Tiedostan varsin hyvin, että tässä on suuri haasteen paikka! Opetella kärsivällisyyttä. Perusluonteeltani olen rauhallinen ja vetäytyvä, siis ylipäätään mallikelpoinen introvertti maustettuna herkkyydellä.
Yksinhuoltajana pienen lapsen äitinä minusta kuoriutui esiin pää punaisena karjuva olio. Siis niihin aikoihin, kun uhmaikä alkoi olla jokapäiväistä kauraa. No, te yksinhuoltajat tiedätte ehkä tämän olion etäisesti? Voi olla, että jollain muullakin kuin yksinhuoltajalla, on aavistus sellaisesta…
Että juuri kun olet koko teini-iän päättänyt hammasta purren, että minä en toimi kuten edellinen polvi, niin yhtäkkiä huomaat olevasi paljon pahempi. Huutavasi pää punaisena henkeä vetämättä, yhtä kyytiä vuoden pari. Semmosta se vaan on. Tai oli meillä. Kateellisena kattelen niitä Supernanny-ohjelmia, joissa kaikki aina ratkee niin fiksusti ja ne ärsyttävät kakarat on yhtäkkiä suloisia ja hyväkäytöksisiä. Ei auta ku kääntää syyttävä katseensa omaan itseensä.
No toki tästä pää punaisena huutamisesta (edes ajoittain) on jo huikeesti aikaa. Nyt ollaan muissa sfääreissä. Hahmotan kyllä, että kiroilen paljon, siis Paaaaljon! En hoe sitä vittua joka toisena sanana, (koska en ole enää nuorisolainen) mutta kun vähänkin ärsyyntyy, niin jo sitä ryydittää sanojaan mielellään parilla perkeleellä. Pohdin tässä vuoden mittaan, että pitäiskö mun himmata sitä ärsyyntymistä. Ihan sillee opetella olemaan vaan yksinkertasesti lepoverisemmin. Se vois olla hieno juttu.
Mutta siinä sitä sitte vasta onkin haastetta. No, olen pinnistellyt, enkä ole räjähtänyt, vaikka erityisesti tänä vuonna on ollut aihetta, siis ihan tosi monta kertaa, tasaiseen tappavaan tahtiin. Joku entinen minäni olis jo huutanu suorat sanat moneen kertaan. Minä vedän henkeä, muutun kylmäkiskoiseksi ja äärimmäisen asialliseksi. Helppohan sitä olis olla vaan lunkisti, jos kukaan ei haasta. Täytyy sanoa, että edistystä on tapahtunut.
Mutta kärsivällisyyttä tarvitaan muissakin tilanteissa kuin niissä, joissa meinaa oitis kuristaa jonkun ääliön. Ja se on se yks haaste, jota tässä vielä opiskelen. Että maltan vaan rauhassa odotella, jos joku tilanne venähtää. En hypi seinille ja revi hiuksia. Semmosen opiskelu on kesken, mutta oon tosi tyytyväinen, että ylipäätään keksin, että tässä kohtaa olis korjattavaa.
Sitä paitti mä luulen aika vankasti, että tämmönen ominaisuus taikka taipumus on sekin geeneissä. Kuulun isäni puolelta aika tuliseen pohjalaiseen sukuun, jossa hermo repee nanosekunnissa. Että sikälikin tässä on haastetta, taistella sitä omaa geenikoodistoa vastaan. Ja minähän piru vie aion olla voittaja.
4 kommenttia:
No nyt löytyi sellainen ominaisuus, jossa ollaan erilaisia :).
Paitsi siinä, että ollaan vissiin molemmat peritty pohjalaisten isiemme temperamentit. Sinä tulisemman ja minä rauhallisen. (Oikeasti olisin joskus nuorena toivonut, että jäädessäni kiinni reissultani ihan muualta kuin minne olin kertonut olevani menossa, isä olisi mieluummin äänekkäästi raivonnut kuin tyynen rauhallisesti katsonut silmiin ja sanonut, että "kerropas nyt tyttö omin sanoin missä olet oikeasti ollut". Se se vasta oli piinaavaa).
Tunnet mua jo varmasti sen verran hyvin, että tiedät, että tämä ei ole missään nimessä olevinaan mikään omakehu, mutta erikoiselta on tuntunut se, että useampikin minut ensimmäistä kertaa tavannut ihminen on sanonut jälkikäteen, että "Susta huokuu joku erityinen rauha". Se on tuntunut vähän pelottavaltakin, koska myös omalla äidilläni oli kuulemma sama ominaisuus, mutta siitä en ole voinut ottaa mallia, koska en pian syntymäni jälkeen menettämääni äitiin saanut koskaan tutustua <3. Mutta enimmäkseen se on tuntunut tietty tosi kivalta. Samoin oma vanhempi poikani sanoi kerran, että "Muillakin on tosi mukavia äitejä, mutta en tunne ketään toista, joka pystyy aina sanomaan kaiken niin rauhallisesti".
Mutta voin vaan kuvitella millaista on, kun pitää jaksaa ja huolehtia kaikesta yksin. On päivänselvää, että siinä rauhallisempikin ratkeaa ja tavallaan varmaan tuntuu helpottavaltakin saada ihan kirjaimellisesti huutaa. Siitä ei voi mielestäni yhtäkään yksinhuoltajaa moittia <3
Annukka; No niin, tässä se eroavaisuus sitten on. 😄 Paitsi, että mulle on vieraat ihmiset sanoneet myös, että ”sä oot niin rauhallinen”, varmaankin koska näytän sen räiskähtelevän puolen vaan tosi hyvin mua tunteville. Esim yks ihminen sanoi mulle tänä syksynä, että hän haluaa mut töihin, kun oon niin rauhallinen. Mun isän isä oli rauhallinen ja kiltti mies ja olisin halunnut häneen tutustua, mutta hän kuoli kauan ennen mun syntymää. Isän äiti sitä vastoin oli melko lailla kipakka. Hänen kaikki lapsensa perivät sen ominaisuuden sitten. Tosin mummalla oli myös niitä näkijän kykyjä ja nekin periytyi ainakin mun sukulinjaan.
Sun isä kuulostaa ihanalta! Sellaselta Tiina-kirjojen rauhalliselta kiltiltä isältä. Mutta onhan se toki piinaavaa etenkin teinille, jos on otettava ite vastuu omasta häsläilystään 😄
Surullista kuulla, että menetit äitisi niin pienenä! Mutta hän elää sinun mukanasi geeneissä ja ne vaikuttaa enemmän kuin uskommekaan. ❤️ Ne vaikuttaa mielenkiinnon kohteisiin ja ominaisuuksiin ja vaikka mihin.
Joo, se mun silloinen elämänvaihe oli monella tapaa erittäin haastavaa. Ihme että ylipäätään selvisin jotenkin sen läpi. Mutta nyt on koko ajan parempi! 😊
Toinen kärsimätön ilmoittautuu. :-) Vaikka täytyy kyllä sanoa, että olen viime aikoina oppinut vähän olemaan kärsivällisempi ja hillitsemään temperamenttiani (mm. kuuntelemalla läsnäolodiipadaapaa jne.). Se on aika yllättävää, koska olin luullut, etten koskaan pystyisi muuttamaan itseäni. Mutta tiedätkö mitä, en olekaan varma, tykkäänkö itsestäni seesteisempänä! Tuntuu kuin olisin jotenkin laimeampi versio itsestäni! Mutta ehkä kestää aikansa, ennen kuin tähänkin tottuu, ja toki voi aina palata entiseen, jos uusi minä ei miellytä. :-D
Satu; Jee, heipä hei toinen! 😂
Kyllä se on hyvä taito osata vähän himmata. Mä en tosin tiedä osaanko olla läsnä kovin hyvin. Jos joku selittää asiat aina aatamista ja eevasta lähtien tai tunnen ettei asia koske mua (esim työpalavereissa) niin aivot asentaa autopilotin päälle nanosekunnissa ja mä mietin ties mitä kaikkee muuta.
Oih, etkö? Mutta ajattele, että sinä olet siellä sisällä, (hähää) ja tämä on vain hämäystä - auttaisko se? Ja ainahan voi palata tosiaan! 😉
Lähetä kommentti