Kirjapinosta; Luuhun kirjoitettu

Rosebudin kutkuttavia tiedekirjalöytöjä tämäkin! ’Aikuisen ihmisen luuranko koostuu yli 200 luusta, joista jokaisella on oma tarinansa kerrottavana. Vain taitava ja sinnikäs tutkija osaa maanitella ne paljastamaan salaisuutensa.’ Näin alkaa takakannen esittelyteksti. Oikeusantropologi Sue Black kertoo kirjassa tarinoita, joita hänen työssään on tullut vastaan. Kirja jakaantuu kolmeen päälukuu, joissa käsitellään kehon osat, kuten pää, ruumis ja raajat. Näissä luvuissa on sisällä vielä pienempiä lukuja, jotka kertovat tarkemmin eri osista. Luihin jää jälkiä siitä, mitä söimme, kuinka liikuimme ja mitä onnettomuuksia meille tapahtui. Erityisen kiinnostavaa arkeologisessa mielessä! Nykyihmisestä voi arvuutella melko pätevästi, että tuo söi makkaraa ja tuo näkkileipää. Vaan mitä sanoa vuonna 867 eläneestä ihmisestä? Siinä kohtaa tiede voi rientää apuun ja sitä minäkin tältä kirjalta odotin. Kaikkea pientä nippelikemiaa, jonka vain rautainen ammattilainen tuntee.

Minua kiinnostaa siis eniten juuri kemialliselta kannalta, ehkä vähän fyysiseltäkin kannalta se, mitä luut kertovat. No, olen lukenut kirjasta nyt lähes kolmanneksen ja havainnut, että se kertoo enimmäkseen kuolintapatutkinnasta. Ei niinkään siitä, mitä kemiallisessa mielessä luihin tallentuu esim sikiöajalta, varhaislapsuudesta ja koko elämästä. Hienoinen pettymys valtasi mielen ensin, mutta Suen tarinat tempasivat mukaansa sittenkin, vaikka en ole mikään murhajuttujen napostelija, en vähäisimmässäkään määrin. Mutta onhan nämä tarinat kyllä aika järisyttävän omalaatuisia. Esimerkiksi se, miten Englannista löytynyttä mieshenkilön ruumista koetettiin tunnistaa tekohampaiden perusteella. Kävikin ilmi, että mies oli ryhtynyt käyttämään löydettyjä tekohampaita! Se kenelle hampaat oli tehty, saatiin kyllä lopulta selvitettyä ja yllättäen hän kysyi aivan rauhallisesti, että saisiko hän hampaansa takaisin, sillä ne ovat olleet parasta mitä hänellä on ollut. Välittämättä vähääkään siitä, että ne olivat löytyneet ruumiin suusta.

Kirja sopii rautahermoiselle lukijalle, joka ei näe painajaisia siitä, miten aivot laitetaan ruumiinavauksen jälkeen muovipussissa (miksi luojan tähden? Muovipussissa!) vainajan vatsaan tai miten siitepölyhiukkaset ruumiin poskionteloista saadaan esiin. Tai miten päitä kuljetetaan muovisangoissa pitkin lentokenttiä läpi euroopan. Vähän enemmän etäisyyttä kuolemaan olisi minullekin mieleen. Tuhat vuotta vanha suoruumis on tosi kiinnostava, mutta toissapäivänä metsään kuollut ei. Varovainen suositus tästä kirjasta siis!