Tällä viikolla osa päivistä menee lapsuudenkodissa lähinnä maalaamiseen. Maalaamme keittiön kaapistoja ja hommahan on taas heittäytynyt mielenkiintoiseksi. Alinna on vahva kirkas sininen, sitten on myös sitruunankeltainen, on valkoinen, on epämääräinen marjapuuronpunainen ja nyt niistä tulee siniharmaat.
Kiinnostavaa on se, että nuo vähän jo kuluneet ja kämäset kaapistot on oikeasti tosi hienot krominkiiltoisine lankavetimineen ja pikkuruisine käpysaranoineen. Tai minä sanon niitä käpysaranoiksi, koska ei sellaisia saa enää mistään ja ne on sormenpään kokoiset, neljän pikkuruisen päällekkäisen metallilevyn muodostamat. Tottakai jokainen edellinen maalari on maalannut ne päälle. Pahimmillaan saranan päällä oli siis puolen cm:n maalikerros, oikein möykkynä kuin hattu pisteenä iin päällä. Lankavetimien kohdalta oli myös huiskittu maalipensselin kanssa hyvin rennolla otteella.
Semmoisen nysvääjän kuin minä, silmään tämä kaikki oli kauheaa! Joten tartuimme siskoni kanssa vesivärisiveltimiin, töpsöttelimme ainakin kuusi kertaa maalinpoistoainetta jokaiseen saranaan ja lankavetimen juureen ja saimme kuin saimmekin vanhan kunnon krominkiillon takaisin! Voi kuinka kauniit ne nyt on! Todennäköisesti sitä ei kukaan edes huomaa, mutta minä voisin kyllä istua tuijottamassa niitä saranoita vaikka joka päivä koko tulevan kesän, jos täällä olisin. Näin sitä voi suht pienestä asiasta ihminen tulla hyvälle mielelle ja tuntea saaneensa aikaan jotain oikein mullistavaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti