Mulle tuputettiin sairaalassa oikeestaan aika monta kertaa kaikenlaisia brosyyrejä, syöpäyhdistyksenkin. En alkuun ollu kauheen kiinnostunu, taikka oikeestaan olin niin järkyttyny koko syöpäasiasta, että melkein vihasin pelkkää sanaakin ja kaikkea siihen liittyvää. Syöpäyhdistykseen liittyminen olis siinä kohdassa merkinny jonkinlaista kieriskelyä ja rypemistä aiheessa, josta halusin vimmatusti eroon! Mokoma asia, joka keikautti mun tasapainoisen elämän ihan päälaelleen.
Nyt mielessä on jopa käynyt, että jonain päivänä voisin olla tukihenkilö jollekin syöpäsairaalle. Toki tarviin vielä aikaa, sillä olisko vähän kurjaa jos tukihenkilö itkisi koko ajan ja joka asiaa? Esim viikko sitten itkin silmäni punaisiksi, kun ystäväni iäkäs kissa vietiin piikille ja ilmeni, että se ressu on ilmeisesti sairastanut ärhäkkää syöpää viime ajat. Että jonkun niinkin pienen pitää kärsiä mokomasta paskasairaudesta! Sellasta mä en kestä, vaan itken ihan pajuna. Mutta katotaan hiljaksiin mitä voin tehdä ja koska.
Mua muuten ärsyttää sellanen juttu, että olen ujuttanut itselleni syöpäidentiteetin! Suunnilleen kättelen vieraita sanoen ”Thilda, syöpäsairas” - vähä nii ku jossain AA-kerhossa ’hemmo, alkoholisti’… Ei ei, en ole!! Minä olen parantunut! Olen korkeintaan toipilas. Ni!
Mutta vielä se piti sanoa, että jos joku teistä on toiminut tukihenkilönä syöpäyhdistyksessä, niin kertokaa millaista se on? Onko se henkisesti romahduttavaa? Pitääkö siinä olla kova ja vahva, vai saako tunteet tulla esiin? Mitä jos tuettava henkilö kuolee tai tietää kuolevansa, miten sitä voi olla cool ja tukea häntä ilman että itse itkee hysteerisesti?!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti