikin tosiaan ostettua varmuuden vuoksi kolme erilaista pakettia ja keramiikkatuotteita peräti viisi kappaletta! Sekä lisäksi vielä yksi koru.

Fiskars Coffee Roastery oli kiva paikka tutustua. Juttelin perinpohjaisesti Alanin kanssa kahvista ja siitä mitä tehdä kun tavallinen törkykahvi ei sovi masulle. Kahvi osoittautuikin paljon mutkikkaammaksi asiaksi kuin että tietty paahtoaste ei sovi jollekin vatsalle! Lopulta päädyin tekemään itselläni ihmiskokeen ja ostin kolme perin erilaista kahvia; Fiskarsin vaalean, tumman ja espresson. Jokaisessa niistä on sekoitus Brazil Natural ja Colombia washed -kahvia, paahtoasteiden ollessa 2, 3 ja 5.

Ostin myös tämän valloittavan kahvikupin! Samaa sarjaa, mitä ostin aikoinaan Mathildedalista heinäkuussa -22. Kuppi on Tiina Harjolan tekemä ja erittäin mieluinen!

Desicon myymälästä haalin vähän tuoksukynttilöitä; maitokahvi, koivu, vanilja, cafe ja omena. Nuuuh!

Leanikan korvikset. Niin simppeli ja niin kaunis malli! (Materiaali nahkaa!)

Paateron keramiikkaverstaalta löysin pari viehättävää nappia.

Riitta Talonpojan keramiikkafisuihin rakastuin oitis! Yksi piti saada itsellekin.

Pieni lähes nappimanen keramiikka-alusta valikoitui vihreänä versiona ja se saa paikkansa tiskipöydältä, jossa aina joku veitsi tai muu kaipaa alustaa. Sekin Riitta Talonpojan.

Äärimmäisen herkät keramiikkakukat herättivät huomioni jo ensimmäisellä kerralla Aura-putiikissa ja pitihän ne käydä ostamassa seuraavana päivänä! Ne ripustan ehkä kelottuneeseen ohueen oksaan ikkunalle. Niin ikään Riitta Talonpojan mallistoa.

Nähtävää Fiskarsissa

 

En aio esitellä rakennuksia tai ulkona olevia taideteoksia, vaan keskityn sisätiloissa näkemiini kiehtoviin töihin. En edes valokuvannut ulkona juurikaan, sillä Fiskarsin ulkokuvia on netti pullollaan jo valmiiksi. Sitä paitsi sää oli kuvaamiselle aika huono suurimman osan aikaa. Mutta näistä pidin:

Camilla Mobergin Sirius shop & gallery, (Fiskarsintie 38). Avoinna sopimuksen mukaan. Ikkunasta näkee kuitenkin upeita lasiteoksia, vaikka paikalla ei olisikaan ketään.

Markku Kososen ”Puu elää”-näyttely Onoman Galleria 360:ssä (Fiskarsintie 360) 18.5.25 saakka. Avoinna ke-su klo 11-17.

Piitu Nykopp, nukketaiteilijan teoksia Onoman shopissa (Fiskarsintie 360). Shop avoinna ke-su klo 11-17.

Fiskarsissa on useita gallerioita ja vielä useampia kauppoja, joissa kannattaa ehdottomasti käydä! Kesäaikaan gallerioita on enemmän auki, mutta talvellakin kylä on kiitettävän elävä. Jos on aikaa käydä vain parissa kolmessa kaupassa, niin suosittelen seuraavia, koska näissä putiikeissa voi tutustua kattavaan valikoimaan kaunista muotoilua; 

•Onoma shop, jossa on hyvä kattaus kotimaista designia!

•Ruukin Aura, jossa on sekä neljän Fiskarsissa työskentelevän naisen, että muutaman muun kotimaisen tekijän teoksia monista eri materiaaleista!

•Fiskars Coffee Roastery & Tea Company, jossa on monia herkullisilta vaikuttavia kahvi- ja teelaatuja! Nämä putiikit sijoittuu kartalla saman pääkadun varrelle ja ovat lähellä toisiaan.

Ruoka ja juoma Fiskarsissa

 

Miltei heti saavuttuamme perjantaina, kipaisimme pyörillä Veitsitehtaalle maistamaan hiukan pienpanimon juomia. Lasissa Cocktail Negroni. Saatavilla oli iso määrä erilaisia oluita, siidereitä ja muita alkoholillisia ja holittomia juomia. Ilmakin oli ihana notkua terassilla!

Pienen pyörälenkin jälkeen ajoimme Ravintola Kuparipajaan, jossa asetuimme istumaan niin ikään terassille ja minä löysin kiinnostavan japanilaisen lehden, jossa esiteltiin pohjoismaisia ja suomalaisia tuotteita ja suunnittelijoita.

Artesaanipizza Parma Bianco valikoitui kummankin lautaselle valkosipulilla ryyditettynä ja oikein maukasta se olikin!!

Pinjansiemenet; namm!

Miten sitä Suomesta voisi kertoa Japanilaisille ilman muumeja. Tekstiili-ihmisenä vieläpä oikein ilahduin, kun Aini Vaari ja Maija Isola on mainittu japanilaislehdessä!

Lauantaina pyöräilimme pitkin poikin kylää ja lopuksi menimme syömään Wärdshusiin.

Wärdshus oli miehenkin mielestä hyvä, sillä sieltä sai kunnon lihapihvin! Kovin montaa ruokapaikkaahan täällä ei olekaan, mutta pihvejä vielä vähemmän. Silti se on enemmän kuin Billnäsin pääsiäisen ruokavalikoima, joka viime vuonna pääsiäissunnuntaina oli peräti nolla! (Ja silloin jouduimme tilaamaan pizzat lähikylästä suoraan hotellihuoneeseen.)

Wärdshusin eli ”Wärssyn” ala carte-lista näyttää kiinnostavalta!

Wärdshusin seinäboordi oli uniikki, tänne tehty taideteos! Luulin ensin, että se on tehty kirjanselkämyksistä, mutta kaakeleitahan ne. Ja jokainen kaakeli oli erilainen!

Alkupaloiksi Vuohenjuustomoussea, purppurabataattia, pistaasipähkinää ja hillottua mustikkaa.

Pääruokana Härkä & maa-artisokkaa. Herkempisuinenkin pystyy syömään, sillä pippuria ei juuri huomannut. Maku oli kuitenkin ihana!

Sunnuntaina sateen ja koleuden takia vain autolenkki Billnäsiin ja sitten Gastro Cafe Lavanderiaan, jossa Reuben Sandwich, eli grillattu leipä, jossa palvattua häränlihaa ja kimchiä. Valloittavaa!

Jugendtalossa Fiskarsissa

 

Pääsiäisenviettoa Fiskarsissa, vihdoinkin! Niin monet kerrat ollaan ajettu ruukinraitin läpi ja mietitty, että tännepä tullaan yöksi. Ja sitten kun on kateltu majoituksia, niin paikka on aina ollut ihan ammuttuna täyteen porukkaa. Tänä vuonna hokattiin onneksi ajoissa katsoa, miltä pääsiäisen tilanne näyttää ja saatiin vuokrattua suloisen jugendtalon puolikas kolmeksi yöksi! Talo on rauhallisessa paikassa mäellä, josta on noin kilometri raitin humuun, mutta paikka on kuitenkin todellisessa rauhassa ja hiljaisuudessa. Tämä ei ole mikään askeettinen hotellihuone, jossa on vain välttämätön, vaan ennemminkin jonkun koti, joka on laitettu vuokralle! Ensimmäisenä meidän molempien silmät iskeytyivät olohuoneen seinänkokoiseen kirjahyllyyn, joka on täynnä ihastuttavia klassikoita! Keräilin hyllystä pari kiinnostavaa kirjapinoa, joiden tunnelmaan aion vaipua sateisen sunnuntain ratoksi.

Talossa on paljon vanhoja huonekaluja, juuri sellaisia, josta pidän suunnattomasti! Seinillä on kaunista vanhaa taidetta ja siellä täällä on myös kiehtovaa vanhaa itämaista esineistöä. 

Tähän huoneistoon kuuluu molemmat kerrokset; alhaalla eteinen, wc, keittiö ja iso olohuone ja ylhäällä aula, kaksi makuuhuonetta ja kylppäri. Toisessa makuuhuoneessa on parisänky, toisessa kolme erillistä sänkyä. Siis isompikin porukka sopii yöpymään.

On tärkeää, että majapaikka on viihtyisä! Ja nyt, kun osa päivistä on sateisia, viihdymme hyvin myös majapaikassa imuroiden kirjahyllyä sisuksiimme ja vain katsellen ympärillemme.