Pari sanaa ikäkriiseileville nuorille

 

Vaikka olenkin teidän silmissänne iänikuinen haudan partaalla huojahteleva harmaantuva tantta, sallikaa kuitenkin pari iän tuomaa näkökulmaa tältäkin suunnalta. Luin, että nykyään ikäkriisiä kokevat jo 25-vuotiaat, ja huolestuin pikkuisen. Luulen, että pari asiaa voisi helpottaa siihen ahdistukseen. Johdannoksi kerron, että olen syntynyt 1970-luvun alussa, kyllä vaan, siis liitukauden keskivaiheilla. Se siitä johdannosta, nyt mennään asiaan.

Ite kävin läpi aikanaan kolmenkympin ikäkriisin ja sitten jonkinlaisen pienen kriisin vielä neljänkympin korvilla. Viidenkympin kohdalla oli vaan epäuskoinen olo, mutta varsinaista kriisiä ei tullut. Muistan, että ensimmäinen ikäkriisi oli vähän ikävä. Tuntui loputtoman hirveältä ja peruuttamattoman vanhalta. Ja selvisin. Siksi ehkä haluan tarttua aiheeseen, joka on tälläkin hetkellä ja koko ajan jollekulle uusi ja vaikea asia. Silläkin uhalla, että maailma on ihan eri, kuin reilut 20 vuotta sitten.

Pahin virhe, jonka kai jo nuorena tekee, on luulla, että elämä menee suunnitellusti. Että vaikka ensin sitä opiskelee ja sitten löytää kumppanin ja muuttaa yhteen ja perustaa perheen ja sitä rataa se sitten menee onnelliseen loppuun saakka. Mutta elämä ei ikinä mene suunnitellusti kovin pitkiä jaksoja! Ennemmin tulee lottovoitto. Elämä ei mene kovin tarkasti edes vuotta eteenpäin niin kuin kuvittelee. Mun neuvo tähän olis, että ’anna löysää’ elämälle, älä yritä hampaat irvessä mennä sitä rataa, jota muka kuuluu. Sulla on sun omannäköinen elämä ja se on mahtavaa!

Toinen virheellinen ajatusmalli on se harhaluulo, että on ns varmat pysyvät työpaikat. Mun nuoruudessa (ja suunnilleen jo 150 vuotta ennen sitä) ns varmoja yhteiskunnan tukipilareita oli ainakin posti, pankki ja VR. Että jos niihin pääsi töihin, niin ei ollut hädän päivää. Ja jokainen tietää kuinka siinä kävi. Yksikään niistä ei ole enää huojumaton ja varma paikka eläkeikään saakka. Jos nyt sitä haluaakaan ylipäätään. Ennen arvostettiin pitkää uraa, nykyään ei niinkään. Ja miksi pitäisikään? Vaihtelu virkistää myös työmarkkinoilla! Mene siis sitä alaa kohti joka kiinnostaa (ainahan sieltä pääsee pois jos huomaa, ettei tää olekaan mun juttu) ja katsele kaikessa rauhassa. Mutta joku osaaminen kannattaa joka tapauksessa opiskella!

Viimeistään kolmikymppisenä sitä alkaa vertailemaan itseään muihin. Miettii, että missäs ne kaikki luokkakaverit menee, onko niillä joku superkoulutus, joku loistavapalkkainen kiinnostava ja helppo työ, joku maailman upein puoliso, ihastuttava perhe, monta asuntoa ja kaikki kuin kermavaahtoa! No usko minua; ei ole ja sitä paitsi ne kaikki miettii samaa! Ei ylipäätään kannata vertailla ja kadehtia. Sinä rakennat oman näköisen elämän, eikä jonkun toisen elämä olisi sinun unelmiesi mukainen. Siis hiiteen kaikki vertailu ja nokka pystyyn; ole ylpeä siitä mitä sinä olet, vaikka et olisi mitään ihmeellistä. (Kuka edes on?!) Sinä riität!

Ja kuulehan kun tätisi neuvoo; jokaisella on joskus kriisejä ja ankeutta ja masentaa ja epätoivoa. Mutta silti; elämä kantaa kyllä! Ei kannata murehtia etukäteen, että mitä jos…! Asioilla on tapana järjestyä, tavalla tai toisella. Se ei tietysti tarkoita sitä, että voi vain heittää kaiken vastuun nurkkaan ja elää kuin pellossa viimeistä päivää. Mutta turha murehtiminen ja pelko kuluttaa vain energiaa.

Nykyään pelätään myös luonnon puolesta enemmän kuin ehkä koskaan aiemmin. Se on totta, että maailma on aivan uudessa tilanteessa, erilaisessa kuin koskaan aiemmin miljardien vuosien aikana, mutta myöskin se on totta, että maailma loppuu vasta sitten kun aurinko räjähtää ja se ei ole ihan vielä, ei ehkä vielä muutamaan miljardiin vuoteen. Ja muilta osin käy niin, että luonto kyllä korjaa itseään. Luonto sopeutuu ja muuntuu, kuten se on tehnyt tähänkin saakka. Ihminen saattaa joutua melko ahtaalle siinä myllerryksessä, mutta ihmisellä on nykyään myös kaikki tiede puolellaan, toisin kuin aikaisemmissa suurissa mullistuksissa. Minusta sitäkin on turha murehtia kovin kauheasti. Jokainen voi tehdä omia valintojaan ja se riittää.

Nuorena sitä ankeutuu jo pelkästään siitä ajatuksesta, että elämä on tylsää kolmenkympin jälkeen. Mutta minäpä kerron pienen faktan; ihminen muuttuu vuosien varrella siinä määrin, että arjen kokeminen onkin aivan erilainen kuin teininä. Se, mikä joskus tuntui tylsältä, voikin olla tyystin erilaista ja jopa avain uusiin maailmoihin ja erilaiseen kiinnostavaan tulevaisuuteen. Sitä paitsi, mielenkiintoinen elämä on pitkälti myös asenne.

Lempilauseeni on ”elämästä ei koskaan tiedä!” Sitä kuvittelee tietävänsä mitä huominen tuo tullessaan tai mitä on nurkan takana, mutta elämästä ei koskaan tiedä! Joku yllättävä käänne on aina mahdollinen. Joku jännittävä, mielenkiintoinen ja uskomaton asia voi olla ihan kädenojennuksen päässä, vaikka itse luulee, että tämä on nyt tätä näkkileipää ja kaurapuuroa ajasta ikuisuuteen. Vähänpä sitä siis tietää!

Jos haluaa ravistella itsensä pois murehtimisesta, niin kannattaa kokeilla tätä. Mieti mikä olisi pahinta, joka voisi seurata? Vedä se sitten niin överiksi kuin pystyt! Naura, vedä henkeä. Tuntuu helpottavalta ja saa suhteellisuutta asioihin. Tässä esimerkki; olet myöhästymässä junasta ja stressaat sitä todella. Sitten muistat ’mikä olisi pahinta…’ ja vastaat itsellesi ’jään loppuelämäksi harhailemaan asemalaiturille, enkä osaa nousta mihinkään junaan! Kukaan ei huomaa minua, eikä kukaan odota tai kaipaa tai ihmettele. Lopulta kuolen nälkään tänne asemalaiturille, josta en koskaan pääse pois’… piristävää eikö totta? Tai ainakin muistuttaa siitä, että rauhoitu, oikeasti ei mitään hätää! 

Ja jos pelkää, että ei saa opintoja koskaan valmiiksi, mieti vaikka että; ’vielä 114-vuotiaanakin raahaudut joka aamu luennolle. Kulkureitillesi on muodostunut juoksuhauta kaikista niistä askelistasi joita olet ottanut lähes sadan vuoden aikana. Luennoitsijat ja professorit on vaihtuneet moneen kertaan. Olet saatellut eläkkeelle ja hautaan heistä jo muutaman sukupolven. Et vieläkään tiedä koska valmistut, joten jatkat samaan malliin… on vuosi 2460, olet saanut patsaan yliopiston eteen ja tiedät enemmän kuin kukaan professoreista. Japanilaiset turistit tulevat lentokonelasteittain kuvaamaan sinua, kun kipuat yliopiston portaita. Sydänlääkärisi on 400 vuotta sinua nuorempi ja luultavasti melko lailla eri lajiakin. Elämä soljuu. Merkitset kalenteriin luentoja sata vuotta eteenpäin…’