”Olis aina joulu, sais yölläki syödä”

 

Semmosia se pappa-vainaa pruukas toivoa.

Sen verran tiedän äitin lapsuudenkodin joulupöydästä, että mamman joululaatikoihin kuulu myös makaroonilaatikko. Kokeilin kerran itekin, mutta ei se jääny perinteeksi.

 Isä taas muisteli niitä 1930-luvun lapsuuden joulujaan, että ovesta vaan nakattiin lahja. Eikä ne lahjat niin moninaisia ollu. Omena ja nisuäijä paperipussissa. No, ehkä mumma kutoi villasukat myös.

Omaan lapsuudenkotini joulupöytään äiti loihti kaiken perinteisen itse ja runsain mitoin. Eihän sillon mitään eineksiä edes myyty. Hyvä ku jogurtti oli keksitty!

Jos jouluna sais syödä vain kolmea ruokaa, niin ne olis kyllä ehdottomasti kinkku, lanttulaatikko ja perunasalaatti! Tai jos yks, niin… kinkku.

Ja oikeestaan joulun tekee paitsi ruoka, myös tuoksut, musiikki, tunnelma ja lumi!

Syökäähän makoisasti!

Kun kiire kääntyy rauhaan

 

Tiedättekö mikä on joulun paras hetki? Se on nyt! Ihan niinkuin matkan paras hetki on odotus just ennen matkaa, on joulun paras hetki se kun vielä odotetaan aattoa. Ihan päivää tai paria ennen. Se, kun pahin hössötys laantuu hiljalleen, kun on saanut tehtyä jo ison osan kaikesta. Kun voi istahtaa, rauhoittua, kuunnella hiljaisessa aamussa (tai illassa) omia lempijoululauluja ihan pienellä volyymillä. Selailla uutta joululehteä tai lukea joulukirjasta jotain nättiä tarinaa. Mika Waltarin joulutarinat on sellaisia rakastettavia aikamatkoja, jotka ottaisin mukaan varmaan autiolle saarellekin!

Eilen vielä olin aika kiireinen, kun tein neljää ruokaa yhtä aikaa. Kun seisoin keittiössä jalat väsyksissä pilkkoen uunirosollin aineksia, silmäillen välillä uunissa olevia laatikoita, juoksennellen ulos kalan savustamispuuhissa ja kävin kellarissa tiiraamassa takasta, että paljonko kinkkumittari näyttää… eihän se sitten loppujen lopuksi noussut 65 astetta ylemmäs, joten äsken kävin tekemässä uudet tulet, jotta ehdin sysätä kinkun jatkopaistoon siksi aikaa kun menen töihin. Kinkun paistaminen takassa oli uusi idea, jota päätimme nyt kokeilla. Kokeilukappale onnistui kyllä, mutta luulen, että minä tein eilen liian pienet tulet verrattuna siihen miten mieheni valmisteli kokeilukappaleen. Tämähän on aivan mahtava juttu sähkön säästämisenkin kannalta! Takassa voi hauduttaa oikeastaan mitä vaan. Ohrapuuro kutkuttaa mielessä kyllä ainakin! Onnelliset ovat erityisesti he, joilla on leivinuuni!! Ollapa sellainen soma vanha tupa…

Koristelukaaos

 

Tänään juhlin Tuomaanpäivää, talvipäivänseisausta ja yritän saada suurimman osan kodista koristeltua.

Joulukirjojeni pinossa on tällainen söpö vanha joulukoristekirja, jossa opastetaan miten niitä koristeita voi tehdä itse. Siltä varalta, että joskus innostun tekemään!

Jouluihminen ilmoittautuu! Tässä melkein kaikki meidän koristelaatikoista. Muutama pieni kenkälaatikko taitaa uupua kuvasta. Jonkun aikaa on tuntunut siltä, että nyt riittää…

Eikä yks kynttelikkö mihinkään riitä! Tästä sitä paitsi puuttuu ainakin neljä…

Onko muita joulusta sekaisin menneitä kuulolla?

Haasteena kärsimättömyys

 

Tiedostan varsin hyvin, että tässä on suuri haasteen paikka! Opetella kärsivällisyyttä. Perusluonteeltani olen rauhallinen ja vetäytyvä, siis ylipäätään mallikelpoinen introvertti maustettuna herkkyydellä.

Yksinhuoltajana pienen lapsen äitinä minusta kuoriutui esiin pää punaisena karjuva olio. Siis niihin aikoihin, kun uhmaikä alkoi olla jokapäiväistä kauraa. No, te yksinhuoltajat tiedätte ehkä tämän olion etäisesti? Voi olla, että jollain muullakin kuin yksinhuoltajalla, on aavistus sellaisesta…

Että juuri kun olet koko teini-iän päättänyt hammasta purren, että minä en toimi kuten edellinen polvi, niin yhtäkkiä huomaat olevasi paljon pahempi. Huutavasi pää punaisena henkeä vetämättä, yhtä kyytiä vuoden pari. Semmosta se vaan on. Tai oli meillä. Kateellisena kattelen niitä Supernanny-ohjelmia, joissa kaikki aina ratkee niin fiksusti ja ne ärsyttävät kakarat on yhtäkkiä suloisia ja hyväkäytöksisiä. Ei auta ku kääntää syyttävä katseensa omaan itseensä.

No toki tästä pää punaisena huutamisesta (edes ajoittain) on jo huikeesti aikaa. Nyt ollaan muissa sfääreissä. Hahmotan kyllä, että kiroilen paljon, siis Paaaaljon! En hoe sitä vittua joka toisena sanana, (koska en ole enää nuorisolainen) mutta kun vähänkin ärsyyntyy, niin jo sitä ryydittää sanojaan mielellään parilla perkeleellä. Pohdin tässä vuoden mittaan, että pitäiskö mun himmata sitä ärsyyntymistä. Ihan sillee opetella olemaan vaan yksinkertasesti lepoverisemmin. Se vois olla hieno juttu.

Mutta siinä sitä sitte vasta onkin haastetta. No, olen pinnistellyt, enkä ole räjähtänyt, vaikka erityisesti tänä vuonna on ollut aihetta, siis ihan tosi monta kertaa, tasaiseen tappavaan tahtiin. Joku entinen minäni olis jo huutanu suorat sanat moneen kertaan. Minä vedän henkeä, muutun kylmäkiskoiseksi ja äärimmäisen asialliseksi. Helppohan sitä olis olla vaan lunkisti, jos kukaan ei haasta. Täytyy sanoa, että edistystä on tapahtunut.

Mutta kärsivällisyyttä tarvitaan muissakin tilanteissa kuin niissä, joissa meinaa oitis kuristaa jonkun ääliön. Ja se on se yks haaste, jota tässä vielä opiskelen. Että maltan vaan rauhassa odotella, jos joku tilanne venähtää. En hypi seinille ja revi hiuksia. Semmosen opiskelu on kesken, mutta oon tosi tyytyväinen, että ylipäätään keksin, että tässä kohtaa olis korjattavaa.

Sitä paitti mä luulen aika vankasti, että tämmönen ominaisuus taikka taipumus on sekin geeneissä. Kuulun isäni puolelta aika tuliseen pohjalaiseen sukuun, jossa hermo repee nanosekunnissa. Että sikälikin tässä on haastetta, taistella sitä omaa geenikoodistoa vastaan. Ja minähän piru vie aion olla voittaja.

Korvikset reilaan!

Ihan ku ihmisillä ei olis muuta tekemistä, aattelin täs kertoa miten ratkaisin korvisten säilytyksen ja vähä myös kylppärin peilikaapin järjestyksen.

Se Acqua di Parma-hajuveden säilytyskotelo on kuulkaa kaunis ja ihan älyttömän kätevä teline korvakoruille! Siinä ne killuu reunalla helposti otettavissa ja sopivasti näkösällä. Joku näpsäkkä viä päällystäis nuo purkit jollain mukavalla paperilla, mutta minä en jaksa.

Eikä siinä vielä kaikki. Ärsyynnyin siihen kun peilikaapin alahyllyn pinnit ja pampulat tursuaa aina rumasti miten sattuu. Samaisen hajuvesifirman vähä isompi purnukka on oiva säilö tämmöselle sälälle.

Tokmannilta löytyi myös tollanen kanneton lasipurkki, ihan ku tehty tähän mun peilikaappiin. Jos ei tällä viikolla oo muuta tekemistä, niin tässä ideoita vapaasti siepattavaksi!

Jääkakut ja pitsiliinat - ohje

 

Perinteisesti havahdun kovemmilla pakkasilla tekemään jääkakkuja ja jääpitsiliinoja. Meidän pakkasmittari vaipui tällä viikolla -20 asteeseen, mutta nyt on taas lämpöasteita. Onneksi nämä jääteokset ei ihan äkkiä sula, ellei aurinko paista ja vesisade viruttele päivätolkulla. 

1) Ota esiin pieniä pitsiliinoja (kirppiksillä ja kierrätyskeskuksissa näitä on lähes ilmaiseksi.) Tässä puuhassa liinat eivät hajoa tai kärsi suuresti muutenkaan, joten voit huoletta käyttää hienompiakin liinoja. Jäädytysastioiksi sankoja, vateja, syviä muovikansia, metallivuokia tms. Kakuille vanhoja (mielellään alumiinisia) kakkuvuokia. Isoäidin perinnöillä ei kannata kokeilla, sillä jäädytyksissä vuoka saattaa hajota tai sen muoto saattaa venähtää.

2) Valitse vähintään 50cm pitkä langanpätkä, vaikka kalalankaa, ja sido se liinan reunaan. Jos tämä kohta unohtuu, et voi sitä enää mitenkään lisätä ja liinan ripustus on mahdotonta! Kastele liina huolellisesti jääkylmällä vedellä ja asettele se sitten astian pohjalle. Lisää mahdollisimman kylmää vettä 1-2 cm ja painele liinaa pohjalle. Liina tosin kyllä vaipuu läpimärkänä itsestäänkin pohjalle.

3) Vie astia ulos pakkaseen (vaihtoehtoisesti pakastimeen) mutta huolehdi siitä, että astia on vaakasuorassa, ettei jää muodostu yhteen reunaan paksuksi köntiksi. Jostain mystisestä fysiikan laista johtuen jää joka tapauksessa usein muodostuu muhkuraiseksi, joten älä pety, jos valmis teos ei ole täydellinen sileä kiekko!

4) Jääkakuille voi käyttää metallisia kakkuvuokia tms vanhoja vuokia, mutta älä riskeeraa hienoimpien vuokien kanssa. Kirppikset tursuaa myös tätä materiaalia! Tarkista valoa vasten katsomalla, että vuoka on täysin ehjä! Minulla joihinkin vuokiin on ilmestynyt käsittämättömästä syystä neulanpiston kokoisia reikiä, joten vesi valuu vuoasta hiljaksiin pois.

5) Jäävuokien sisään voi ripotella lehtiä, havuja, marjoja, kukkia ja muita luonnon koristeita. Älä kuitenkaan täytä vuokaa heti täyteen asti vedellä, vaan anna koristeiden ensin jäätyä pieneen vesimäärään vuoan pohjalle. Lisää lähes jäätymispisteessä olevaa vettä vähin erin, kun edellinen kerros on jäätynyt, jotta koristeet eivät lähde kellumaan pintaan.

6) Kun vuoka on jäätynyt kunnolla, ota se sisälle ja kastele hanan alla kylmällä tai haalealla vedellä ensin ulkopuolelta ja lopuksi sisäpuolelta. Jääkakku ritisee vähän ja jos käytät kuumaa vettä, kakku räsähtelee halkeamille. Kun kakun reunat on vähän sulaneet irti vuoasta, se kolahtaa tiskialtaan pohjalle.

7) Sido kakkuihin erilaisia nauhoja, joilla voit ripustaa niitä haluamiisi paikkoihin. Jos et halua ripustaa niitä, kakkuja voi myös pinota kaksi päällekkäin vaikka rappusille, jotta saat niistä kynttilälyhdyn. (Kuvissa ei valitettavasti nyt ole sellaisia.)

8) Pitsiliinat irtoavat samalla lailla jäädytysastioistaan; haaleaa vettä nurjalle puolelle ja lopuksi astiaan sisälle. Vedä varovasti liinaan sidotusta narusta, jotta huomaat milloin jääliina on irti. Sido valmis teos johonkin, jossa se voi pyöriä vapaasti tuulessa ja aurinko voi paistaa sen läpi kauniisti.

Jouluruokalista - Done!

 

Vetkuttelin ruokasuunnittelun kanssa. Siis tässähän kävi niin, että viime jouluna päätin, että tänä vuonna aloitan jouluruokien valmistelun jo lokakuussa! Että silloin teen laatikoiden raakaversiot muka pakastimeen ja marraskuussa on leipomusten vuoro, niin että joulukuulle jää vain kinkku, kalat ja salaatit. Ehkä jotain ekstraa, kun aikaa kerran on.

Pyh ja pöh! Eilen vasta kaivoin jouluruokareseptien kirjan esiin ja katsoin sen välistä muistilappua, jonka olin kirjoittanut painokkaasti viime jouluna; ”Huomioita vuodelle 2022!”… (kuten että onko hirvipaisti tarpeen kinkun lisäksi? Tai että pateeta riittää 1-2 pakettia!) Ihan mahtavaa, että olen kirjoittanut ylös näitä huomioita, koska muuten kompastun joka joulu samoihin juttuihin.

Sitä paitsi meillä ei ikinä ole mitään kolonnaa syömässä jouluruokia, ollaan lähinnä kolmisin toisen jälkikasvun kanssa. Ja faktahan on se, että jouluruokiin kyllästyy suunnilleen aattoyönä. Eli niiden ei tarvii riittää pääsiäiseen. Tällaisella ohjenuoralla nyt mennään ja listalle valikoituu vain parhaat herkut.

Pääasiana on tietysti joulukinkku! Siis sikaa! Ja siinä pitää olla nahka mukana, sillä se on vuoden suurin herkkuni. Ja sen pitää olla harmaasuolattu, sillä mikään muu ei ole perinteinen kinkku. Sian kaveriksi tulee itse savustettua lohta. Isän perintö - joulukalojen savustus - jatkuu siis! Ja graavilohta tietysti myös. Ja uhmakkaasti haluan tehdä pienen tauon jälkeen myös lasimestarin silliä. Se oli äitin bravuuri, mutta meillä minä olen ainoa, joka sitä syö, enkä minäkään kilokaupalla sitä kykene maiskuttamaan. Siksi siinä on ollut harkintatauko viime vuonna. Että tarvitaanko sitä… tarvitaan!

Sitten se laatikkopuoli. Olen todennut, että niitä ei tarvii olla kymmenittäin erilaisia ja että perinteissä pysytään. Minulla on maailman paras lanttulaatikon resepti ja imelletyn perunalaatikon myös! Niiden lisäksi pöytään tulee varmaankin bataattilaatikkoa ja mahdollisesti porkkanalaatikkoa. Olen merkinnyt muistiin, että pakastimessa olisi jotakin viime vuodesta ja se ratkaisee varmaankin näiden kahden välillä. 

Ja joulupöydän salaatit sitten! Meillä se on perinteisesti ollut sinsalla (eli muu Suomi puhuu rosollista), mutta koska senkin kanssa käy vähän niin, että kukaan muu ei ole kovin innokas sitä syömään ja minäkin kyllästyn siihen viidessä minuutissa, niin viime vuonna kokeilin (tai jälkikasvu kokeili) tehdä uunirosollia, joka olikin hirmu hyvää! Sitä siis. Ja äitin sienisalaattiresepteillä edetään metsäisiin makuihin. (Sienisalaattia voisin kauhoa vaikka saavillisen!) Ja viimeisenä, mutta ei huonoimpana, tulee perunasalaatti, jota olen tehnyt joulupöytään noin 25 vuotta. Se on kaikkien suosikki ja sitä tehdään vain jouluna.

Tässähän se perusta sitten olikin. Juomana punaviiniä, Julmustia, glögiä. Joululimppua ja saaristolaisleipää. Kaupan pateeta hiukan mukaan. Aamuksi riisipuuroa. Välipaloiksi suklaata, omenaa, mandariinia. Ja tuoksuksi appelsiini, johon pistellään neilikoita!

Tarviiks muka jotain muuta? Ai niin, joulutortut. Tein niistä kokeellisesti suolaisia viime vuonna ja se olikin paras päätös ikinä! Pipareista en vielä tiedä, sillä inhoan niiden tekemistä suurelta osin. Mutta kuuluuhan ne jouluun toki. Ja se tuoksu! Kakut jätän väliin. Että näillä mennään! Stressiä en aio ottaa. Mites teillä?

Anna hyvän kiertää

 

Huomasin jo pari viikkoa sitten K-markettien kassojen jälkeen ostoskärryjä, joissa oli tavaraa ja kyltti, jossa pyydettiin ostamaan kaupasta ruokatarvikkeita ja jättämään ne kärryyn diakoniatyön hyväksi vähävaraisille jouluksi. Ihana ajatus! Tätä minä kannatan. Kärryt ovat siellä vielä tänään ja huomenna, eli 15.12. 

Muistan sen kaukaisen joulukuun, kun asuin yksin vauvani kanssa kaukana sukulaisista ja kavereista. Asuntona oli 1940-luvun meijerikön asunto, yksi huone ja keittiö, kolmen asunnon kivitalossa. Vähäiset huonekalut kuuluivat asuntoon. Ikkunasta näkyi peltoja tai metsää. Sain kotihoidontukea ja olin ihan tyytyväinen elämääni. Minulla oli kaikki mitä tarvitsin, vaikka huoneistossa ei ollut suihkua tai saunaa. Pyykit pesin käsin. Vaatteita kävin joskus ostamassa kirppikseltä kaupungista tai sitten ostin kangasta ja ompelin itse. Samoilla reissuilla hain divarista kirjoja. Iltaisin kirjoitin päiväkirjaa tai kirjeitä ja luin. Televisiota tai radiota ei ollut, puhelimesta puhumattakaan. Lehtiä ei ollut varaa tilata.

Yhtenä joulukuun iltana oveen koputettiin. Oven takana oli kolme naista, joilla oli pahvilaatikko sylissään. Kutsuin heidät sisään. He olivat tulleet tuomaan kunnan köyhimmille pienen joulutervehdyksen, ja minä vauvani kanssa kuuluin niihin köyhimpiin. En ollut tajunnut sitä itse. Hämmästyin todella, että onko tällaisia ihmisiä olemassa, jotka haluavat näin auttaa! He lähtivät ja minä jäin kiitollisena penkomaan laatikkoa; riisiä, kaurahiutaleita, kahvia, sokeria… olin vähän liikuttunut ja hämilläni, sillä en tuntenut itseäni NIIN köyhäksi! En koskaan nähnyt nälkää. Meiltä ei koskaan puuttunut mitään välttämätöntä. Olin ajatellut, että köyhyys olisi jotain vielä paljon vähemmän. Mutta meillähän oli kaikki ihan hyvin! Se oli aika pysäyttävää. 

Ajattelen vieläkin kymmeniä vuosia myöhemmin lämmöllä näitä naisia, sekä niitä viittä ihmistä (kaikista kyläläisistä), jotka olivat ystävällisiä minulle. Yksi heistä oli ollut nuorena avustajana Suomi-filmissä 1950-luvulla. Yksi oli nuori äiti, jolla oli saman ikäinen lapsi kuin minulla ja jonka luona kävin pari kertaa kylässä. Yksi oli perheenäiti, joka oli hyväsydäminen ja kasvanut samoilla seuduilla kuin minäkin. Yksi oli eronnut rouva, joka viittasi kintaalla muiden mielipiteille. Ja yksi oli ystävällinen nuori mies, joka oli töissä siinä kylällä. Hän oli ainut, joka pysäytti traktorin kohdalleni ja kysyi mitä minulle kuuluu, samalla kun muut naureskelivat ja huutelivat. Kukaan näistä viidestä ei välittänyt siitä, että hiukseni olivat välillä vihreät tai violetit ja vaatteeni olivat jotain muuta kuin muodin mukaisia. En tiedä mitä heille kuuluu, mutta sydämestäni lähetän heille kiitoksen, että heillä oli avara mieli ja kultainen sydän.

 

Jouluverhot sittenkin

 

Eilen huomasin, että sellainenkin asia on olemassa kuin jouluverhot! Olin kokonaan unohtanut. Joskus vaihdoin kesäverhoja, talviverhoja ja jouluverhoja säntillisesti. Nykyään en jaksa juurikaan muutella verhonäkymää, mutta nyt puski joku innostus vaihtaa viiteen ikkunaan jotain talvista/jouluista.

Vallilan vanhojen talojen näkymä tuo mieleen lapsuudenmaisemat ja on yksi parhaita verhohankintoja.

Kuusikko pitsiverhon vieressä tuo hiukan jouluista tunnelmaa sekin.

Punakeltainen joulukangas on varmaan ostettu joskus Lahdessa toimineesta ihanasta painokankaiden taivaasta. Tein sinne monta pyhiinvaellusmatkaa.

Punatulkut on äitin hankinta 80-luvun puolivälissä.

Tonttukappa on joku iäkäs kirppislöytö.

Näitä roikotan ikkunoissa varmaankin kunnes pääsiäinen alkaa lähestyä. En ole koskaan ollut niin tarkka loppiaisen suhteen. Meidän joulu kestää kyllä aina kauemmin.

Leineperin ruukin joulumarkkinoilla

 

Meillä jo perinteeksi muodostuneet Leineperin joulumarkkinat oli taas viikonloppuna. Ne pienet mökit, joissa käsityöläiset myyvät tuotteitaan, on niin suloisia! Niin pieniä, söpöjä, vanhoja ja vähä joka suuntaan lenkottavia. Mietin aina, että niissä on asuneet kokonaiset perheet kauan sitten. Kiehtovaa!

Myyntituotteita oli kyllä ihan joka makuun! Oli ruokia, vaatetta, lankoja, koruja, savitöitä, havukransseja, harjoja, kortteja, sepän takomia metallituotteita, kudonnaisia, huovutuksia, puuesineitä, kynttilöitä, leluja ja herra ties mitä.

Koska hukkasin tapani mukaan hanskani viikonlopun aikana, oli Leineperistä ostettava uudet. Valitsin harmaat kankaiset hanskat, joissa oli päällä helmikoristeiset kudotut ranteenlämmittimet. Sormet olikin jo ihan jäässä ennenkuin löysin hanskakojun!

Olihan siellä myös ainakin kaksi kahvilaa ja niiden lisäksi torikojuja, joista sai ruokaakin. Vaan sitä ihmettelen aina, että millä ihmeen kytköksellä ne poliittiset puolueet siellä pitää kojujaan? Ne vähän ärsyttää! Ei liity jouluun mitenkään.

Hanskojen lisäksi itelle tarttui mukaan kauralyhde linnuille jouluksi ja pari korua. Molemmat korut oli luonnonmateriaaleista tehtyjä; toinen puuta ja kääpää ja toinen supikoiran kylkiluiset korvakorut. Tuo Kalmakoru oli tosi kiinnostava tekijä muutenkin! Hyvin kauniita koruja meille, jotka ei hätkähdetä kuolleita eläimiä.

Acqua di Parma

 

Arancia di Capri on tuoksu, jonka päätin avata ensimmäisenä. Useimmat Acqua di Parman tuoksut on kevyitä, kesäisiä, sitruksisia päivätuoksuja. Niin tämäkin.

Ensivaikutelma on tosiaan kovin sitruksinen, mutta saman tien siitä huomaa, että kyse ei ole pelkästä sitruunaisuudesta. Mietin jonkin aikaa, mikä se vieressä oleva tuoksu oikein on, kunnes päädyin mandariiniin! Ja sitähän se fragranticakin tälle näyttää aika vahvasti. (Mitä isompi kuvake fragrantican kuvauksessa, sen voimakkaampi tuoksunuotti.) Pidin sitrustuoksuista joskus valtavasti, mutta sitten vähän kyllästyin niihin ja onneksi aloin löytää niche-maailmasta kaikenlaista muuta kiinnostavaa. Siksi mandariini on hyvä kaveri sitrukselle.

Keskituoksu valtaa alaa hiljalleen alun jälkeen. Siinä pitäisi olla petitgrain ja kardemumma. Sitruksisuus on tosiaan mandariinikaverinsa kanssa vaipunut takavasemmalle, mutta en oikein osaa löytää tästä kardemummaa. Pohjatuoksuksi on kerrottu karamelli ja myski. Tiettyä vienoa karamellisuutta tuoksussa erottuu kyllä. Tämä parfyymi ei ole päällekäyvä, eikä hyökkäävä. Jotkut parfyymit hyökkäävät naapurienkin kimppuun, mutta tämä on hyväkäytöksinen. Yleensä en lisää parfyymiä päivän mittaan, mutta tämän kohdalla niin kävi. Tuntui, että noin viiden tunnin kuluttua kaikki oli jo hävinnyt. Se on ehkä hiukan vähemmän kuin keskivertohajuveden kesto.

Suosittelenko? Kyllä, jos pidät rauhallisista sitrusmaisista tuoksuista, sillä kyllähän se mandariinikin sinne sitrusperheeseen lasketaan. Itse olen tyytyväinen kyllä. Mutta samalla heräsi halu tutustua enemmän Acqua di Parman tuoksuihin. Haluaisin kovasti vertailla niitä kaikkia keskenään! Laskujeni mukaan merkillä on yli 80 hajuvettä, joista osa on miehille tarkoitettuja, osa naisille ja osa molemmille. Tämänpäiväinen on luokiteltu molemmille. Joskus niche-tuoksuissa miesten tuoksu on tosi jees myös naisella, mutta aika usein ne onkin luokiteltu unisex-luokkaan eli molemmille.

Oikeastaan nykyään koetetaan välttää tiukkaa luokittelua miesten ja naisten tuoksuihin. Monet miehet harrastavat nykyään parfyymejä ja naiset uskaltavat kulkea muussakin kuin kukkaistuoksupilvessä. Mutta toki on sellaisiakin tuoksuja, jotka on selvästi toisen sukupuolen juttuja. Olen joskus haksahtanut kokeilemaan jotain sellaista miesten tuoksua, joka on selvästi partavesimäinen ja sehän on melko kamala naisen hajuvetenä. Myöskään en näe miestä kovin kukkaisessa tuoksussa. Tokihan nämä on makuasioita ja niitä saa rikkoa. Mutta vinkiksi sanoisin, että älkää ainakaan suomalaisen marketin kemppariosastolla uskoko 100% sitä jaottelua miesten tai naisten tuoksuihin. Tuntuu, että kempparimyyjät ovat hiukan vanhakantaisia tässä asiassa…

Parfyymitilaus joululahjaksi itselle

 

Pitkän tauon jälkeen hemmottelin itseäni ihanalla parfyymipaketilla!

Minähän ostaisin vaikka sata hajuvesipulloa, jos vaan olisi varaa. Kieli poskessa valitsin kuitenkin vain kolme. Mitään näistä tuoksuista en ole ennen käyttänyt, joten tavallaan ostin sian säkissä. Mutta koska Acqua di Parma on tuttu merkki, kuten myös Van Cleef & Arpels, en epäröinyt niiden kohdalla hetkeäkään. Mancera ei ole tuttu, mutta olen haaveillut siitä merkistä jo vuosia, ihan vaan sen perusteella mitä olen sen tuoksuista lukenut.

Ja tässä linkkinä tietokanta, jota tutkin aina tarkoin ennen ostopäätöstä. Siitä näen tuoksuperheen, tuoksunuotit, voimakkuuden, kestävyyden, arvostelut ja vaikka mitä! Kerron sitten testaamisen jälkeen mitä pidin kustakin tuoksusta.

Acqua di Parma: Arancia di Capri linkki

Van Cleef & Arpels: California Reverie linkki

Mancera: Indian Dream linkki

Oletko sinä hulluna hajuvesiin?

Kaupunkipäivä

 

Vietin eilen kaupunkipäivää. Postaus sisältää linkkejä, mutta ei ole kaupallinen yhteistyö.

Vein divariin pinon kirjoja. Kuulemma Martta Wendeliniäkään ei enää kerätä. Tuskin edes tietävät nykyään kuka oli Martta Wendelin tai Rudolf Koivu. Jotain muinaisihmisiä varmaan. Se on kummallista miten paljon tietoa sukupolven mukana katoaa.

Kävin myös Stokkalla, jossa olen käynyt yli 25 vuotta aina joulukuussa, vaikka olisin ollut miten köyhä, koska siellä on aina parhaat joulukoristeet. Ja minusta koriste on sitä parempi mitä vähemmän muovia. Himmailin tällä kertaa ja ostin vain kaksi pientä koristetta, huovutetun hiiren ja lasisen linnun. Stokkan herkku oli suorastaan pyhiinvaelluskohde aina joulun alla. Nyt se on vain tavallinen kauppa. Varmaan viiteentoista vuoteen en ole päässyt Stokkalta näin halvalla ulos joulun aikoihin!

Ja tietysti etappina oli Tallipiha, jonka söpössä puodissa on aina ne joulukortit, joita käyn ostamassa. Ja seinäkalenteri tottakai myös. Ilahduin, kun huomasin, että kiiltokuva-arkkeja tehdään yhä. Ne tulevat kuulemma Saksasta ja Englannista. Toinen kohde Tallipihassa oli suklaapuoti, josta oli pakko ostaa paketillinen suolatryffeleitä, rasiallinen irtokonvehteja, niitä vähän miedompia chilisuklaita ja maailman parasta salmiakkia.

Joskus oli aikoja, kun haaveilin usein kaupunkipäivästä! Nyt ollaan tultu siihen, että mietin etukäteen miten reittini valitsen, jotta pääsen sieltä mahdollisimman pian pois. En mitenkään vihaa kaupunkia, mutta en vain jaksa sitä isoina annoksina enää. Kesäaikana ehkä, jos voi hengata puistoissa ja kahviloissa puolet ajasta. Kyllähän yksi Pellasin kakkupala nytkin livahti parempiin suihin, mutta silti, ei sitä kaupunkia jaksa määräänsä enempää.

Oravat raivopäät

 

Kun ostimme meidän talon vuonna 2008, edellinen omistaja sanoi, että saatte talon sillä ehdolla, että jatkatte oravien ruokkimista. No, ilomielin! Aluksi pihassa oli sellainen puinen pieni hirsimökin näköinen lintulauta, johon laitoimme oraville pähkinöitä. Vuosien saatossa se lahosi rikki, joten oli aika keksiä jotakin uutta. Eräänä jouluna annoimme jälkikasvulle lahjaksi kortit, joissa luki ”Tänä vuonna olemme käyttäneet lahjarahanne oravien hyväksi” ja konkreettisena oravien lahjana oli miehen tekemät kaksi ruokintapönttöä. Oravat oppivat pienellä treenauksella avaamaan pönttöjen katot otsallaan, jotta pääsivät käsiksi pähkinöihin. No eipä siinä, hieno homma. Paitsi että ne pienet raivopäät alkoivat vähitellen repiä pönttöjä riekaleiksi.

Muutenkin pönttöihin tarvittiin kehittelyä. Mies korjaili pönttöjä joitakin kertoja ja lopuksi ostimme kaupasta uudet pöntöt. Eli nuo, jotka on kuvassa nyt riekaleina. Niitä piti yllätys yllätys myös korjailla moneen kertaan. Kangassaranat vaihdettiin pieniin rosterisaranoihin, sillä kangas jäätyi tönköksi ja pöntön avaaminen kävi pienille harteille liian työlääksi. Etukulmia revittiin niin, että lopuksi ne piti sahata uudelleen ja ruuvata niihin metallivahvikkeet. No, lopullinen niitti oli se, että joku keksi syödä pleksiin oravan mentävän aukon. Kätevää, paitsi että samalla myös linnut pääsivät nyt oravien apajille ja pönttöön mahtui yhä vähemmän pähkinöitä mitä isommaksi pleksin aukko järsittiin. Voi rousk rousk!

Nyt on sitten vaihdettu nämä rikotut pöntöt taas uusiin. Metallikatto on kevyt avata, mutta toisaalta liukas. Olemme nähneet jo muutamia jumppaliikkeitä ja maahan mätkähtämisiä, riippuen oravan luonteesta, että onko hätä ja kiire vai voiko syömään mennä hitaammalla tempolla. Pleksin yläreunassa on metallipuikko, joka estää järsimisen. Kai? Itse pähkinäsäiliö on pienempi ja istumalevy on myös kuvasta huolimatta (koska kuva vääristää) pienempi. Etureunoihin tulee vielä ne metallivahvikkeet. Voisi olettaa, että nämä versiot kestää ajan hammasta, mutta veikkaanpa, että orava-velikullan hammas on vahvempi ja joku raivopäinen yksilö keksii kyllä keinon mistä murtautua pähkinöiden luo, vaikka avaaminen olisi tietysti se helpoin keino. Kaikki yksilöt ei vaan ole oravissakaan sitä penaalin terävintä kärkeä, voimalla on mentävä ja kaikki on rikottava! Kumman inhimillisiä otuksia muuten…

P.S. Linnuille on omat ruokintasysteeminsä, vaikka kyllähän ne vähän ristiin rastiin yrittää toisiltaan varastaa.