Elokuvia, kirjoja, odotusta

Asun sohvalla nykyään. Sehän on loputon seikkailu, tiedättehän. Voin katsoa ikkunasta ulos ja kun oikein siristän, voin hahmottaa valoverhon läpi sataako ulkona lunta vai ei. Voin myös selata blogeja ja nettiä ylipäätään. Jännittäviä asioita voi seurata netistä; esimerkiksi junaliveä tai lentokoneliveä! Voi jännittää törmääkö Oulusta lähtenyt juna jossakin Peräseinäjoen nevoilla Helsingistä lähteneeseen junaan. Toistaiseksi ei ole vielä törmännyt. Mutta voin esimerkiksi lyödä vetoa asiasta itseni kanssa vaikka joka aamu. Lentokonelivessä jännitin törmäävätkö sotilaskoneet toisiinsa Englannin yllä. No eivät törmänneet. Mutta olisihan se kiinnostavaa, sanoa olleensa ensimmäisenä paikalla, vaikka olisikin omalla sohvalla.

Onhan tässä pino elokuviakin vieressä. Pino pienenee päivä päivältä! Kerrankin on aikaa notkua sohvalla ja katsella elokuvia. Siitähän sitä on tässä haaveiltu varmaan vuosikymmen! Taas pitää muistaa sanonta ”varo mitä toivot, se voi toteutua!” Enpä ehkä olisi halunnut tätä toteutumista näin terveyden kustannuksella. Sohvapöydällä on myös pari kirjaa, joita täytän fiiliksen mukaan ”Anna hetki itsellesi - viiden minuutin tietoisuustehtäviä” ja ”Inspiraatioita - 100 tietä tietoiseen läsnäoloon”. Eipä tässä paljon muuallekaan singahdeta, on sopiva aika olla läsnä, edes itselle.

Samalla odotan sytostaattien läpikäynnin viimeistä rutistusta. Kuudes sytostaattikerta ja samalla viimeinen. Uskomatonta, sillä elokuussa se kaikki tuntui loputtomalta, mutta nyt huomaan, että aika on vilistänyt yllättävän nopsasti. Kohta on joulu, kohta se on ohi, kohta on kevät, kohta kesä… huh huh! Aika on outo juttu kaiken kaikkiaan. Lapsena elämä tuntuu ikuiselta. Vanhempana huomaa, että elämä hujahti ohi ihan huomaamatta. Höh, kuinka se niin meni?

Välillä myös nukahdan sohvalle. Sanotaan, että päikkärit on ihana asia. No juu, on silloin jos on terve ja voi ihanasti vaipua uneen vapaana hetkenä sohvalla. Mutta jos on sairas, eikä jaksa muuta kuin nukkua, se ei kyllä ole mitenkään ihana juttu. Tässä on se kohta, jota on hankala edes selittää terveelle ihmiselle. Samalla lailla on hankala selittää sitä, että vaikka saan sytostaatteja, ei ole olemassa sellaista asiaa kuin ”lääkkeet puree sairauteen” tässä tapauksessa. Migreenissä tai mahakivussa ne lääkkeet puree. Tässä syövässä sitä on tosi vaikee sanoa vielä pitkään aikaan. Ei sitä näe mistään, pureeko ne. Se hahmottuu vasta pitemmän ajan päästä, hitaasti ja aika epämääräisesti. Syövästä saa terveen paperit vasta vuosien seurannan jälkeen.

Myöskään ei ole olemassa sellaista asiaa, että nyt olen hyvissä käsissä ja seurantahoitojen takia kaikki on hyvin jatkossakin. Ei ole olemassa mitään kokonaisvaltaista seurantaa, ei ole. Käyn jatkossa kolmen kuukauden välein lääkärissä, joka ei ainakaan tähän mennessä ole tutkinut mua ollenkaan, vaan kyselee pelkästään oireita, samalla kun tönötän tuolissa takki päällä. Kaikki on kiinni siitä, mitä oireita itse havaitsen. Mutta jos katson netistä munasarjasyövän oireet, niin niitä mulla ei alunperinkään ollut. Oli vain yhtäkkiä iso kasvain alavatsalla ja se löytyi viime hetkellä! Samalla lailla mennään jatkossa, siis melko epämääräisesti. Ei ole olemassa mitään seurantaverikokeita, ellei ole jotain varsinaista syytä niitä tehdä. Terveen on ehkä helpoin uskoa, että kaikki on hyvässä hoidossa, mutta sairaana käsittää, että asia ei ole niin mutkaton. Vähän ahdistavaa kyllä. Toisaalta en halua painaa päätä pensaaseen ja uskotella itelleni pelkästään että hyvin menee. On siis vain odotus.