Kirjapinosta; Pysähdyskoe

 

Juhannusaattona luen loppuun edellisen kirjan (Kadonnut heimo) ja tartun malttamattomalla innolla uuteen kirjaan ’Pysähdyskoe’. Pari päivää aiemmin Tamperelaisessa divari Lukulaarissa otan jakkaran alleni, uupuneena lasken kainalostani pinon kirjoja pöydälle ja alan tutkia keräilykirjoja, puutarhakirjoja ja sitten vilkaisen sivulleni, jossa pöydälle on pinottu muutamia kauniin värisiä käyttämättömiä kirjoja. ’Pysähdyskoe’ luen karamellinvärisestä kannesta, tartun kirjaan ja silmäilen takakannen. ’Työorientoituneessa nykymaailmassa työ on monelle osa identiteettiä. Mitä tapahtuu jos työtä ei olekaan? Mitä käy kiireelle? Miten vaikeaa on sanoa ei, kun joku tarjoaa työtä?’ Kurkkaan kirjan sisälle. Takakannen sisäpuolella on kuva nuoresta naisesta. Kuvan alla lukee ’Päivi Haanpää on Tamperelainen kirjailija…’ kiinnostun yhä enemmän. Selaan kirjan alkua ja luen muutaman rivin, katson sisällysluettelon. Ei siinä muuta tarvita, tämä on selvästi minun kirjani!

Kellumme järvellä, veneitä parveilee ympärillä ja aurinko alkaa laskea. Pimeää ei tule ja siksi selailen veneen kannella kirjaa, jonka aion aloittaa nyt. Oikein kihisen odotuksesta! Pysähdyskoe alkaa pohdinnasta, että mitä jos pitäisi vähän isomman vapaan töistä, kun ei jaksaisi edes ajatusta töiden alkamisesta. (Samaahan minäkin ajattelin juuri 2021, samana kesänä, kun kirja on painettu.) Hän puntaroi raha-asioita; pärjäisikö, ellei olisi töissä? (Samaa minäkin puntaroin kun vaihdoin alaa ja ryhdyin kirjaamaan tuloja ja menoja tilikirjaan.) Hän kertoo luoneensa itselleen vaatteidenostolakon (saman, jota minä vähin erin toteutin muutamina viime vuosina), vedän henkeä, mitä ihmettä, miten kirja voi soittaa näin mukavasti tämmöisiä kelloja, jotka resonoi juuri minun ajatuksiini? Sitten hän mainitsee etelä-pohjalaiset juuret. Täh? Henkenikö tämän kirjan on kirjoittanut - salaa minulta? Jään miettimään hänen nimeään tarkemmin, sillä oikeastaan se kuulostaa tutulta. Lopulta selviää, että tiedän hänen mummonsa! Onpas maailma taas niin pieni!

Ahmin kirjaa järvellä koko juhannuksen. Se vilisee merkityksiä. Mieheni lukee Kyllikki Villaa koko juhannuksen ja tietystipä tässäkin kirjassa yhtäkkiä on ote Kyllikki Villan runosta. Kirjassa sivutaan myös syöpäpelkoa. Huokaus. Puhutaan työyhteisöistä ja oman työn erilaisuudesta verrattuna siihen, että oltaisiin töissä jossain paikassa A koko elämänmittaisen ajan. Tuttua. Kirja soljuu ja sitä on ihana ahmia. Se inspiroi. En ole aikoihin lukenut näin mukavaa kirjaa. Mutta ihanaa kirjaa ei lueta monotonisesti, ehei! Ensin sitä ahmii hulluna, sitten alkaa himmata, koska pelkää sen loppuvan. Nyt on meneillään himmailu ja lopun alku. Kirjassa on yksi vika; se on aivan liian lyhyt, koska voisin lukea peräjälkeen kaksi samanlaista. Lohdutus tulee nopeasti, sillä onhan hän tehnyt muitakin kirjoja. Kiitos erittäin kiehtovasta kirjasta Päivi, älä lopeta tämmöisiä pohdintoja, sillä minä ja varmasti moni muu haluamme ahmia ja etenkin himmailla ja maiskutella lisää!!