Vaihdoin ystävättäreni kanssa ajatuksia sisustustyyleistä. Ryhdyin taas pitkästä aikaa pohtimaan omaa makuani. Joskus ammoin haaveilin siitä, että yksi huone olisi talonpoikainen, yksi olisi jugendia ja yksi olisi funkista. Joskus ihastelin kertaustyylejä, joissa koti on tungettu täyteen pehmeitä ja massiivisia huonekaluja, raskaita tekstiilejä ja jossa seinillä lähes kaikki pinnat on täytetty tauluilla ja valokuvilla.
Pidän nykyään ehkä kaikkein eniten ”museotyylistä”, jossa koti olisi mahdollisimman autenttisen oloisesti talonpoikainen. Kävin sellaisessa kodissa hiljattain ja täytyy sanoa, että sydämeni jäi kyllä sinne! Siihen tarvittaisiin kuitenkin se satavuotias talo!
Yksi tärkeä juttu, joka sisustuksessa tekee mielestäni tilasta kodin, on ajallinen kerroksellisuus. Ei niin, että satavuotiaiden huonekalujen keskellä on pari huippumodernia, vaan sillä ajatuksella, että miten 1920-luvun nuorenparin koti on saanut lisiä 1930- ja 1940-luvulla ja ehkä vähän vielä 1950-luvullakin. Harva ikäihminen pisti kotinsa moderniin kuosiin yhtäkkiä, siksi pitää osata olla varovainen.
Satavuotiasta nuorempaan taloon ihanin tyyli on mummolatyyli. Tai mikä nyt kellekin on se mummola, mutta minulle se ajoittuu jostain hamasta 1920-luvusta suunnilleen 1970-luvun alkuun. Sellainen kerroksellinen ja kodikas. Ei liian täyteen tumpattu. Ei liikaa modernia.
En myöskään nillitä värien kanssa. Niiden ei saa riidellä ja huutaa keskenään, mutta en ole pikkutarkka. Modernista siedän joitakin astioita ja esineitä, sekä tekstiilejä. Hyvin harva huonekalu läpäisee seulan. Tuo toisen kuvan nahkanojatuoli on parin rottinkihyllyn lisäksi ainoa uusi huonekalu, jonka olen ikinä ostanut. Haaveilen aikakoneesta ja 1930-luvun huonekaluliikkeissä shoppailusta!
Sisustaminen ei ole pääasiassa otsa rypyssä olemista ja viivottimen ja värikartan kanssa haahuilua. Se on elämän kulku ja ajan juoksu. Se on kuin kuvallinen päiväkirja. Se on harmonia ja lämpö, pehmeys ja turvallisuudentunne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti