Kaipuu

 

Sillon syövän kourissa aina hyräilin sen yhen mainoksen mukana, että ”voi kun huomenna ois ihan tavallinen päivä”…ja nyt tuntuu samalta. Hyräilen taas samaa biisiä ja toivon, että meidän elämä normalisoituisi. Eilen tosiaan oltiin osteopaatilla ja nyt kuulemma pitää odotella 2-3 päivää, jotta näkee auttoiko. Tällä välin tietysti selkä voi olla kipeämpi. Ja jos se auttoi, niin sitten katsotaan menikö kipu kokonaan pois, vai heltisikö vain ja montako päivää se tilanne kestää. Jos kestää alle viikon, niin ei kannata ottaa uutta käsittelyä, mutta jos yli, niin sitten kannattaa. Ja muuten noin yleisesti pitää vaan odottaa, koska se välilevyn pullistuma ’kuivuu itekseen pois, mutta siihen voi mennä kuukausia tai puoli vuotta - kenties enemmän.’ Ja samalla tavalla jalan pohjehalvaus paranee itsekseen. Liikkeitä pitäisi tehdä, mutta ei vielä, kun kipu on paha.

Samaan aikaan mun pitäis tehdä vesijumppaa, salijumppaa, kotiliikkeitä - mutta en voi (paitsi kotona, mutta se on ollu vähissä). Mutta se mitä voin, on tehdä jotain pientä jumppaa ja valmistautua jouluun ja siivoilla (paitsi mun selkä ei oikein vielä ole valmis kumaraan asentoon eli imuroiminen on aika paha). Se on siis väsynyt ja lihakset on kaikonneet, kun olen niin pitkään ollut aika tekemättömissä. No, pahemminkin vois olla; voitais molemmat olla vaikka välilevypotilaita yhtä aikaa!

Mutta kaipaan aika lailla kahvikupposia kahviloissa, ystävien tapaamista, haahuilua kaupungilla hiljaksiin ja vaikka jotain museokäyntiä tai taidetta. Tai ihan vaan kaupoissa hiippailua ja kaiken kauniin ihailua, koska olen jo vuosia sitten sisäistänyt, että kaikkea ei tarvii omistaa, ihailukin riittää! Akateemisessa olis uus kirja Edith Södergranista ja divarit on pullollaan mun hinkuamia kirjoja. (Mun pitää siis välttää divareita aika paljon!)

Mutta arvatkaa mikä oikeesti lohduttaa mua usein, jos on jotain haastavaa elämässä? Mä vertaan omaa elämääni esiäitien elämiin! Että siellä menneisyydessä sitä on ammennettavissa ties mitä kaikkia kohtaloita ja mulla ei ole mitään hätää heihin verrattuna! Mulla on ihana perhe, iso talo, oma puutarha, lapsuudenmaisemat, vaatetta ja tavaraa vaikka loppuelämäksi, lääkärit ja lääkkeet saatavilla, jos jotain äkillistä tapahtuu, varaa loikoilla soffalla kuin tursas, on televisiot ja netit ja elokuvat ja kirjat. On puhelimet ja saa yhteyden vaikka keneen pitkien matkojen taa. Saan vähän rahaa joka kuukausi, vaikka en pystyisi tekemään mitään työtä vielä. On kesämökki ja paljon polttopuita, on ystävät jotka ei kuole synnytyksiin tai isorokkoon. 

On kaupat, jotka pullistelee ruokaa, joita esiäidit ei olis edes tunnistaneet. On auto, jolla pääsee kulkemaan ja bussit ja junat ja ratikat. Osaan lukea, kirjoittaa ja laskea, osaan vähän kieliä. Olen matkustanut ulkomailla ja Suomessa. Ruokin oravia pihassa ja nautin siitä pienestä luonnon hipaisusta, joka tulee lähelle. Hiuksetkin on alkaneet kasvaa ja saan mennä kampaajalle, kunhan ne hiukan vielä kasvaa. Ei tarvii pelätä lepraa tai isorokkoa tai sitä, että kuolen jonkun haavan tulehdukseen. Ei tarvii synnyttää joka vuosi kunnes vauvat on imeneet kaiken energian kehosta lopullisesti. Ei ole nälkävuosista tietoakaan. Tai jos tulee halla, se ei paljon hetkauta. On sähköhellat ja mikrot ja vedenkeittimet ja kahvia saa niin paljon kuin ikinä haluaa! (Kukaan ei ole kieltänyt sitä.) Sitä paitsi on omaksi huviksi parfyymeja ja kaiken maailman tuoksuvia käsivoiteita, hammastahnaa ja dödöä. On pyykinpesukoneet ja astianpesukoneet ja imurit ja kaikki. Oikeestaan mitä pitemmälle tätä listaa mietin, sen onnellisemmaksi mieli muuttuu ja ihmettelen, mitä kumman valittamista tässä edes on. Ei kai oikein mitään, varsinaisesti.