Laukkuja, osa 61

 

Löysin tämän laukun Etelä-Pohjanmaan Taito-shopista joitakin vuosia sitten. Sen kangas on Seinäjoen kansallispuvun hamekangasta. Pieni ja niin kaunis!

Ja arvatkaas mitä?

Laukun kangasmalli on otettu  1930-luvulla matosta puretusta tilkusta. Matto on Niemistön talosta ja tietojen mukaan kankaan on kutonut Maria Niemistö. Minun esivanhempani tulevat Niemistön talosta ja paapan täti oli Niemistön Maria. Hän on saattanut nuorena kutoa kankaan. Joka tapauksessa sydän sykähti pari volttia ympäri ja laukku oli saatava. 

Pidän laukun väreistä, pehmeästä villasta, lukkomekanismista ja ketjusta. Pienestä koosta myös. Se on aivan erityisten tilanteiden laukku, siksi se ei ole vielä ollut käytössä. Mutta käyttöön se tulee, rakkaudella!

Sairauksia mielessä

 

Arvatkaapa mitä oon miettiny tässä viime päivät? Tuo on kyllä typerä kysymys, sillä voihan sitä ny ihminen miettiä vaikka mitä! Kuten vaikka että mikähän kengännumero olis muurahaisella, jos sillä olis kengät, 1/100, siis suhteessa ihmisen kengännumeroon? Taikka että kumpaa panisit, Bideniä vai Putinia? No ite en oo miettiny kumpaakaan, edes nyt kun ne tumpsahti jostain mieleen, mutta sitä vastoin oon pohtinu, että onkohan mulla aivosyöpä. Tämmösiä sitä syöpään joskus sairastunut sitten pohtii. Ja mietin sitäkin, että tuleeko se syöpä mieleen koko loppuelämän aina kaikesta ensimmäisenä? Että kun hampaaseen vihlasee, niin mieleen tulee ekana, että apua, onko mulla joku hiton hammassyöpä. Sepä nähdään, että näinkö se mieli toimii jatkossa. 

Mutta se miks mä mietin aivosyöpää, niin se tuli siks, kun mulla on ollu pientä päänsärkyä ja oon ollu tosi väsyny. Väsyttää aivan sairaasti aamuisin, meinaan nukahtaa monta kertaa keskipäivällä ja illalla jo kasilta alan katella kelloo, että meniskö jo nukkuun. Nukun ihan hyvin ja silti väsyttää. Ja särkee päätä, taikka ehkä lähinnä niskaa. Ja aivosyövän oireet on juuri päänsärky ja väsymys ja persoonallisuuden muutos. En tiä siitä viimesestä, sitä ei taida kumminkaan olla. Taikka sanoin mä tänään jo miehelle varmuuden vuoksi, että kerro jos mun persoonallisuus muuttuu! Mutta oikeestaan mä taisinkin jo keksiä syyn näille oireille. Mä oon koukussa energiajuomiin, enkä oo juonu niitä pariin päivään ollenkaan. Niiden vieroitusoireet on juuri väsymys ja päänsärky! (Katoin googlesta.) No sit mentiin tossa kauppaan ja ostin energiajuoman ja kulautin sen kitaani; kas siihenpä loppui päänsärky ja väsymys! Mitä helvetillinen helpotus!

Kirjapinosta; MOMO -koti elementissään

 

Tämä Katja Lindroosin ihana arkkitehtuuria, koteja ja sisustusta käsittelevä kirja on mulle aivan uunituore, vaikka onkin painettu jo 2013! Miten mä oon missannu tämmösen…

Mikä MOMO? MOMO tulee sanoista ’Modest Modern’ eli vaatimaton ja moderni.

Kirjassa käsitellään 1950, -60 ja -70 -lukujen taloja, siis rintamamiestaloista elementtitalojen massarakentamiseen.

Pidän kirjan vähäeleisistä, mutta kertovista ja niin kuvaavista kuvituksista! Ja kuvia onkin paljon, lähes joka aukeamalla. (Kuvat Riikka Kantinkoski ja Niclas Warius.)

Kirjassa on myös testejä tyyliin ’onko kotisi MOMO?’

Pohjapiirroksia ja tyypillisten asioiden listauksia löytyy eri kausilta.

Kirjassa käsitellään osa-alueita, kuten ’valo, tila, pinnat…’

Kirjassa esitellään monia tavallisten ihmisten MOMO-koteja herkullisten kuvien kera.

Haastatellaan MOMOissa asuvia ihmisiä.

Kiinnitetään huomiota rakennustapoihin, eri aikojen ihannekoteihin ja yksityiskohtiin.

Kerrotaan kohteiden sisustuksesta ja erityispiirteistä.

Kaiken kaikkiaan kirja on aivan hykerryttävän herkullinen! Sisustuskirjat nykyisellään jo kyllästyttävät ja pelkkä arkkitehtuuri on monesti liian kylmää asiatekstiä. Tässä ei ole pelkoa kummastakaan, vaan voin todeta, että ’MOMO koti elementissään’ on pitkästä aikaa hyvin kiinnostava ja piristävä kirja, ollen myös aikamoinen silmäkarkki!

Raha-asiat mutkalla

Kerronpa millaiseen jumiin sitä voikaan joutua pitkällä saikulla. Nythän on niin, että se mun kelan saikkupäiväraha loppuu kohta. Tai käytännös loppui jo, koska kesäkuun jälkeen sitä ei enää saa. En vaan tiedä koska se viimenen erä menee maksuun, (piti olla jo tilillä noin kolme viikkoo sitten) kun mitään ei näy ei kuulu. Ja mä haluun nyt kirjottaa tän etenkin muille vinkiksi ja opiksi, että älkää tehkö niin ku minä tein, vaan tehkää niin ku minä sanon. 

Elikkä mullehan ei kukaan kertonut tarkalleen, että mitä ja koska pitää tehdä. Vähä ihmeellistä, sillä mä kuitenkin kävin mm työkykyvalmentajalla, jonka ois pitäny nää tarkalleen kertoa. Tai en mä tiedä mitä hänen työnkuvaansa presiis kuuluu, mutta näin jälestäpäin aateltuna se vähä vissiin niin ku kuuluis sen duuniin. No se kyllä sano, et sun kantsii hakee sitä kuntoutustukea joskus tossa pari kk ennen ku kelaraha loppuu, koska on kesälomat ja jonoa voi olla. No, mun aivot otti tän kuitenkin aika epämääräsenä kehotuksena tyyliin ’kuhan nyt tässä haet jahka kerkiit ja jaksat’. Ja sit kaikkien perhanan hakemusten lannistamana (siis yleisesti) mä vetkuttelin sitä vähä liian pitkään ja tein hakemuksen vasta ihan heinäkuun alussa. Ajattelin, et kuukausi on ihan jees käsittelyaika kuitenkin, koska sillon en tienny vielä siitä kelan pykälästä. No väärinpä meni, meni jopa niin kiville, että nyt tässä mietin, että mitä voisin myydä saadakseni rahaa.

Eka ylläri oli tosiaan se, josta jo kerroinkin, että se kelan saikkupäiväraha loppuu ennen ku se laskennallinen 300 päivää on täynnä! Mä luulin saavani sitä 23.7. saakka, mutta sit äkisti selviskin, että sitä saa vain edellisen kuukauden eli täs tapaukses kesäkuun loppuun! Aivan järjetön pykälä. En näe siihen mitään perustetta ja se tuntuu samalta ku joku kelan mamma nykäsis silinteristä eri ihmisille eri päiviä, että sinä se saat 298 päivää ja sit toiselle, et sinäpä saatkin vain 271 päivää, hähää!! 

No ei siinä mitään, se eläkevakuutusyhtiön hakemus oli ihan helppo ja se virkailijakin oli mukava, jolle soitin ihan aluksi. Sitä paitsi ennen ku sen nettilomakkeen avasi, sivuilla sanottiin, että mitä suunnilleen tullaan kysymään ja aikakatkasu on 30min, jonka verisesti opinkin viime syksynä kelan kohdalla. Tein hakemuksen ja luulen, että kaikki menee hyvin. (Paitsi en tiedä mitä sitten tapahtuu, jos tulee hylkäävä päätös.) Tosin siinä kysyttiin jotain kuntoutussuunnitelmaa liitteeksi ja mä olin ihan hölmönä, että whaaat…?? Jätin sen siis vielä roikkumaan. Jossain toisessa kohassa nimittäin netissä sanottiin, että ensin tulee päätös, sit laaditaan suunnitelma. Ja kyllä he kysyy, jos sitä tarvitaan. (Parasta silti ehkä soittaa sinne ja selvitellä perin pohjin tämäkin asia…)

Mutta sitten sain eläkevakuutusyhtiöltä kirjeen, joka oli lähetetty mitä ilmeisimmin ennen kuin olin laatinu sen nettilomakkeen, että ’lääkäri on lähettänyt meille B-lausunnon. Jos aiotte hakea eläkettä tai kuntoutustukea, niin muistattehan laittaa hakemuksen kolme kuukautta ennen kelan sairauspäivärahan päättymistä!’ Siis Häh?! Kolme kuukautta!!! Help ja ziisus! Elikkä tarkalleen ottaen se hakemus ois pitäny tehdä maaliskuun lopussa! Työkykyvalmentajankin aika oli vasta toukokuun lopussa, joten jo sillon oltiin rankasti myöhässä! Ja sillon mä just aattelin lokosasti, että onpa tässä kevättä…

Meinaako tää siis sitä, että mun kuntoutustuki tulee vasta joskus lokakuussa, eli kolme kuukautta hakemuksen jälkeen?! Ja käynkö mä nyt edelleen lääkärissä joka kuukausi hakemassa saikkua - siihen asti kunnes työkyky palaa? Ja siltä varalta, että työkyky ei palaa, multa on jo parikin lääkäriä kyselly, että voitko vaihtaa alaa… No sitä minäkin tässä olen hiljaa sisälläni pohdiskellut. Jotain mitä ei niinkään tehdä käsillä. Ehkä mulla on pari takaporttia tässä, mutta katellaan nyt ensin, että mitä se kirurgi sanoo kädestä sitten elokuussa.

Mä en ole henkilökohtaisesti suuressa pulassa, eli ei mene asunto alta, taikka en kuole nälkään, vaikka tilanne onkin nyt vähän ongelmallinen. Mutta on paljon ihmisiä, joilla on toinen tilanne ja heitä varten laadin tähän nyt vielä pientä listaa tärkeimmistä asioista. Toivottavasti näistä on hyötyä edes jollekulle!

Eli tässä karkeasti askeleet pähkinänkuoressa; 

-kelan saikkupäiväraha loppuu edellisen kuukauden lopussa, kun se 300 arkipäivää tulisi täyteen!

-saikkupäivärahan jälkeen (jos ei ole työkykyinen) kuuluu hakea kuntoutustukea, joka on toiselta nimeltään ’määräaikainen työkyvyttömyyseläke’

-se haetaan työeläkeyhtiöltä, joita on vaikkapa keva, varma, elo… selvitä omasi!

-jos et ole ollut töissä (edes osa-aikaisesti) ennen saikun alkamista, sinä haet sitä kelasta!

-tämä hakemus kannattaa (ainakin työeläkeyhtiöille) tehdä kolme kk ennen saikkupäivärahan loppumista, vaikka et voisikaan tietää jatkuuko työkyvyttömyys vielä 3kk jälkeen. Varmuuden vuoksi! Ainahan voi perua.

-jos jostain syystä tulee hylkäävä päätös, niin sitten kuuluu mennä työkkäriin, vaikka työtä ei pystyisikään tekemään! Niin hullua kuin tämä onkin. Siellä sitten katkaistaan se työnhakuvelvoite sun osalta, kunnes olet terve.

Ja mitä näiden jälkeen tapahtuu, niin sitä en vielä itsekään tiedä. Mutta aivan takuulla täällä blogissa puhelen aiheesta, aina kun jotain ajankohtaista on mielen päällä. Kantsii silmäillä siis!

 

Atelier Cologne; Tobacco Nuit

 

Atelier Cologe on uusi tuoksutalo, jonka ensimmäiset tuoksut lanseerattiin vuonna 2011. Tuoksuja on julkaistu tähän mennessä 55 kpl. Kaikki tuoksut perustuvat sitruksiin, niin tämäkin. Tämä kyseinen tuoksu ’Tobacco Nuit’ on vuodelta 2016. Ostin sen Helsingin Stokkalta ja mukaan tuli käsin ommeltu nahkainen suojatasku.

Fragrantica sanoo tuoksusta näin;

Top Notes:

Cumin, Coriander, Clementine

Middle Notes:

Tobacco Blossom, Olibanum, Labdanum

Base Notes:

Tonka Bean, Cedar, Patchouli

Tuksun kesto:

Pitkäkestoinen

Tuoksun voimakkuus:

Keskiverto

Kohderyhmä:

Miehet/Unisex

Minulla oli joskus yli 20 vuotta sitten Body Shopin ’Tupakankukka’ -voidetta, josta pidin paljon (ja joka lopetettiin hyvin pian suureksi harmikseni) ja siksi tämäkin tuoksu alunperin kiehtoi ja kutsui kokeilemaan. Alusta on vaikea hahmottaa yhtään korianteria tai klementiiniä, mutta eipä kyllä kuminaakaan. Minusta ihan alussa on jo tupakankukkaa, seetriä ja patchoulia. Tuoksu on pehmeä ja lämmin, hiukan tumma ja hyvin miellyttävä. Vaikka se on määritelty enemmän miesten tuoksuksi, en ole edes kuvitellut, että se sitä olisi, vaan ottanut sen käyttööni aivan kursailematta. Tuoksu ei ole voimakas, mutta se kestää. Tämä on yksi lempituoksujani, joiden käyttöä koetan himmailla, jottei se lopu liian nopeasti ja siksipä se kestää vuodesta toiseen. Lämpimästi suosittelen tutustumaan!

Tavallinen aamu

Huomenta vaan! Nukuin tänään puoli yhteentoista! Heräsin kyllä hetkeksi ennen kahdeksaa, mutta koska tänään ei ole mitään menoa tai kukaan (remppamies vaikka) ei tunge meille kukonlaulun aikaan, niin nukuin sit niin pitkälle kuin hyvältä tuntui. Luinkin hiljattain jostain, että Letrot aiheuttaa mm väsymystä ja huomaan sitä kyllä vähän itsessäni. Nykyään jopa saatan nukkua päikkärit, vaikka viimeks oon nukkunu päikkäreitä säännöllisesti joskus 35 vuotta sitten, eli lukioaikana.

Keitin juuri aamukahvit, koska aamu on aina tällaisina hetkinä hyvin hidas. Laitanpa tähän kahvilakahvikuvia. Tai oikeesti kuvassa on chai latte, koska en pysty juomaan kahviloiden kahveja, vaikka kuinka haluaisin ja välillä yritänkin. Maha vaan menee ihan sekasin ja koko ilo kääntyy harmiksi. Eikä se sitä paitsi nyt niiin hyvää ole miltä aina näyttää. Viimeks ostin asemalta junaan sellasen mukana kuljetettavan kahvikupposen tai kahvipahvin ja olipas se hienoa, vaikka se kahvi oli aika pahan makuista. Oli kerrankin sellanen fiilis, että ai tältä noista ihmisistä tuntuu, jotka trendikkäästi vaeltaa kiireisen näköisenä jonnekin kahvikuppi kädessä. Tai pitää varmaan sanoa kahvimuki, vaikkei se oikeasti ole kumpikaan. Olispa hassua kulkea kiireisenä Hämeenkatua vaikka kello yhdeksän aamulla sellanen mummon posliinikahvikuppi kädessä ja hörppiä siitä. Tai mikä vielä parempaa, kädessä (kolmen sormen varassa) olis vain se tassi, jossa olis maitokahvia piripintaan ja sit ois sokuripala huulten välissä ja sit ryystäis kauheella hörppynällä sitä aamukahviaan ja koettais samalla varoa, ettei se juoma leiju asfalttiin. Pitäis ehkä kokeilla!

Herätessä ajattelin, että tänään vois käydä pyörällä kaupassa, mutta sit alkoikin yllättäen sataa. Ja nyt vuoron perään sataa ja ei sada, vaikka koko ajan paistaakin. Istun siis sohvalla ja mietin, että taidan katella Minun Afrikkani-elokuvan loppuun. Se on semmonen ihana kesäelokuva, josta tulee kaipuu jonnekin yli sadan vuoden takaiseen Afrikkaan. Niinhän ei saisi varmaan nykyään tuntea, kun se on kai syrjivää ja mitä kaikkea. Ei saisi etenkään olla mielikuvituksessaan siirtomaaisäntä tai emäntä 1910-luvulla. Mietin vaan, että koskahan siihenkin maanosaan olis ekat koulut pystytetty, jos ei siirtomaaväki ja kirkot olis puuhakkaasti niitä pystytelleet. Ja toinen ’kielletty’ paikka joka muhun vetoaa, on 1920-luvun Kiina, niinku elokuvassa ’Rakastaja’ (kirjana ’Pohjois-Kiinalainen rakastaja’), sittemminhän Kiinasta tuli monella lailla surkea paikka pitkäksi aikaa. Joskus mietin, että millanen maailma mahtais olla, jos ei olis käyty yhtään sotaa tai taistelua koskaan? Se on niin outo ajatus, etten osaa edes miettiä miten täällä elettäis. Mutta sellanen tietokonepeli olis kyllä tosi magee, jossa vois muokata historiaa ja sit näkis, että miten nykyhetki muuttuu. Vois antaa tsaarien elää ja se muuttais ainakin sen, ettei olis Lenin-museoo. Ehkä siinä kohtaa musta tulis peliriippuvainen, elikkä parempi ettei sellasta sit olekaan.

 

Strutseja näköpiirissä!

 

Ajellessamme Myllykoskelta kotiin päin, päätettiin hauskuuttaa itseämme strutsien ihmettelyllä! En ollut koskaan nähnyt strutseja ihka elävänä ja olinkin vähä innoissani! Pälkäneellä on strutsitila Syrjynen, joka osui sopivasti kohilleen, joten sinnepä sitten.

Pälkäne on muutenkin aika kivaa seutua, pullollaan historiaa, kulttuuria ja suloista maalaismaisemaa. Syrjysen tilalla oli sitä paitsi muutakin nähtävää kuin strutseja; kaneja, kanoja, riikinkukkoja, kuusipeuroja… Minä eläinrakkaana olin ihan tohkeissani. Ja sitten siellä oli tietysti kahvila, josta saattoi ostaa mukaansa myös kaikenlaisia paisteja, fileitä ja makkaroita yms. Me ostettiin strutsin fileepihvejä. Kuulemma se on vähärasvaisempaa kuin kana ja maistuu vähän naudalle. Kiintoisaa!

Täytyypä todeta, että on tuo otus kyllä hyvinkin kunnioitusta herättävä jo kokonsakin puolesta; se kasvaa jopa 2,8m korkeaksi. 130-kiloinen aikuinen strutsi pystyy juoksemaan kaikista kaksijalkaisista nopeiten, eli 70km/h. Strutsi elää jopa 80-vuotiaaksi, mutta tällä tilalla strutsit teurastetaan suunnilleen 12-18kk ikäisenä. Tässä tarhassa näkyi yli 20 strutsia.

Suutuspäissään strutsi potkaisee eteenpäin kovemmin kuin hevonen ja jopa kolmasti sekunnissa! Eipä siis huvita ottaa kovin tiukkaa lähikontaktia hänen kanssaan. Aitauksen edessä olikin lippusiima, jossa oli teksti, että ei saa mennä lähemmäs. Leijonakin kuulemma häviää strutsille tappelussa. Eräs strutsi askarteli kovasti tuon portin ylimmän narun aukaisupuuhissa ja on ilmeisesti joskus onnistunutkin, koska naruissa oli useita solmuja. Strutsi tutkii kuulemma muutenkin mielellään kaikkea nokallaan ja saattaa helposti napata turistin silmälasit ja nielaista ne.

Strutsilla on aivan huippuunsa hiottu näkökyky. Se pystyy erottamaan sokeripalan kokoisen kappaleen 1,5-3 km etäisyydeltä. Strutsi munii vain kesällä, ilman säännöllisyyttä. Munan paino on noin 1,5 kg. Vaikka muna on maailman suurin linnun muna, on se kuitenkin linnun kokoon nähden suhteutettuna maailman pienin. Strutsi on kotoisin Etelä-Afrikasta, mutta sopeutuu hyvin jopa talveen täällä meillä. Tosin lumisateella kastuessaan strutsi voi saada helposti flunssan, joka on ainut tunnettu tauti hänellä. Olisin tuijotellut näitä tyyppejä vaikka kuinka, mutta täytyihän sitä kotiinkin joutua. Mutta suosittelen käyntiä tilalla, sillä ei strutseja ihan joka kulmalla olekaan.

Hääpäivä

Naimisiinmenosta 13 vuotta, ensitreffeistä 23 vuotta. Kukat enimmäkseen omasta pihasta, nauha itse nyplättyä pellavapitsinauhaa. Laukku yks ihanimpia kokoelmani laukkuja. Isoisän isoäiti Matilda kuvana mukana, koska hääkuvat otettiin hänen lapsuuden kartanollaan Niemen rusthollin kuistilla Tampereen Lielahdessa. Vuonna 2011 rakennus oli vielä autio ja minulle varsinainen pyhiinvaelluspaikka aina vuodesta -95.

 

Kirjaliiteri ja Kymikantri (tässä järjestyksessä)

 

Tässä sitä taas ollaan, kirjahuuman keskellä! Oikeastaan me tultiin Myllykoskelle Kymikantriin, mutta koska tämä festari on nimen omaan kirjakaupan takapihalla ja osittain myös Kirjaliiterissä, niin kirjoja ei voi välttää. Vähän kun veis alkoholistin alkoon, jonka takapihalla on pulloliiteri, josta saa ottaa niin monta pulloa kuin haluaa ja jaksaa kantaa. Te ymmärrätte. Tämä on hiukan tuskallista.

Ensin notkuimme perjantai-illan tapahtumapaikalla kuunnellen kantria ja ostaen vähän musiikkia (minun mukaan tarttui Queen ja Abba eräästä vanhojen cd-levyjen laatikosta) ja sitten nukuimme asuntoautossa radan varressa ja ihmettelimme kaikkia niitä venäläisiä tavarajunia, jotka raskaina, pitkinä ja uhkaavan tummina jyrisivät ohi. (Vieläkinkö me todella teemme kauppaa venäjän kanssa?)

Sitten heräämme rankkasateeseen ja alamme valmistautua uuteen päivään. Lauantai alkaa perinteisesti totta kai kirjakaupan koluamisella, niin nytkin. Tarjolla olisi niin, niin paljon ihastuttavia ja kiinnostavia kirjoja! Kirja Trumpin fanittajista (niinpä, herää kysymys, että miksi heitä on) ja kirja Zelenskyistä. Kirjoja historiasta, tästä päivästä ja tulevaisuudesta. Kaikkea semmoista, joita on turha hakea Suomalaisen kirjakaupan askartelulankojen ja designtuotteiden seasta. Ainakin siltä tuntuu.

Tällä kertaa rahaa on vain vähän, vaikka eihän sitä koskaan ole niin paljon kuin haluaisi, joten en haali syliini kirjoja sekopäisenä ja hysteerisenä. Onneksi en ole rikas, koska silloin ainakin tarvitsisin kirjahallin pihaani.

Joskus ahdistuin valtavasti, kun tajusin, että en voi elämäni aikana mitenkään lukea kaikkia kirjoja, joita haluaisin. Miettikää; kaikkien kiinnostavien tieteenalojen, kaikenkielisten versioiden ja kaikkien aikojen kirjojen kappaleiden määrä olisi valtava. Niiden kaikkien listaaminenkin olisi jo mahdoton tehtävä, saati sitten lukeminen.

Viime vuonna ostin täältä Ismo Leikolan ensimmäisen kirjan ja nyt tietysti tulin hakemaan toista. Sen lisäksi käteen osui 1950-70 lukujen kotimaisen arkkitehtuurin ja sisustuksen teos Momo. Tähän rahat riittivät tällä kertaa ja ehkä hyvä niin.

Tässäkin kirjakaupassa (eli kulttuuritalossa) myydään hiukan muutakin kuin kirjoja, tai no, miten sen ottaa. Kirjoista tehdyt laukut on tavallaan kirjoja kyllä nekin. Tai olivat. Ja osittain ovat yhä. Viimeksi täällä oli vielä kangaspuutkin, mutta nyt ne lienee siirretty jonnekin pois näyteikkunalta. Jollakulla oli niissä kudelmat kesken, eli pelkkä koriste se ei ollut.

No ja sitten kipin kapin sinne kirjaliiteriin ennen esitysten varsinaista alkua ja porukan tungeksimista häiritsevästi edessä. Ah! Täällä sitä pieni pää sekoaa, saati sitten iso. Waude!

Bändiä vilkaisen kohteliaisuudesta, vaikka eipä se kirjojen kimpussa häärääminen heitä haittaa, koska tämähän on vasta soundcheck. Ilmankos täällä on vasta näin vähän väkeäkin. Etsin Merete Mazzarellaa, sillä tein hänen kirjoistaan eilen listan ja totesin, että hyllystäni puuttuu viisi Mazzarellaa! Mitä mitä?!! Luulin, että niitä puuttuu kaksi. No hyllyssä näkyy kyllä olevan Mazzarellaa, mutta ei tietenkään niitä puuttuvia.

Onnesi tällaista paikkaa (kirjakauppa ja halli) ole meidän lähellä, sillä minäpä se polleana kantaisin kyllä kaikki rahani tänne! Ja sen lisäksi vielä tyhjentäisin hallista ison lohkon omalle yöpöydälleni, joka jo nyt notkuu kirjoista!

Minulle sanotaan aika ajoin ihan sileäotsaisesti, että miksi et käy kirjastossa? Säästyisi rahat ja tila! Mutta se on vallan mahdoton ajatus! Joskus kun olin kategoriassa ’maailman köyhin’ (niin kuin lapseni luuli meidän olevan), käytin kirjastojen palveluita ahkerasti. Sittemmin se hiipui. Juurikin mietin asiaa ja tulin siihen tulokseen, että minulle kirja on vähän kuin vaate; ei niitäkään voi vain lainata! Perusvalikoima on oltava itsellä aina hyllyssä. Joskus vastaan tulee huono valinta ja sen heitän takaisin kiertoon, mutta muuten haluan pitää itselläni kattavan kokoelman, oli kyse sitten vaatteesta tai kirjasta.

Ja tämä Myllykoski vaikuttaa muuten perin suloiselta paikkakunnalta. Paikallinen pyöräilijä sanoi meille eilen, että ’mahtavaa kun täällä järjestetään tällaista, kun yleensä täälä ei koskaan tapahdu mitään!’ Se taitaa päteä kaikkiin Tamperetta pienempiin paikkoihin. Varsinaisesti minun on sitä hiukan vaikea ymmärtää, koska introverttinä kökkisin ihan tyytyväisenä vaikka majakkasaarella kuukaudesta toiseen, mutta jos joku kaipaa tapahtumaa, niin olkoon niin. Ei kai siitä haittaakaan ole. Minä näen täällä kaunista arkkitehtuuria pilvin pimein! Arviolta 1930-50-luvun taloja on paljon ja niistä ainakin liiketilat on autiona. Paitsi kirppiksiä on vähän siellä täällä. Jos haahuilette huudeilla, niin kannattaa todellakin tsekata!

Näe tutut maisemat uudella tavalla

 

Ootko koskaan leikkinyt ihan jossain tutussa paikassa (sen voi tehdä jopa kotona!), että oletkin turisti, joka on siinä paikassa ensimmäistä kertaa ja näkee kaiken turistin silmin? Tutussa paikassa ’turistina’ haahuileminen on muutenkin kivaa. Näkee yllättäviä asioita ja kiinnittää huomiota ihan eri juttuihin, sillä niinhän se menee, että tuttuihin juttuihin jotenkin sokeutuu.

Toinen tapa murtaa totuttua, on unohtaa ne tavalliset reitit, joita yleensä kulkee ja antaa intuition viedä ihan uusille urille. Esim toissapäivänä kävelin ehkä miljardinnen kerran Hämeenkadulla Hildenin ohi ja päätin vihdoin mennä kurkkaan, että mikäs se tää liike oikeen onkaan. Ikkunoilla on kivoja takkeja usein (olen niitä ihaillut vuodesta -95!) ja siellähän olikin värikkään Aino-merkin vaatteita rutkasti. Jotenkin oon aina aatellu, että se on sellanen keski-ikästen rouvien liike, mutta… hmmm… rouvahan tässä jo ollaankin ja mitä vahvimmin myös keski-ikänen. Hintataso ei natsannu mulle ehkä ihan nyt juuri, mutta kenties joskus. Silti; olin hyvin positiivisesti yllättynyt ja suosittelen kurkkaamaan liikkeeseen sisälle!

Kun valitsee kaupungissa uusia katuja käpyteltäväksi, voi löytää lähestulkoon ihan mitä vaan. Maalla voi vaikka pyöräillä pienillä teillä ja kääntyä sellaisista risteyksistä, joista ei ole ikinä ennen kääntynyt. Se on kuulkaa seikkailua! Arkipäivän seikkailua on myös tepastella marketissa eri hyllyväliin kuin yleensä ja katsella hyllyjä eri korkeudelle kuin yleensä. Sitten tuleekin ehkä valittua joku sellainen ostos, jota ei muuten valitsisi ja saattaa löytää jotakin aika upeeta, jota ei koskaan muuten löytäis. 

Tietysti sitten on se, että jos vaan mahdollista, kantsii joskus - vaikkapa kerran kesässä - kiivetä kaupungin korkeimpaan tai ees toiseksi korkeimpaan kohteeseen (jos se on joku muu kuin viljasiilo) ja katsella elämää lintuperspektiivistä! Minä katoin jo eilen säätiedotusta, jossa luvattiin Tampereelle tänään puolelta päivin aika loistokasta ukonilmaa, ja päätin tottakai tulla Tornihotellin Morobaariin bongaamaan salamoita. No jossain meni pieleen ja kastuin läpimäräksi kun olin vasta matkalla tänne ja koko sadekin meni ohi ilman ukkosta. Mutta on se silti kiva katella ylhäältä haukansilmällä miten ihmiset on tuolla jossakin alhaalla pieniä ku muurahaiset!

Museoissa harrastan joskus sammakkoperspektiiviä. Niin, älkää nyt ajatelko, että ryömien siellä räsymattojen alla, vaan ylipäätään istun vaikka rappusilla ja pidän kameraa koko kierroksen ajan alhaalla ja napsin kuvia alakulmasta. Se on semmoista näkymää mitä pienet lapset näkee, joten sanon sitä myös lapsinäkökulmaksi. Julkaisin blogissakin joskus lapsiperspektiivin kuvia Amurin työläismuseosta.

Nykyään tykätään jankuttaa, että pitää mennä mukavuusalueen ulkopuolelle. Mä oon täysin eri mieltä! Miks pitäis mennä, ei kyllä mun mielestä tarvii! Menkää ihmeessä miellyttävillä urilla ja etsikää oikein sitä omaa ominta mukavuusaluetta. Siitä muka oppii jotain, jos menee ulos mukavuusalueelta, höpöhöpö! Se on pelkästään epämukavaa, pelottavaa, kiusallista ja päässä takoo koko ajan, että koska tämä loppuu tai miten täältä pääsee pois! Miks pitäis kiusata itseään?

Keksin tänään bussissa yhden uuden tavan katella tuttuja maisemia! Ajattelin, että näkymää voi tarkastella siltäkin kannalta, että kuvittelee olevansa kuollut ja matkaa täällä henkenä. Heti näytti ja tuntui kuulkaa erilaiselta. Se oli sellanen hauska fiilis, kun päähän alkoi tulla ajatuksia kuten: ’voi tuosta paikasta mä tykkäsin, tuolla mä kuljin usein, tuolla menenkin heti hengaamaan, kun en eläissäni koskaan ehtinyt…’

Käden vointi ja vitutus

 

Suokaa nyt anteeksi ruma otsikko, mutta nyt aivan oikeesti ottaa niin päähän! Mulla siis oli se lääkärin soittoaika tässä alkuviikosta ja selvisi, että juu, ultrasta näkyy että oikean käden jänteessä on tulehdusta, mutta ei siinä jänteessä, jota luultiin!! Eli se kortisonipiikkikin laitettiin ihan väärään jänteeseen (eipä ihme, ettei auttanut!) ja nyt ihan oikeasti se ainoa keino on lepo. Ei siis niin ku työterveyslääkäri sanoi viime viikolla, että ’Ei sun nyt täysin levossa sitä tarvii pitää, kunhan et mitään isoja alueita ala haravoida!’ 

Ja nyt mua raivostuttaa se, että mulle kuukausia jankutettiin, että ei sitä ultraa ja röntgeniä tarvii ottaa, ei niistä mitään näe! No näkihän! Ja vieläpä että mikä jänne on tulehtunut! (Kuulemma oireet on hyvin samanlaiset näillä eri jänteiden tulehduksilla.) Ja se on ihan hyvä tietää, että mikä jänne, ennen kuin aletaan sohia jotain kortisonipiikkejä mutu-tuntumalla sinne ja tänne! Tämä on kuulemma harvinaisempi jänne tulehtuakseen ja tähän on tosi vaikea laittaakaan piikkiä. Onneksi sain eilen ajan sinne käsikirralle, jossa todellinen ammattilainen vihdoin katsoo mitä tehdään. Aika on kuukauden kuluttua.

Eli jos sulla on jännetulehdus kädessä, niin älä usko jos sulle jankutetaan, että ei siitä ultrasta oo mitään hyötyä! Siitä nimen omaan näkee, että mikä siellä tarkalleen ottaen on tulehtunut. Olispa ollu mielenkiintoista, jos ne olis vaikka lähteny leikkaamaan tätä kättä väärästä kohasta! Vaikka kai ne olis ennen leikkausta ultrannu, ja sekin jo osoittaa, että se oikeasti on hyvä toimenpide!

Tätäkin saa jakaa!

Kelan tasa-arvoa?

 

Kelako toimissaan tasa-arvoinen? Niin minäkin luulin aina eiliseen asti! Mutta katin kontit, niin se ei ole. Otetaan vaikka kaksi samanlaista Suomen kansalaista, vaikkapa jotkut identtiset kaksoset, joilla molemmilla on sama asuinpaikka, sama koulutus, sama työpaikka ja samat harrastukset ja elämäntavat. Sitten toinen sairastuu vaikkapa nyt pitkäaikaiseen sairauteen kuten esim syöpään ja jää siitä saikulle 21.6. Ja kappas vaan toinenkin on sairastunut samoihin aikoihin samaan vakavaan sairauteen ja jää saikulle 18.7. Pahoiteltava tilanne, mutta kohteleeko kela heitä täysin samalla tavalla, tasa-arvoisesti? Eipä kohtele, ei! Tämä ei ole mikään kompakysymys vaan raadollista todellisuutta, matikkaa ja pykäliä. Ja nyt kuulette mikä tässä mättää, mikä näissä kahden henkilön tarinoissa saa kelan toimimaan kuin eloton robotti, jonka pykälät johtaa kaksi samanlaista Suomen kansalaista erilaisiin tilanteisiin! (Esimerkkipäivät revin hatusta, en laskenut kalenterin kanssa, että mihin kohtaan 300 arkipäivää täyttyy, mutta vertasin näitä kyllä omaan saikkuuni.)

Minä nimittäin ryhdyin tarkastelemaan eilen omakelan sivuja, koska kesäkuun saikkupäiväraha jumittaa jossain. Siellä ollut teksti painui tajuntaan vasta nyt, vaikka varmaan se on ollut siellä koko ajan, mutta kuka sitä jargonia ikinä jaksaa natustella sanasta sanaan. No en ainakaan minä, mutta tämä juttu ei johdu siitä, että olisin lukenut huolimattomasti niitä jaarituksia. Se teksti kuuluu näin: ”Sairausapäivärahan enimmäisaika täyttyy sen kuukauden lopussa, jota seuraavan kuukauden aikana päivärahapäivien määrä nousisi 300 arkipäivään.” Niin. Eli se paljonko saat saikkupäivärahaa, riippuu tasan siitä, milloin olet jäänyt saikulle! Eikö ole kummallista? Soitin kelaan eilen ja kyselin, että onko mun asiassa nyt joku ongelma (onneksi vain jonoa ja kiirusta) ja samalla sain virkailijalta vahvistuksen, että näin se saikkupäivärahan loppuminen juuri menee. Että jos mun saikkupäivärahan viimeinen päivä (jollon se 300 päivää täyttyy) on vaikka 1.7. Niin menetän vain yhden päivän rahat, koska he maksaa mulle pykälän mukaan 30.6. saakka, eikä yhtään enempää. Mutta jos mun saikkupäivärahan viimenen päivä oliskin vaikka 30.7. niin mulle maksettais pykälän mukaan 30.6. saakka, jollon multa jäis 30:n päivän raha saamatta. Miettikää!

Ja tätä saa todellakin jakaa!

Mamma ja minä

Mamma, näin kutsutaan äitini äitiä erotukseksi isän äidistä, joka on ’mumma’. Syntynyt eräänä syyskuisena päivänä Viipurissa. Isä vossikkakuski (hevosajuri) ja äiti saunottaja sekä hieroja. Mamman vanhemmat olivat muuttaneet Viipuriin Kotkasta. Kumpikaan ei ollut syntynyt Kotkassa, mutta töiden perässä lähdettiin sinne ja tänne. Viipuria mamma ajatteli ja muisteli paljon, tai sellainen mielikuva mulle hänestä jäi, mikä on toisaalta hassua, sillä mamma oli aika vaisu ihminen, joka ei etenkään tullut toimeen lasten kanssa. Oikeastaan muistan hänestä pääasiassa vain kaksi lausetta; toinen oli ”matto on rypyssä, suorista se!” ja toinen taisi olla aivan erityisen intohimoinen asia hänelle, sillä sitä kuulimme serkkujeni kanssa kukin omana aikanamme rutkasti. (Me serkut olemme hyvin eri ikäisiä.) Se kuului ”ovi äkkiä kiinni, ettei tule kärpäsiä!” Mamma se tykkäsi istua portailla, pieni styroksilevy peffan alla ja turkoosi kärpäslätkä kädessä, joka viuhui armotta ja tiuhaan. Kärpästen Mamma.

Mammalla oli kaksi vuotta vanhempi isoveli ja kaksi vuotta nuorempi pikkusisko, sekä kolme vielä pikkuisempaa veljeä. He asuivat Kolikkoinmäessä ja Talikkalassa ja minä olen monta kertaa miettinyt millaistakohan se on ollut. Mamman käsiala oli aivan erityisen huonoa, lieneekö koulu jäänyt hyvin vähälle? Toisaalta se on ristiriitaista, sillä vanhemmat olivat ihan hyvää työväkeä. Kenties se johtui sormista, joissa oli nivelongelmaa jo varhain. 

Mamma oli monta kertaa huokaillut sitä, että kaikissa muutoissa (kenties juuri sota-aikana?) katosi mm monta valokuva-albumia. Siksi mamman nuoruudesta on olemassa vain nämä kuvat ja lapsuudesta ei yhtään. Mamman ja papan hääkuvaa ei ole olemassa, eikä mamman isästä ole meillä ollenkaan kuvia. Mamman äidistä on vain muutama kuva ja tuossa perhekuvassa hänestä on vanhin kuva. Haaveilen siitä, että löydän joku päivä pikkuserkkujani, joilla olisi näitä kuvia. Sitä paitsi luulisi, että Viipurissa on joka tapauksessa otettu kuvia heistä kaikista. He muuttivat sieltä pois, kun mamma oli 17-vuotias. Venäjän vallankumous ja sisällissota saattoi vaikuttaa heidän poismuuttoonsa Viipurista. Tosin Viipuri oli itsenäisen Suomen kulttuuripääkaupunki, kun he muuttivat pois. Joka tapauksessa toinen maailmansota oli vielä kaukana edessäpäin, eikä ollut lähelläkään, että heidän olisi pitänyt lähteä evakkoon. Onneksi!

Kun he olivat muuttaneet Joutsaan, mamman äidin kotipaikkakunnalle, kului vain muutama vuosi, kun mamman isä kuoli. Hän oli vain 67-vuotias kuollessaan, enkä tiedä kuolinsyytä. Mamma asui äitinsä ja sisarustensa kanssa Joutsassa, kunnes muutti 31-vuotiaana Tampereelle. Joskus mietin, että mahtoiko hänellä olla rakkausjuttuja Viipurissa ja Joutsassa? Tarina ei kerro. Tampereella hän oli talousapulaisena siellä täällä. Pyynikintorilla hän asui hetken aikaa ja Pispalassa ja Amurissa. Lähes tasan vuoden kuluttua muutosta hänet vihittiin Aleksanterin kirkossa papan kanssa. Pappa oli 6 vuotta mammaa nuorempi, mutta ei mamma silti mikään kehdonryöstäjä ollut, sillä olihan pappakin jo 26. Papalla oli kuitenkin jo ollut likkakavereita, ainakin valokuvista päätellen. Kaupunkilaishurmuri ja maalaisneito silti löysivät toisensa.

Mamma oli tuohon aikaan nähden aika vanha ensisynnyttäjä; 32-vuotias. Myöhemmin hän kertoi, että se raskaus mursi hänen terveytensä. Hän synnytti näet kaksoset ja se mahtoi olla aika rankkaa pikkuriikkiselle mammalle. Kaksosten jälkeen syntyi vielä pari muutakin tyttöä, jälkimmäinen vasta kun mamma oli jo 40-vuotias. Kuvassa on mamman sylissä ihana (keskimmäinen) tätini A. Näihin aikoihin he olivat Ruotsissa, koska mamma lähti kolmen tyttären kanssa sotaa pakoon. Omituisia ratkaisuja perheen jakamisessa siellä tehtiin. Äitini (toinen kaksosista) joutui erilleen johonkin perheeseen ja mamma kahden muun lapsen kanssa oli toisessa perheessä. Minusta tämä oli vähän julma jako, etenkin kun äitini oli kiltti, herkkä ja melkein aran oloinen lapsi. Hän sitten joutui ypöyksin johonkin outoon perheeseen!

Tässä mamma tönöttää puutarhassaan. Luulin pitkään, että mamma oli aina vähän takakireä, mutta kun näin kuvat, joita äitin kaksoissiskon albumeissa mammasta on, niin näyttää hänellä olevan huumorin pilkettäkin silmissä. Silti kukaan ei muistele häntä pehmeäksi ja lapsirakkaaksi ihmiseksi, vaan äksyksi ja tiukaksi mammaksi. Enpä tiedä, haluaisin kyllä nähdä kokonaiskuvan. Olin 18 kun mamma kuoli ja me asuimme samassa talossa kun olin lapsi. Minulla oli siis rutkasti tilaisuuksia jutella mamman kanssa, mutta niin ei vain käynyt. Nyt ajattelen, että voi jukra miten olisin halunnut tutustua sinuun mamma! Haluaisin ymmärtää ja haluaisin kuulla sinun oman tarinasi. Etenkin kun olen havainnut, että minussa on sinua ilmeisesti enemmän kuin neljännes geeneistäni. (Minullakin on nivelongelmia sormissa, mamma!) Useampi vanhempi sukulainen on sanonut, että nähdessään minut ensi kertaa, he ajattelivat heti mammaa. Minä olen kuulemma mamman näköinen tai oloinen. Sieltäkö se minun sisuuntumisgeenini tuleekin? Heh. Itse asiassa tajusin tässä kerran, että se minun Tamperelainen ”kaksoisolentoni” saattaa olla mamman veljen jälkeläinen! Minulla on nimittäin näitä pikkuserkkuja Pirkanmaalla. Huhuu? En ole teitä saanut kiinni, olisi mukava tutustua!

Syöpäyhdistykseen?

 

Mulle tuputettiin sairaalassa oikeestaan aika monta kertaa kaikenlaisia brosyyrejä, syöpäyhdistyksenkin. En alkuun ollu kauheen kiinnostunu, taikka oikeestaan olin niin järkyttyny koko syöpäasiasta, että melkein vihasin pelkkää sanaakin ja kaikkea siihen liittyvää. Syöpäyhdistykseen liittyminen olis siinä kohdassa merkinny jonkinlaista kieriskelyä ja rypemistä aiheessa, josta halusin vimmatusti eroon! Mokoma asia, joka keikautti mun tasapainoisen elämän ihan päälaelleen.

Nyt mielessä on jopa käynyt, että jonain päivänä voisin olla tukihenkilö jollekin syöpäsairaalle. Toki tarviin vielä aikaa, sillä olisko vähän kurjaa jos tukihenkilö itkisi koko ajan ja joka asiaa? Esim viikko sitten itkin silmäni punaisiksi, kun ystäväni iäkäs kissa vietiin piikille ja ilmeni, että se ressu on ilmeisesti sairastanut ärhäkkää syöpää viime ajat. Että jonkun niinkin pienen pitää kärsiä mokomasta paskasairaudesta! Sellasta mä en kestä, vaan itken ihan pajuna. Mutta katotaan hiljaksiin mitä voin tehdä ja koska.

Mua muuten ärsyttää sellanen juttu, että olen ujuttanut itselleni syöpäidentiteetin! Suunnilleen kättelen vieraita sanoen ”Thilda, syöpäsairas” - vähä nii ku jossain AA-kerhossa ’hemmo, alkoholisti’… Ei ei, en ole!! Minä olen parantunut! Olen korkeintaan toipilas. Ni!

Mutta vielä se piti sanoa, että jos joku teistä on toiminut tukihenkilönä syöpäyhdistyksessä, niin kertokaa millaista se on? Onko se henkisesti romahduttavaa? Pitääkö siinä olla kova ja vahva, vai saako tunteet tulla esiin? Mitä jos tuettava henkilö kuolee tai tietää kuolevansa, miten sitä voi olla cool ja tukea häntä ilman että itse itkee hysteerisesti?!